Manuska/ Chakrat 10-12

Totuuden chakra

Neljännessä ja viimeisessä kolmiosarjassa kymmenes chakra, palauttaa kaiken alkupisteeseen – kunniaan. Tällä tasolla käsitellään spirituaalista totuutta kunnian perustana. Se totuus voi olla täydellinen realismi ja yhteys konkreettiseen tieteeseen, tai se totuus voi olla yhteys Buddhaan, Gandhiin, Muhammediin tai Jeesukseen. Itse täytyy kuitenkin taas tietää, millä tolpalla seisoo. Kaaos tai järjestys, kunnia tai häpeä, hyvä tai paha, pyhä tai rienaus – kaikki kohtaavat totuuden chakrassa. Koska oma kunnia henkisissä asioissa on yleensä arinta aluetta, siihen suhtaudutaan usein kiihkeän puolustavasti tai sitä ollaan valmiita jakamaan myös muille. Kuten aiemmin sanoin, en itse pidä yhtä oppijärjestelmää toista parempana, en kunnioita yhtä totuutta yli muiden. Minut on kasvatettu perinteisen luterilaisesti joulukirkkoineen ja kirkkokuoroineen. Olen saanut lapsuudessani vihiä adventisteilta ja Jehovan todistajilta siitä, että monenlaisia aatteellisia järjestelmiä on.

Eniten minua on pyrkinyt haastamaan kummisetäni, joka toistuvasti palautti minut maanpinnalle talvilomien aamuleipä -filosofointien ohessa. Seuraava haastaja olikin sitten jo kirkollinen nuorisotyö ja lopulta kokonainen elämänkoulu. Kaikki palaa erilaisten totuuksien kanssa painiessa yhteen maailmanjärjestykseen yli muiden: olla ihminen ihmiselle. Jos ei uskalla olla ihminen itselleen, ei pysty sitä olemaan muillekaan. Jos kokee oman ihmisyytensä uhatuksi, on valmis tekemään työtä tuhotakseen toisen ihmisyyden. Ja jos ihmisyyden perustaksi luetaan se totuus, jota kukin on valmis seuraamaan eli kun ajattelee kaikkinaisia uskonsotia ympäri maailman, täytyy todeta jumaluuden olevan osa ihmistä. Toisen jumaluuskäsitys voi olla niin omasta visiosta poikkeava, että toinen täytyy tuhota, ettei se horjuttaisi omaa totuutta, omaa kunniaa.

Siksi rakkauden kaksoiskäsky edelleen rakentaa siltaa: rakasta jumalaasi yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Mikäli realistina haluaa ohittaa koko jumaluuden tai jumalallisen olemassaolon, toimii erittäin hyvin Immanuel Kantin laatima absoluuttisen hyvän laki. ”Toimi aina niin että voit toivoa toimintasi periaatteen tulevan yleiseksi laiksi. Kohtele ihmisyyttä itsessäsi ja muissa aina päämääränä, älä välineenä.”

Mitä siis ovat jumalallisuus ja ihmisyys? Jumalallisuuden voidaan katsoa olevan sitä joko hyvin näkyvää, luonnollista ja kaiken olemassaolon perustana olevaa luontoa, tai sitten sen voidaan katsoa olevan jotakin näkymätöntä voimaa, joka siinä luonnossa ilmenee. Ihminen on osa luontoa, osa evoluution ketjua vaikka onkin kehittänyt tekniikkaa, kaupunkeja, sosiaalisia rakenteita ja ulkoistanut itsensä viidakosta tehokkaasti. Silti ihmisessä toimivat alkukantaiset vietit sellaisella voimalla, että niitä on usein järjetöntä edes yrittää selittää. Kaikki tietävät, kuinka avuttomia murrosikäiset ovat hormonimyllerrystensä kanssa ja kuinka biologisen kellon tikitys saa naiset sekoamaan monessa suhteessa, kun lapsi on yksinkertaisesti ”pakko saada”. Naisen elimistössä hormonit heittelevät rajummin kuin miehen elimistössä ja se on osasyy sille, miksi naiset reagoivat herkemmin moniin asioihin tunneperäisesti.

Tunteet ja hormonit eivät kuitenkaan selitä tai poissulje toisiaan täydellisesti, joten ihmisyydessä on monia muitakin kerroksia. Melkeinpä matelijataso aivoissamme huolehtii siitä, että peruselintoiminnot pysyvät järjestyksessä. Monia asioita kehossa tapahtuu automaattisesti: sydän lyö, keuhkot hengittävät ilmaa, uni tulee ja huuhtoo päivät mennessään, nälkä vaatii sitä ruokaa etsimään vaikka kiven silmästä ja jano on pakko tyydyttää, usein myös lisääntyminen tapahtuu vaistonvaraisessa huurussa. Kun ihminen joutuu elämässään ahtaalle perustarpeidensa toteuttamisen suhteen, hän elää niukimmalla asteella tarvehierarkiassaan ja tunnetasolla asiat, ihmiset sekä olosuhteet ovat hyvinkin toissijaisia. Kaikki aika, energia ja olemassaolo kuluu puhtaaseen selviytymiseen, jolloin ollaan jatkuvassa puolustautumistilassa silloinkin, kun kaikki on hyvin. Elimistö on ikään kuin keskitysleiritilassa, adrenaliini ja muut stressihormonit käyvät kovilla kierroksilla.

Esimerkiksi väkivallan pelossa eläminen pakottaa ihmisen alhaisimmalle tarvetasolle. Pelkää sitten puolisoaan, huumejengiä, itseään tai paholaista, reaktio on sama. Reviirin puolustus on kuitenkin tällä tasolla tärkeää ja otaksunkin, että aatteen puolesta kuoleminen voi olla yhtä aikaa sekä korkean että matalan tason kunniantarpeen tyydyttämistä.

Henkisissä yhteisöissä vaaditaan usein melkoista kuria sääntöjen noudattamisessa, jotta asiat tehtäisiin ”oikein”. Toiminta, asenteet, uskomukset ja aatteet täytyy pitää tarkassa synkronisaatiossa seurakunnan kanssa, jolloin yksilön omia asenteita voidaan rajusti kyseenalaistaa. Saattaa joutua aatteidensa vuoksi erotetuksi yhteisöstä. Kasvissyöntiä kannattavien joukossa lihansyönti on epäpuhdasta, lepopäivästä ja sen toteutuksesta ollaan tarkkoja, hierarkia voi olla tiukka ja tätä kunniantuntoa herättelemällä päästään ketä tahansa kiristämään tehokkaasti. Kuuluu pienessä ryhmässä ja isossa ihmisjoukossa toimimisen edellytyksiin osata noudattaa lakia kirjaimellisen tarkasti.

Ongelma vain on se, että kaikille ei käy kaikki. Ei ole yhtä sellaista totuutta, joka palvelisi kaikkia ihmisiä yhtä aukottomasti. Ihmisellä on tavallaan tarve jakaantua erilaisiin ryhmiin, jolloin tulee helposti jaoteltua erilaiset aatteelliset ryhmät omaa ryhmää huonommaksi, jotta voisi rajata jotenkin sitä joukkoa, jolle totuus kuuluisi – tietenkin niin, että itse olisi sitä parempaa sakkia. Pientä ryhmää on aina helpompi hallita, kuin suurta. Suuressa joukossa syntyy enemmän hajaannusta, kuppikuntia alkaa muodostua ja oppeja tarkistetaan – tavalla tai toisella. Ja jos oma kunnia tai pelastus tai mikä tahansa vastaava perustunne on vaarassa siksi, että joukkoon yrittää uida väärin uskovia, heidät on helpompi aina potkaista joukosta ulos.

Mikä sitten määrittää henkistä kunniaa? Esimerkiksi kristinuskossa on tapahtunut paljon mullistuksia. Alkukirkko jakaantui läntiseen ja itäiseen siipeen muun muassa uskontunnustukseen nojautuvista perusteista johtuen jo melko varhain. Läntisen siiven katolinen kirkko joutui protestanttisen liikkeen evoluution kohteeksi, kun tulevat protestantit alkoivat kritisoida muun muassa anekauppaa. Nykyinen luterilainen kirkko kamppailee muun muassa seksuaalisuuteen liittyvien kysymysten kanssa. Ekumeniaan pyritään, mutta silti on paljon kuppikuntia, joiden sääntöjen mukaisesti toiseen leiriin kuuluvat eivät tunnusta ”juuri meidän” tavallamme, joten ovat siis väärien totuuksien teillä.

Kirkkohistoriaa silmäillessä olen havainnut selvästi aatteisiin vaikuttaneen juutalaisten orjuusajan Egyptissä, koska monet Jeesus-kulttiin liittyvät tunnuspiirteet olivat jo egyptiläisten kulttuurissa läsnä. Juutalaisuus on yhteinen pohja sekä kristinuskolle että islamille, siitä huolimatta verissä päin on sodittu jo vuosisatoja. Kirkkoisien ajatteluun vaikutti melkoisesti hellenistinen filosofia ja nykyinen kirkko kamppailee rajusti naisen asemaan liittyvien kysymysten äärellä. Yhteiskunta on muuttunut egyptiläisten ja jopa kirkkoisienkin ajoista todella paljon. Kirkkoisät pyörisivät haudoissaan jos tietäisivät, millaisessa maailmassa Jeesuksen opeista nykyään kiistellään. Orjakauppa kyllä kukoistaa, mutta teloituksia ei ole kuin nimeksi länsimaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa ja sosiaalipalvelut ovat arkipäivää, nainen ei olekaan enää miehen jatke tai miehestä riippuvainen vaan oma inhimillinen olentonsa.

Voin kuvitella Augustinuksen tyrmistyksen, kun hän kävelisi vaikkapa Helsingin kaduilla. Islamiin perustuvat yhteiskunnat elävät hyvin pitkälti siinä aatemaailmassa, tiukasti pyhiin lakeihin nojautuen, mutta en usko länsimaisen maailman enää taipuvan siihen suuntaan. Kristinuskossa on ehkä yksi asia perustavanlaatuisesti eri tavalla ajateltu kuin islamissa, ja se on armo.

Lakien noudattamiseen perustuva kunniantunto tekee monesta asiasta helpompaa. Ei tarvitse paljonkaan itse miettiä, sen kuin seuraa käskyjä. Kuri on kuin armeijassa, sanktiot seuraavat selviä rikkeitä ja ylipäällikkönä toimii joku suurempi viskaali, jonka arvostelukykyyn voi nojata enemmän, kuin omaansa. Itseen ja omaan ajatteluun perustuvassa lain noudattamisessa on yksi suuri mutta. Sitä joutuu kohtaamaan itsensä, omat aatteensa ja arvonsa, sekä ratkaisemaan erilaiset pulmalliset ristiriitatilanteet omaan arvostelukykyynsä nojaten, omaan uskoonsa luottaen. Jos seuraa omaa totuuttaan, joutuu miettimään ja tietämään, mikä se oma totuus on, ja kestääkö se totuus lopulta Jumalan edessä viimeisellä tuomiolla. Ulkopuolelta sitä ei voi saada, jos tuntuu, ettei pysty lakien pilkuntarkkaan noudattamiseen. Miksi lakiuskontojen toteuttamiseen toiset pystyvät toisia paremmin? Se riippuu osittain sielun sopimuksesta. Kaikki noudattavat erilaisia tehtäviä, opiskelevat erilaisia läksyjä ja saavat perimän kautta tähän elämään erilaiset arvomaailmat, joiden ristiriitoja joutuu sitten selvittelemään. Toisten on helpompi uida virran mukana, toiset joutuvat rämpimään kuiville itsekseen.

Monissa kulttuureissa löytyy pahoja jumaluuksia (pimeyteen, kaaokseen ja tuhoon vieviä) sekä hyviä jumaluuksia (valoon, järjestykseen ja rakentamiseen tähtääviä). Kahdenvälisessä kamppailussa sitten taistelevat rinnakkain eri tasoisesti hyvät ja pahat jumaluudet. Usein jumalten välinen taistelu on veristä ja raadollista, ihan kuin ihmistenkin. Ihmiset näkevät jumaltarustojen kautta jumaluuksissa inhimillisyyttä, toisaalta myös jumaltarustojen myötä ihmisessä jumalallisen puolen. Jotkut pystyvät elämään tarkan reaalisessa ja arkisessa konkretian maailmassa, toisten on kerta kaikkiaan pakko todeta, että kaikkea ei järjellä selitetä. Sitten joutuu valitsemaan puolensa, onko hyvisten vai pahisten puolella, ja jos, niin millä asteella. Hyvän ja pahan taistelu, ihmisen inhimillinen kamppailu itsensä kanssa erilaisissa yhteiskunnallistenkin aatteiden ristipaineissa näkyy inhimillistyneissä jumaltarustoissa, joissa tehdään murhia ja soditaan, vietellään ja tullaan vietellyksi, erakoidutaan yhteisöstä ja ollaan suurempien voimien armoilla. Jumalallisuuksien näyttämät arkkityypit ovat osa jokaisten kulttuurien kollektiivista tietoisuutta. Jokaisella kulttuurilla on oma jumaltarustonsa, joka peilaa sen alueen omia yhteiskuntarakenteita, kyseisten heimojen elinolosuhteita sekä asenteita joukossa toimimiseen.

Kunhan riittävän pitkälle asioita opiskelee, eri kulttuureissa on hyvin samantapaisia jumaluuksia kaikkialla maapallolla – koska ihmiset ovat hyvin samankaltaisia ympäri maapalloa. Ihmiset iloitsevat lasten syntymästä, surevat läheistensä poismenoja sekä riitelevät rahasta, rakkaudesta sekä omistussuhteista, ynnä totuuksista. Suomessa sen totuuden määrittää suku, oma heimo, kahdesta eri suunnasta. Kulttuurisesti käsitteistöömme ja alitajuntaamme ovat päässeet hiipimään myös keskiaikaiset hirviöt ja muut painajaiset siksi, että suomen kieli on varhaisessa vaiheessa läpeensä kirkon mytologioiden värittämää. Kun kirkollinen käsitteistö on hellenistien ja egyptiläisten leimaamaa, se mallinnus on hiipinyt myös pikkuhiljaa siihen tallennettuun perimätietoon, jota Kalevalaksi kutsumme. Suomen kielen säilymisestä ylipäänsä kuuluu kiitos niille kirkon piirissä toimineille, jotka katsoivat aiheelliseksi kieltä vaalia ja rakentaa. Tulivatpa monet mytologiset elementit tallennettua, vaikkakin aluksi vastentahtoisesti, että niitä vastaan voitaisiin taistella. Toisaalta koko sanaston ja kulttuurin ruotiminen puhtaasti suomalais-ugrilaiseksi metsäläis-paimentolaiseksi sanastoksi olisi haastava tehtävä. Silti ne kollektiiviseen alitajuntaan liittyvät painajaiset ja käsitteet ovat lopulta kalevalaisessa ajattelussa vieraita. Muinaiskansoilla täällä pohjoisessa ei ollut Saatanaa tai Jumalaa, nehän ovat rakennettu instituutio ja niiden perustaksi itse näen egyptiläiset jumaluudet Ra'n ja Apep-käärmeen. Esoteerisempaan kristilliseen opetukseen kuuluu myös naisjumalattaruus, mistä on tiukasti katolisessa maailmassa vaiettu, ainoastaan Maria on Jumalan synnyttäjänä tärkeässä asemassa.

Minkä tahansa tasoiseen totuuteen aivopesu tapahtuu yhteisön painostuksen alaisena. ”Jos haluat kuulua joukkoon, niin sillä on reunaehtonsa”. Suomalainen korpisoturi pärjäsi itsekseenkin, mutta ne, jotka tarvitsivat ja kaipasivat kiinteitä yhteisöjä, joutuivat totta kai luomaan yhteiset pelisäännöt. Kalevalassa esiintyy hyvin näkyvästi ajatus, jonka mukaisesti ”miniänä mennään miehelään” ja hylätään oma identiteetti lähes kokonaan. Aikain kuluessa on sitten mahdollisuus lunastaa paikkansa ja siten saada paljonkin päätäntävaltaa. Naisella oli miesten poissa ollessa metsästys- tai kauppa- tai sotaretkillä, ollut aina paljon valtaa, mistä todistaa muun muassa Lallin surmatyöstä kertova legenda. Tällaista naisjohtoista elämäntapaa ei tunnu esiintyvän lainkaan Raamatussa ja se on varmasti ristiriita, joka on kaiken aikaa hiertänyt ja tehnyt myyräntyötä kristinuskon piirissä. Toisaalta Jeesuksella oli vahva äiti, hän puolusti naisia ja lapsia, jopa orjia sekä prostituoituja, hänellä uskotaan epävirallisesti olleen puoliso ja lapsia, eikä mikään hänen omista opetuksistaan viittaa siihen, että naisten paikka olisi erityisesti nyrkin ja hellan välissä.

Alkuseurakunnan opit muotoutuivat paikallisten toimijoiden arvokäsitysten mukaisesti pikkuhiljaa ja ne tallennettiin sovittuna kokonaisuutena Raamatuksi, jota voidaan lukea monella tavalla. Huolellisista yrityksistä huolimatta löydän siitä kirjasta lähinnä sotaa, nöyryytyksiä ja kauhistuksia. Toisaalta Uuden Testamentin teksteissä puhutaan rakkaudesta, välittämisestä ja uusista aatteista, käytännössä apostolien aika meni julistamisen ohella ideologisten ristiriitojen ja seurakuntien välienselvittelyyn. Yhdessä kohtaa sanotaan, että ”Rakkaus voittaa kaiken” ja toisaalla täytyy kuitenkin pidättäytyä kaikesta kehollisesta ja inhimillisestä toiminnasta. ”Menkää nyt naimisiin jos on ihan pakko” ja ”Älkää nyt viitsikö tapella lihan ja kasvisten syömisestä” ja ”Naiset vaietkoot seurakunnissa”. Nykyihmiselle hyvin ristiriitaista viestintää, joka lienee perua kirjoittajajien elinolosuhteista vaikeissa tunnelmissa hengenvaarallisissa oloissa.

Alkuseurakunnan aika oli epävakaata, silti se kasvoi ja kukoisti naisten hoteissa. Huolella neljä evankelistaa ovat tallentaneet samanoloisia lausumia samankaltaisista tilanteista, missä aina palataan lähimmäisenrakkauteen ja siihen, että pitäisi ajatella mitä itse tarvitsisi, että voisi antaa toisellekin jotakin, riippumatta iästä tai sukupuolesta. Silti kristinuskosta onnistuttiin luomaan hyvin maskuliininen uskonto, jonka ydinajatus voidaan palauttaa hyvinkin hellenistiseen ajatteluun yhteiskunnasta, missä vain miehellä voi olla järki, ihmisoikeudet ja laki hallussaan. Useaksi sadaksi vuodeksi siivottiin kokonainen sukupuoli nurkkaan häpeämään ja se on ristiriidassa vanhan suomalaisen perinteen kanssa.

Kalevalaisena totuutena tässä kerroksessa toimii ”Ajattele oikein”. Mikä sitten on oikein ajattelemista? Sitä on suvun perinteiden toteuttaminen myös ajatuksen tasolla. Oikein ajatteleminen nähdään myös oman todellisuuden naulaamisena. Selviytyminen on ollut elinehto. Jos pelolle on antanut periksi, on ollut mennyttä. Perinteessä uskottiin vainajien seuraavan ja säätävän elämää ”tälläkin puolella” eli vainajalasta käsin. Käsitys vastaa monien shamanististen kulttuurien ymmärryksiä siitä, että on olemassa todellisuus tämän reaalitietoisuuden ”toisella puolella”, missä tapahtuvat asiat vaikuttavat täälläkin. Tämä voitaneen palauttaa myös karman piiriin, sillä karmiset liitot ja liittojen kariutumiset ovat tulleet itsellenikin tutuiksi monien ihmisten kertomana.

Monet kokevat olevansa ”valvovan silmän alla”, ihan kuin joku tarkkailisi kaiken aikaa. Monta kertaa esimerkiksi talo- tai tonttikaupat saattavat venyä ja estyä tiettyyn suuntaan, mikäli ne eivät ole esi-isille mieleen - väliin tulee kaikenlaista sotkua joka estää tämän puolen tekemät ratkaisut. ”Toisista todellisuuksista” luotiin myös karttoja, joiden avulla shamaanit suunnistivat sitten langettuaan loveen tiedonhakumatkoillaan. Lähes kaikki epäjärjestys ja huoli koettiin olevan kotoisin toisista ihmisistä, kaikki tautien ja sairauksien hoitaminen tapahtui sitä kautta, että tiedettiin pahuuden juuret, eli ”synty”. Synnyt ja vaivat jaoteltiin usein jo näiden syntyluetteloiden perusteella, mutta joskus tietoa piti hakea ”lovesta” eli ”onkalosta”.

Shamaaniperinteessä on oma elementtilähtöinen ajattelunsa, samoin kuin kiinalaisessa lääketieteessä. Toisaalta monien sairauksien ja vaivojen taustalla olivat ”kateet”, eli toisten ihmisten lähettämät pahat ajatukset tai taikatemput. Hyvän ajatteleminen on taannut rauhaa ja hyvyyttä koko yhteisöön, myrkylliset ajatukset ja puheet ovat taas myrkyttäneet koko yhteisöä. Ankarissa olosuhteissa ei olisi pitänyt olla resursseja minkäänlaiseen kähmintään tai ristiriitoihin toisten heimojen kanssa, mutta yhteenotoilta ei vältytty. Aggressiiviset reviirin puolustusvietit ovat taanneet sen, että naapuria vastaan on ensin lähdetty kirves kourassa, eikä täällä niin vain ristiretkiä ja käännytystyötä tehty keskiajalla. Kirkkovetoinen hallinto voitti vanhan kulttuurin käräjäperinteen ja kirkon muokkaama oikeusajattelu häivytti pikkuhiljaa tietäjälaitosta. Shamaanien, velhojen ja tietäjien kannalta oman totuuden seuraaminen on ollut vaarallista, varsinkin jos siitä on saanut leipänsä. Kristinuskon haastamisen seurauksena on vieläkin saarnaaminen helvetistä, mikäli ei pysty aukottomasti todistamaan, että totuus olisi yksiselitteisesti myös Jeesuksen totuus.

Mikä on totuuden vastakohta? Se on valhe, jota voivat näytellä myös salattu totuus, naamioitu totuus tai lukittu totuus. Oma totuus pitää kaivaa kiven silmästä eli omien vanhempien kasvatuksesta. Kahden eri kulttuurin välissä kasvaneet kokevat toisinaan juurettomuutta siksi, että ”samaa appelsiinia ei voi kuoria kahdella tavalla yhtä aikaa”. Pitää osata valita oma kuorimistapa, mikä maailma tuntuu itselle tutulta ja mikä on oman kunnian perusta. Jos reaalitodellisuuteen nojaavasta tuntuu väärältä uskoa henkiin tai mihinkään irrationaaliseen, se on se korkein totuus. Jos taas henkimaailman kanssa asioivasta reaalitodellisuus on kuin sovittua unta, se on totta hänelle. Niin kauan kun ei vaadita sitoutumista toisen ajatusmaailmaan, asioista pystytään neuvottelemaan, toisen järjen juoksusta oppimaan uutta ja yhteisiä maailmoja rakentamaan. Kuitenkin on niin, että sitouduttaessa mihin tahansa ryhmään kuten työpaikkaan, parisuhteeseen tai harrastuspiiriin, ideologioista syntyy opettavaisia ristiriitoja, sillä sitoutuminen nivoo sähköisen yhteyden, mitä kautta opetukset tulevat. Valikoidut sosiaaliset kontaktit toimivat spirituaalisellakin tasolla haastajina seuraavassa energiakeskuksessa.

Laupeuden chakra

Totuus vastaan valhe on kysymys, jolla luodaan vastakkainasettelua sosiaalisessa kentässä, syyllisyyden tunteiden ja usein raadollisenkin syyllistämisen kautta. Voidaanko omaa totuutta sovitella toisten totuuksiin? Tuskallisen monelle tuskallisen totta on, että itse kokee kuuluvansa vaikka seurakuntaan, mutta seurakunta katsoo oikeudekseen sulkea siitä pois, ettei ”vääräuskoinen” tai ”harhaoppinen” tahraisi ”oikein ajattelijoita”. Asetelma seurakuntaan pyrkivällä on joskus se, että joutuu oman totuutensa nimittämään valheeksi. Tästä vastakkainasettelusta seuraa niin suuri sisäinen ristiriita, että mielenterveys voi joutua vaakalaudalle. Joillakin on niin suuri tarve päästä eroon entisestä elämästään tai sitten herääminen toisenlaisiin arvoihin tuntuu luontevalta, että vanhojen arvojen vääriksi tunnustaminen tuntuu oikealta ratkaisulta ja toisenlainen totuus tuntuu rakentavalta -näin esimerkiksi silloin, kun alkaa vaihtaa katuelämän sääntöjä perhe-elämän tarpeisiin. Tai sitten ryhmän totuus tuntuu samalta kuin oma ja joistakin pienistä yksityiskohdista voidaan joustaa suuntaan tai toiseen mielenterveyden kummemmin kärsimättä. Siitä huolimatta uskonnollisella dualismilla sekä henkisellä kaltoin kohtelulla voidaan saada aikaan pahoja mielenterveydellisiä ongelmia. Hyvällä kehällä koetaan luottamusta ja ykseyttä, negatiivisella kierteellä ollaan valmiita karkottamaan paratiisista, pois yhteydestä, helvettiin. Kierreparissa osoitetaan joko laupeutta tai korostetaan syntisyyttä.

Spirituaalisessa kentässä syyllisyys on toisaalta seurausta seurakuntaa tai ihmiskuntaa koskevista rikkeistä, toisaalta jumaluuksia kohtaan tehdyistä rikkeistä. Äärimmillään kannetaan syyllisyyttä siitä, että ollaan ihmisiä ja monessa suhteessa eläimellisten viettien hallitsemia. Monissa kulttuureissa pidetään vaatimuksina ”oikeasta” sitoutumisesta ja merkkinä henkiseen elämään astumisesta elämäntapojen muutoksia, jotka monet kokevat kohtuuttomina. Askeesi, puhdas kasvissyönti, erakoituminen ja henkisyyteen keskittyminen, jopa kehollisuuden kieltäminen, tuntuvat raskailta ajatuksilta jo etukäteen. Kilvoittelu katolisen kirkon piirissä keskiajalla meni siihen pisteeseen, että terveytensä lähestulkoon pilannut Martti Luther ymmärsi armon käsitteen eri tavalla ja alkoi purkaa tarpeettomaksi käynyttä instituutiota sekä rakentamaan uudenlaista kirkkojärjestelmää Eurooppaan. Itse esimerkkiä osoittaen hän meni naimisiin entisenä munkkina entisen nunnan kanssa, he saivat useita lapsia joista kaikki eivät selvinneet aikuisiksi asti, mikä oli siihen aikaan varsin tavallista. Mikä on veikkaus? Kyseessä on Jumalalle tehdyn luostarilupauksen rikkonut mies, kärsiikö helvetissä vai kirmaako paratiisissa, vai kiertääkö edelleen karmisia kiertojaan?

Ihmisellä on taipumus mennä siitä mistä aita on matalin, tehdä mitä lystää harkitsematta erityisesti tekojensa seurauksia sekä ajaa omaa etuaan, joten ”valvovan silmän” tai ”sydämen punnituksen” tai Pietarin kirjamerkintöjen eteen joutumisen miettiminen on usein vasta siellä aika alhaalla prioriteeteissa. Toiset miettivät syntejään pienestä asti ja toiset eivät kuolinvuoteellakaan tunnusta sellaista tehneensä, koska tunnustettavaa jumalaakaan ei ole. Toiset suorittavat, tai pistävät suorittamaan, ranneliikkeellä kansamurhia tai huumeveloista teloituksia, jotkut myyvät zombiksi tekeviä aineita vastoin parempaa tietoaan ja jotkut sotivatkin vastoin parempaa tietoaan. Ovatko ne synteinä yhtä suuria kuin hengenpitimikseen suoritettu näpistys tai isän kunnian rikkominen kun on tullut raiskatuksi, tai vaikka sitten sen erilaisen uskontunnustuksen allekirjoittaminen? Miksi joku tuntee syyllisyyttä ja toinen ei? Miksi joku tekee pahaa eikä ota vastuuta, miksi joku ei tee kärpäsellekään pahaa ja tuomitsee itse itsensä ennen kuin seurakunta tai Jumalakaan sitä tekevät?

Karmiselta tasolta hyvä ja paha ovat hiuksenhienoja rajoja. Toisaalta ne ovat oppiläksyjä, sekä niiden tekeminen että niiden kohteeksi joutuminen. Omat kovat kokemukseni olen kokenut niin, että ovat olleet välttämätön paha ja palvelleet ehkä monenkin kerroksen toteutumista, että nykyään ja aikuisena pystyisin sellaiseen, mihin ilman näitä kokemuksia ei kerta kaikkiaan kykenisi. Kysyin eräältä oppimestareistani, eikö runsaustietoisuus muuttaisi sitten koko maailmaa? Hän palautti minulle opetuksen, jonka mukaisesti nuoret sielut tarvitsevat opetuksia, joita olen itse hankkinut ajat ja elämät sitten. Miksi niistä piittaisin, jos en aio mennä näkemään nälkää luotisateeseen kolmanteen maailmaan? Riittävästi on tekemistä omissa elämäntehtävissä. Tällöin siis myös pahantekijät suorittavat omia karmisia oppiläksyjään – vaikkakin he voisivat miettiä, onko pakko tehdä sitä pahaa, mitä tulee tehtyä. Toisinaan pahaa tulee tehneeksi, vaikka kuinka yrittäisi väistellä sitä tehtäväänsä.

Syyllisyydentunne on jälleen sisäisen keskustelun asia. Voi miettiä, onko todella aiheellista kantaa mukanaan perisyntiä, vai voisiko kenties luottaa siihen armoon ja sovitukseen, joka on jo hoidettu? Entä mistä tuntee valheen ja mistä totuuden? Valheen pitää aina puolustaa itseään. Jos uskoo tekevänsä oikein, pystyy olemaan vaiti. Armeijassa opittu hieno lause ”Selitys on perseenreikä, alokkaat!” soveltuu hyvin tähänkin. Tunteeko syyllisyyttä oppirakenteiden edessä vai tunteeko syyllisyyttä ihmisten edessä vai tunteeko syyllisyyttä Jumalan edessä? Sekin on iso kysymys. Oppirakenne on rakennettu rakenne, joka voidaan myös purkaa, se on turha syyllisyys. Seurakuntalaisten edessä syyllisyys on turhaa siksi, että he ovat ihmisiä siinä kuin itsekin on – eivät siis arvollisia tai kelvollisia tuomitsemaan yhtään mistään, yhtään mitenkään. Jos tottuu alinomaa puolustelemaan itseään, viestittää puolustusasemiaan muille kehonkielellään ja on taatusti helppo maali kenelle tahansa. Ketään ei lopultakaan kiinnosta, miksi joku uskoo ja mihin uskoo, jos uskoo – ellei ole tarve antaa tuomioita ja hakea tuomiota itselleen.

Arkkityppisesti tämä näyttäytyy tuomari-rikollinen -parina, koska tuomarilla pitää aina olla joku jota tuomaroida, ihan kuin isännällä pitää olla piika, renki tai palvelija. Kaiken, mitä uskoo itse itsestään, pelkää ja häpeää, sen viestittää muille ja pian nämä sanat ääneen sanotaan. Jos sisäisessä dialogissaan ei usko omaan totuuteensa, ei siihen usko oikein kukaan muukaan. Jos taas kokee juurensa kunniallisina ja oman jumaluutensa edessä kantaa sekä aatteensa että tekonsa ylpeinä, ei siihen ole muilla paljonkaan sananvaltaa.

Sillä määrällä, millä pystyy osoittamaan itselleen laupeutta, pystyy ojentamaan laupeutta myös toisille. Mikäli kokee itsensä kovinkin syntisenä ja kokee tarpeelliseksi kannatella puolustuspuheita, tulee helposti tyrmänneeksi toisten ajatukset. Jos voi olla joustava itsensä suhteen, voi joustaa toistenkin suhteen. Jos voi hyväksyä erilaisia ajattelumalleja itsensä suhteen, niitä voi tarjota myös toisille. Samalla huomaa, että saa itse sellaista palautetta, kuin toisillekin antaa. Tässä sarjassa 2-chakran raha-ajattelu sekä seksuaalisuus, 5-chakran luovuus sekä itseilmaisu, 8-chakran sielun sopimuksen mukaiset tehtävät ja tekemättä jättämiset sekä tämän 11:nen energiakeskuksen laupeus tai syntisyys kietoutuvat toisiinsa kauniina pakettina. Ihmisiä pyörittävät nimenomaan raha ja seksi.

Kuka kehtaa tehdä elämässään mitä lystää ja puhua mitä huvittaa, entä miten hoitaa yhteiskunnalliset velvoitteensa? Kysymykset vaikuttavat kirkkaasti myös tällä tasolla siihen, ”onko elänyt oikein vai ei”. Kateus toisten rohkeudesta ja otetuista vapauksista silloin, kun tuntee itse itsensä kahlehdituksi, on hyvä syy pistää toista hiukan alta lipan ja syyttää moraalittomuuksista tai syyllistää vähän lisää, jos ei toinen edes ymmärrä hävetä. Toisaalta monet kokevat ankarista rajoituksista tulevan suojaa. Kiihkomielisenä teininä nimenomaan seksuaalisuuden rajoittaminen oli mielestäni sietämätöntä. Olin varmaankin päälle parikymppinen kun tutustuin ajatukseen, että rajoitukset voivat tälläkin saralla olla suoja, ennen ehkäisymenetelmiä ne sitä päällisin puolin olivatkin. Pitihän ”omaisuus” jollakin tapaa varjella.

Toisaalta en ymmärtänyt, miten hyvä ja kaunis seksuaalisuus tahraisi ”jumalan temppelin”, mutta olen aikojen kuluessa oppinut maailman raadollisuuksien merkitsevän ihmisille eri asioita. Se, mitä on nykyään varaa pitää ”hyvänä ja kauniina” ei ole Raamatun kokoamisen aikoihin välttämättä sitä aina ollut.

Laupeuden ja armollisuuden osoittaminen ovat kuitenkin tärkeimpiä tehtäviä arkipäivässä. Ne tarjoavat perustunteidenkin tasolla paljon emotionaalista joustonvaraa, kun pystyy irrottautumaan menneistä ongelmista, vaikeista ihmissuhteista ja kohtuuttomista kokemuksista. Joka tasolla armon kokeminen auttaa puhdistumaan ja rakentamaan terveyttä. Laupeudella ja armollisuudella lievitetään pelkoja tehokkaasti, jolloin mahdollistuu myös perussairauksia kehittelevistä hormonimyrkyistä luopuminen. Anteeksi antaminen on, kuten jo aiemmin sanoin, terveen itsekästä. Samalla sitä antaa armoa itselleenkin, sallii itselleen ihmisyyden ja inhimillistä virhemarginaalia. Ihmiseksi ja keholliseksi syntymisellä on oma opetuksensa sinänsä. Jos tarkoitus olisi syntyä pelkästään henkisiin töihin, sellaiseksi synnyttäisiin, koska sellaisiakin tietoisuuden tasoja on.

Kehollisuus on etuoikeus tässä elämässä, jos sitä kehoaan osaa ja ymmärtää kohdella oikein, niin itsellä kuin lähimmäisilläänkin. Ihminen kehollisena olentona kaipaa kosketusta ja hellyyttä. Lupa siihen pitäisi osata antaa itse itselleen, eikä anella sitä toisilta. Ihmisen keho nauttii rasituksesta ja vaikkapa tanssimisesta. Kosketuksen kautta pieni vauvakin vasta oppii hahmottamaan rajansa, vasten toista ihmistä, ja oppii joko hyvyyttä hellyydellä tai pahuutta kovilta kourilta. Monella tapaa kosketus on hyvä tapa hoitaa ihmistä silloin, kun se kosketus täytetään hellyydellä eikä vaatimuksilla, rakkaudella eikä riistolla. Kosketus sanoittaa sielua uskomattomalla tavalla ja avaa sellaisiakin lukkoja, joiden moni on arvellut menevän iäksi kiinni.

Kaikki eivät voi sietää kosketusta, yleensä taustalla on kaltoin kohtelua tai sitten energeettisellä tasolla ”läpi tunkemista” luvatta. Energioiden jäsentyminen tapahtuu asteittain, kun niitä oppii hahmottamaan ja hallitsemaan. Jotkut tekevät suvereenisti astraalimatkoja itse sitä tietämättään. Muinaiset suomalaiset kutsuivat ”luontoa”, eli sielun erästä osaa etiäiseksi, jos se kulki ”isäntänsä” edellä kertomassa saapumisestaan. Kunhan energioitaan oppii hallitsemaan, niillä lakkaa menemästä luvatta toisten reviirille ja tuntee, missä niitä tarvitaan tai ei tarvita, esimerkiksi hoitojen aikana.

Läheisyys on 2-chakran alueella luonteeltaan maanläheistä ja seksuaalista. 5-chakran taso on sitä muun muassa apinoiden käyttämää, epäseksuaalista ja sosiaalista ”kirputtamista” tai lasten kanssa viatonta ”muiskuilua”. 8-chakran kosketus voidaan nähdä kollektiivisena hyvän tekemisenä, jota usein erilaiset parantajat tai papit käyttävät. Spirituaalisella tasolla kosketus voi näyttäytyä vaikkapa lohduttavana halauksena tai henkiparantamisena. Upeaa on, jos jokaisen ylemmänkin tason saa palautumaan myös seksuaalisuuteen. Seksuaalisuus sinänsä voimana ei ole lainkaan henkistä tasoa madaltava tai poissulkeva elementti, ellei sitä käytetä väärin. ”Tulikäärmeeksi” sanottu kundaliini-energia kiertyy läpi jokaisen tason ja sen pääseminen läpi kaikista kerroksista on itämaisessa kulttuurissa korkea muoto henkisestä prosessista.

Läheisyys ja seksuaalisuus ovat molemmat olennainen osa ihmisen vuorovaikutusta. Ehkä mieleenpainuvin sitaatti muusikko John Lennonilta on, että ”On surullista, että elämme maailmassa, missä päivänvalossa saa tehdä väkivaltaa kenenkään siihen puuttumatta, mutta rakastelemaan pitää vetäytyä suojaan katseilta.” Vuorovaikutus alemmilla tasoilla on ehkä omaa etua tavoittelevaa ja napaa lähinnä olevaa ”krokotiilipeliä”, tai sitten sosiaalisempaa ”apinapeliä”, ehkä jopa ”ihmispeliä” mikäli jaksaa elää toiset huomioon ottaen. Tällä tasolla niin läheisyydessä kuin sosiaalisessakin vuorovaikutuksessa pelataan ”enkelipeliä”, jolloin vuorovaikutus on ensi sijassa opettavaa, suojaavaa ja rakentavaa oikein toimiessaan. Tämän tason murskakierteellä, mikäli pyritään syyllistämään ja nöyryyttämään, tuhotaan ihmisen hyvinvointi erittäin tehokkaasti. Eettinen vastuu siitä, jakeleeko tuomioita vai pyrkiikö rakentamaan itse kunkin toverin henkistä hyvinvointia, on suuri.

Valon chakra

Kahdestoista ja ylin chakra säteilee spirituaalista uskon, luottamuksen ja vapauden voimaa. Se tie, joka tuntuu totuudelta ja elämältä, vapauttaa harhailemasta hyväksynnän etsimisen, syyllisyyden ja häpeän eksytyksessä. Kuten kaikki 3-6-9-12 -sarjassa olevat energiakeskukset, se ruokkii turvallisuutta, rauhaa ja levollisuutta. Parhaimmillaan kysymys on runsaustietoisuudesta. Ymmärretään, että luottamus elämään ja sen tarkoitukseen tuo eteen tilaisuuksia, joita on tarvinnut, että pääsisi eteenpäin niillä poluilla joita on kuljettavikseen valinnut. Kun tämän voiman saavuttaa, sitä ei pysty horjuttamaan, sillä hyvän kiertäessä koko kolmioringin ja kundaliini-energian läpäistessä niin konkreettisen kuin magneettiset kehopinnat sisältä ulos, ihminen säteilee sellaista valoa ja tyyneyttä, että sitä ei niin vain murskata. Tällaiseen syvyyteen ovat päässeet Äiti Teresa, Dalai Lama, Mahatma Gandhi ja niin edelleen. Kolikon kääntöpuolena on tietenkin pelko, joka on syvintä mahdollista laatua kärsimyksestä, kun kaikki tuntuu irralliselta, pysähtyneeltä, kuristaa ja tuntuu, että on otteessa, josta ei voi pyristellä irti, joutuu harhailemaan yksin ja pimeässä.

Kärsimystietoisuuteen sitoutuminen vaatii runsaasti energiaa. Täytyy tolkuttaa itselleen kaiken päivää, kuinka huonosti kaikki on, miten inhottavia ja typeriä kaikki ihmiset ovat ympärillä ja paljon aikaa sekä energiaa menee myös ilmojen sekä rahatilanteen vatvomiseen. Kärsimystietoisuudessa mitään ei ole koskaan tarpeeksi, kukaan ei arvosta, kaikki on huonosti. Globaalisti ajatellen keskivertosuomalaisella on onnea, kun on katto pään päällä, vettä tulee hanasta ja lapsilla on ilmainen koulu, nämä eivät ole itsestäänselvyyksiä edes joka mantereella. Kärsimystietoisuuteen sitovat uhrin ja orjan arkkityypit, jotka ovat erityisen puhuttelevia juuri uskonjärjestelmien kannalta. Karmakin ruokkii predestinaatio- eli ennaltamääräytymisoppeja, minkä mukaisesti on turha räpistellä vastaan, sillä elämässä tapahtuvat kaikki asiat riippumatta siitä, haluaako niiden tapahtuvan vai ei.

Ollessani 17-vuotiaana erään rippikoululeirin matkalla pysähdyimme erääseen kirkkoon, missä alttaritauluun oli maalattu harvinaisen väkevästi tämä ennalta määräytymisen kuvio. Jumala antaa siis yhden elämän, synnytään johonkin perheeseen ja sen perusteella päädytään jo helvettiin. Mitä kannattaa edes yrittää? Mihin koko elämää tarvitaan, jos ihmisenä elämistä ei edes tarvita ja suorinta tietä voisi lähettää helvettiin ihan joka ikisen tyypin jo laitokselta? Kannattaako edes syntyä tai synnyttää? Se oli yksi niitä harvoja kertoja, kun olen elämässäni harkinnut itsemurhaa, niin hirveän kauhun se taulu herätti. Juuri olin viikon paasannut rippileiriläisille armosta – ja siinäkö se oli, yksi alttaritaulu veti vessasta koko työn? Tietysti kuva on hirvittävän lohdullinen heille, jotka kokevat olevansa ”hyvisten puolella” ja voittajasakissa. Tuohon aikaan en ollut omasta leiristäni yhtä varma kuin olen nyt.

Ehdottoman mustavalkoisena osasin kyllä lukea rivien välistä sen, että jo pelkästään naiseus oli kenelle tahansa kirkkoisistä ihan hirvittävä uhka, saati heräilevät kykyni parantajana. Pelkäsin pelkäämästä päästyäni ja vihasin pelkoani, tiesin jonkin olennaisen puuttuvan, koska pelkäsin. Toisaalta se pelko on ollut hyödyksi, olen ymmärtänyt, miksi minuakin pelätään - ja kaikkea toiseutta ylipäänsä. Jos tietoisesti poikkeaa joukosta ja säännöistä, saa olla varma, että ottaa riskin tulla tuomituksi. Opin kuitenkin joitain vuosia myöhemmin, että Saatana-usko on osa kristinuskoa ja jos sanoutuu irti vallankäyttöön nojautuvasta instituutio-kristinuskosta voidakseen omaksua korkeamman tason uskon valotyöhön, sanoutuu irti myös Saatanasta. Ihan helppoa se ei ollut, kollektiivinen tietoisuus on yllättävän vahva juuri kielellisen stigman kautta, mutta onnistuin. Kaikki, mikä on rakennettu, voidaan myös purkaa. Ihminen ei elä enää viidakossa ja uhat ovat tässä maailmassa toisenlaiset, kuin ajanlaskun alussa.

Kamppailemme enemmän erilaisten sähköisten ja sosiaalisten orjuutusten kuin perustarpeiden tyydyttämisen kanssa. Kielen sanasto on teknologian kehittymisenkin kautta muuttunut todella paljon ja tietoturva on konkreettisempi uhka jokapäiväisessä elämässä, kuin vaikkapa raiskaus tai epätoivotusti raskaaksi tuleminen. Verkkopankin kaatuminen ja tunnusten anastaminen voisi olla suurempi huoli, kuin häpeäpaaluun joutuminen noituudesta tämän kirjan ilmestyttyä. Voutia voi joutua pelkäämään enemmän kuin käärmeitä tai hämähäkkejä. Hampaiden lähtö ei pelota, koska joka kulmassa on hammaslääkäreitä, jotka virittävät tekohampaat suuhun tuossa tuokiossa. Monet alkukantaiset pelot hirviöistä ja painajaisissa lurkkivista manalatodellisuuksista ovat pois pyyhittyjä jo siksi, että tiede selittää meille maailmaa niin paljon.

Arkkityyppisesti kaikki syntyvät lapsiksi, siten olosuhteiden uhreiksi ja mikäli varaansa ei pidä, erilaisten ihmissuhteiden, päihteiden tai vaikkapa rahan orjiksi. Kahleet voi kyllä murtaa, kunhan niistä tulee ensin tietoiseksi. Tarot-korttipakassa paholaisen kortti edustaa juuri näitä ihmisen kaikenlaisia riippuvuuksia, kunhan sitä uskalsi ensin syvemmin tutkia. Kaikki ihmisen rakentamat ja palvomat instituutiot ovat sellaisia, jotka orjuuttavat ihmiset ihan omasta tahdostaan. Moni sitoutuu parisuhteisiin ja sukuihin joissa ei viihdy saavuttaakseen jotakin statusta, tai sitten häpeää sitä, että tulee sitoutuneeksi liian ”alhaiseen” henkilöön, koska tällöin ei täytä oman arvojärjestelmänsä vaatimuksia täysin. Moni väljähtyy ammatissaan leipäpappeuteen sen sijaan, että tekisi sitä, mistä on aina unelmoinut – koska se on turvallista. Kuulutaan kirkkoon miettimättä mitä koko instituutio tarkoittaa, koska se on turvallista. Otetaan pankkilaina ja hankitaan asunto – koska se on turvallista.

Olosuhteiden orjina, sotien ja aikuisten mielivaltaisuuksien armoilla elävät oikeastaan lapset ja karkeasti ottaen kaksi kolmannesta maailmasta. Yhdysvallat on erinomainen esimerkki siitä, kuinka kauniita ovat kulissit ja julkkikset, silti kaduilla riehuu täysi rikollisten hallitsema sota huumeiden, prostituution ja lapsikaupan ympärillä. Henkiset ja hengelliset arvot korostuvat silloin, kun elämässä sattumanvaraisuuksia ei ole tai silloin, kun vain niitä on. Henkiseen kasvuun panostetaan, jotta voidaan rikkoa kaava. Siinä ei ole sinänsä mitään ihmeellistä, sillä ”terveet eivät tarvitse parantajaa vaan sairaat”. Jos elämä tuntuu menevän liiankin suunnitellusti, kuin höyryjuna vailla pysäkin pysäkkiä, tulee tarve vetää hätäjarrusta ja paeta. Sitten taas, jos elämän höyryjuna on jatkuvasti rosvojoukoille alttiina, on tarve vetää hätäjarrusta ennen, kuin rosvojoukot pääsevät itseen käsiksi.

Kärsimys ja sotatila tuntuvat siis olevan kaikkialla käynnissä. Mitä siitä pitäisi ajatella? Auttaako rukous, köyhäinapu ja lahjoitukset SPR:lle? Varmasti. Jokainen voi tehdä jotain, kunhan tekee sen asenteella, että tämä auttaa. Visualisoida päässään se yksikin lapsi huopaan kiedottuna, se yksikin malariapiikki tai sitten se yksikin uusi perhe SOS-lapsikylässä. Nähdä paha voitettuna, siinä on voiman siemen. Jos työlääntyy, tuskastuu ja alkaa kanniskella maailman murheita harteillaan, sitoutuu siihen kaikkeen kurjuuteen, nälänhätään ja pelkoon, jolloin se ilmiö itsessään, kärsimys, saa lisää voimaa ja vahvistuu. Mikäli halutaan nähdä vahvoja kyläyhteisöjä, pelastettuja sademetsäalueita ja voitettuja huumesotia, pitää nähdä ne voitot ja takertua niihin. Koska magneettikenttien kautta olemme enemmänkin yhteydessä toisiimme kuin haluamme uskoa, täytyy käyttää hyväkseen se tieto, että hyvillä ja rakkaudellisilla ajatuksilla on kymmentuhatkertainen voima niihin negatiivisiin ajatuksiin nähden. Monissa yhteyksissä on alettu tähdätä siihen, että ykseyden ymmärtämisessä on ihmiskunnan suuri voima.

Näkisin kuitenkin niin, että yhteydellä on monia kerroksia, joita voidaan käyttää voimaannuttamisessa ja elvyttämisessä hyväksi. Jos siinä ykseydessä kuitenkin viettää aikaansa liiaksi, tulee alttiiksi hyökkäyksille, joten viisainta on pyrkiä pysymään omassa voimassaan. Nähdä ne ihmispaholaiset ja orjuuttajat kyvyttöminä enää tekemään pahaa, se olisi suuri voima se. Nähdä ihmiset vapaina ja omaa elämäänsä omilla ehdoillaan elämässä, sekin olisi työvoitto. Nähdä se hyvä ja siten vahvistaa sitä mielikuvissa, siinä on askaretta ja tulevaisuuden toivo, sillä vahvistetaan maailman hyviä muutoksia. Kun hyviin muutoksiin ja hyviin tuloksiin keskittää sen kymmentuhatkertaisen voiman, sillä saadaan paljon aikaiseksi.

Melko varhain omaksuin ajatuksen, että helvetti on ihmisellä olemassa jo ihan täällä maan päällä, ei sinne kuoleman jälkeen mennä tarvitse. Kaikki sekasorto, kipu, tuska ja hätä, minkä edessä ihmiset ovat täällä elämässä avuttomina, on ihan tarpeeksi. Käsitykseni on vahvistunut energiatöiden myötä. Helvettiä ei ole, eikä sitä paholaistakaan. Orjan orjuuttaja löytyy oman pään sisältä, ajatusketjun toisesta päästä. Lapsen uhriuttaja löytyy sieltä myös. Kyky saada tuntemaan itsensä hyväksytyksi ja rakastetuksi on mahdollista löytää syvältä itsestä, jos sellaista mallia tai tunnetta ei ole saanut kotoa. Muinaisella Atlantiksella katsottiin olleen käytössä nämä kaksitoista energiakeskusta, ja neljä ylintä ovat toistaiseksi olleet talviunilla. Mielestäni perustarvehierarkian mukaisesti konkreettisen tason perustarpeet ovat olleet päällimmäisenä niin, ettei korkeammille emotionaalisen tason tarpeille ole ollut kaikilla sijaa, siksi ne alkavat vasta nyt vähän heräillä, kun monessa suhteessa ihmisten elämä ei ole pelkkää taistelua, ellei siinä taistelutilanteessa haluta ehdoin tahdoin pysyä, kun hankkiudutaan kamppailusuhteisiin kotona ja töissä.

Hengellinen ja henkinen turvattomuus sekä mielen sairaudet yleistyvät kovaa vauhtia nyt, kun konkreettiset ja fyysiset perustarpeet tulevat edes suurin piirtein tyydytetyksi jo pelkällä koulu- tai työpaikkaruokailulla. Moni kannattelee lapsuutensa ja sukunsa arpia kykenemättä päästämään niistä irti. Monet ovat täynnä surua, vihaa ja hämmennystä, on vaikeaa ja tuskallista kohdata kaikki ne hylätyksi ja torjutuksi tulemisen tunteet, joita on mahdollisesti osakseen saanut. Medikalisaation vaikeus on siinä, että moniin ongelmiin puututaan toisten kohdalla liian myöhään ja toiset taas oppivat lääkitsemään päihteillä tuskiaan niin, että niiden sietämisen opettelu myöhemmässä vaiheessa käy todella työstä, kun sitä krokotiilipeliä aletaan yhtäkkiä vaihtaa ensin apinapeliin ja lopulta enkelipeliin.

Enkelipelissä on kuitenkin yksi suuri tukijoukko, ja heitä ovat suojelusenkelit sekä arkkienkelit. Erityisesti tätä lohtua ja suojaa tuomaan hyvä enkeli on arkkienkeli Maria, jolta voi pyytää lohduttavaa syleilyä silloin, kun tuntuu, että omilta vanhemmilta sitä on turhaa hakea ja sitä tarvitsee. Enkeleiden tehtävä on auttaa, mutta apua pitää pyytää, sitä ei tyrkytetä.

Millä saa hyväksyntää ihmiseltä, jolta sitä ei ole saanut koskaan aiemmin muutenkaan, varsinkin jos on syvästi epäonnistunut kaikissa vanhempien asettamissa vaatimuksissa? Montako kertaa pitää yrittää vai riittääkö mikään, joutuuko kantamaan hiekkaa Saharaan ja myymään eskimoille jäätä yrittäessään tavoitella saavuttamatonta? On mahdollista oppia riippumatonta hyväksyntää. Hyväksyä ensin itse itsensä kaikkine virheineen ja sitten elämänsä kaikkine mutkineen ja polkuineen – juuri omaksi elämäkseen. Ei ole liian myöhäistä astua pimeästä valoon, vaikka sen tekisi vasta kuolinvuoteellaan.

Anteeksi pyytäminen ja anteeksi antaminen korjaavat monta virhettä, vaikka ne tehtäisiin kuinka myöhään. Näen mielessäni sukupolvien ketjuja, ihmisiä loukussa oman aikansa ajatusten ja elinolosuhteiden kanssa. On ollut mahdotonta paeta vaikka sotia tai opiskella, jos on mennyt naimisiin ja saanut lapsia. On ollut mahdotonta heittää pellolle juoppoa miestä tai pettävää naista, sairaudet ovat tehneet tuhojaan ja vieneet sisaruksia tai vanhempia. Nykypäivänä on Euroopassa monia valintoja tehtävänä, etenkin Pohjoismaissa. Sitä voi valita yhteiskunnan kerroksen jota tavoitella ja määrätietoisella työllä, opinnoilla ja säästäväisyydellä, päätyä vaikka mihin tilanteeseen – jos tietää mitä haluaa.

Runsaudenpulan keskellä vain on yksi iso ongelma, jota muinaisten esi-isien on varmasti ollut vaikeaa kuvitella: valinnan vapaus. Voi valita seurakunnan tai kirkon johon kuulua, jopa noitakonventin jos haluaa, eikä kukaan korvaansa lotkauta. Voi suvereenisti opiskella ihan mitä tahansa ja mennä naimisiin ihan kenen kanssa tahansa, kun luokkaerot tai mitkään muutkaan rajoitteet eivät sido enää ketään. Saa uskoa ja olla uskomatta ihan mihin tahansa. Tahdonvapaus tällaisenaan olisi vaikka äärikatolisissa- tai muslimimaissa kauhistus.

Energiatasolla valinnat tuntuvat olevan selviä. Se, mikä uuvuttaa ja vie voimat, on pimeyden tie. Se, mistä saa voimaa ja joka lohduttaa, tuo ystäviä ja rakentaa elämää, on valoisa tie. Jokaisen omaan sielun sopimukseen on piirretty se kartta, jota seuraamalla löytää niitä uusia, voimaa antavia ja valoisia reittejä. Harva pystyy elämään suoralla ja linjatulla tiellä alusta loppuun saakka, sillä monenlaisia yllätyksiä tulee juuri lasten, puolisoiden ja vaikka markkinasuhdanteiden vaikutuksista. Hyväkin liitto voi hajota, jos työttömyys tai mielenterveyden kriisi yhtäkkiä yllättää. Jokainen polku on kuitenkin valinta sinänsä ja jos tuntuu siltä, että nyt tuli valittua väärin, voi aina ottaa valinnan uuteen suuntaan seuraavasta risteyksestä. Risteyksiä tulee eteen tämän tästä. Tulee uusia kohtaamisia, tulee uusia työtarjouksia ja jos itse asettuu miettimään mikä kannattelisi ja mistä hyvästä ei haluaisi joustaa, ne omat, itselle hyvät ratkaisut löytyvät kyllä.

Muuan mies sanoi siirtymisestään palkollisesta yrittäjäksi, että ”Minkä palkassa häviää, sen elämänlaadussa voittaa.” Toinen kommentoi, että ”En enää kestänyt sitä työn ilmapiiriä pankkimaailmassa. Se oli kuin laillistettua ryöstöä, se oli eettisesti sietämätöntä.” Moni miettii johdatusta siinä kohtaa, kun työpaikalla alkaa jostain syystä kaikki mennä vikaan. ”Enkö kuulu tänne? Pitäisikö tehdä jotakin? Miten sitten pärjään? Uskallanko luottaa selviytymiseen, jos nyt jätän tutut ja turvalliset kuviot sekä tilin taakseni?” Etusijalle mietinnöissä pitäisi asettaa, kolmannen tien periaatteen mukaisesti, vaikkapa lasten hyvinvointi ja oma jaksaminen. ”Hyödynkö jollain tasolla työpaikan vaihdoksesta, entä lapseni?”

Samoin johdatusta kaivataan tuttujen ja turvallisten ihmissuhteiden järkkyessä, tulee sitten eteen kuolemantapauksia tai muita kriisejä. Kun omat arvot ja suhdanteet menevät uusiksi, pystyvätkö läheiseni tukemaan, osaako itse ottaa apua vastaan ja jos ei kykene, miksi niin? Onko kenties tottunut aina pärjäämään itse, eikö kykene luottamaan, pelottaako toisten varaan nojaaminen, jos he eivät vaikka jaksakaan kannatella ja ollaan kuitenkin yksin, ojasta allikossa? Vai onko koskaan saanut aiemmin apua? Vai tuleeko mietittyä omia valmiuksia auttaa ketään, joten ei voi uskoa kenenkään muunkaan vilpittömään auttamishaluun? Kuinka väärin on jatkaa ihmis- tai työsuhdetta, jonka kokee valheelliseksi? Kuinka väärin olisi lopettaa yhteistyö, vaikka on luvannut pysyä kelkassa, tuli mitä tuli?

Osalle ihmisistä laki ja periaate ovat tärkeämpiä, kuin yksittäisen taistelijan hyvinvointi. Jotkut taas sitten näkevät toisin sen, että jos se yksittäinen taistelija sitten uupuu, onko hänestä lopulta täyttämään niitä velvollisuuksiaan? Miten käy muun yhteisön ja perheen, jos prosesseja pitkitetään yli kaikkien sietokyvyn? Moni miettii, kuinka pärjää itsekseen, jos jättää taakseen väkivaltaisen tai päihteitä käyttävän puolison. Tai miten pärjää, jos lapsia on paljon tai heistä useampi on pieniä. Entä miltä näyttää työpaikan vaihdos, jos käytännössä perhe jää toisen puolison tilin varaan? Mitä maksavat mielenterveys tai sen järkkyminen, jos seuraukset sosiaalisina ongelmina lasketaan toiseen tai kolmanteen polveen? Ehkä silloin se tilapäinen kriisi työpaikan vaihdoksesta tulee yleisesti ottaen halvemmaksi.

Kuolema on kaikilla elävillä olennoilla edessä. Joillekin se tulee hiljaa hiipien ja sitä tiedetään odottaa, toisille se tulee äkkiarvaamatta. Toiset kaipaavat lohtua menetyksen suruun, toiset kokevat koko kuolemisen epäinhimillisenä ja julmana, varsinkin vainajan ollessa pieni tai nuori. Läheisen kuolema muistuttaa omastakin kuolevaisuudesta ja siitä, ettei kukaan meistä elä ikuisesti. Moni lähtisi itse ensin, ennen kuin antaisi jonkun läheisensä mennä. Jokunen on löytänyt itsensä toivomasta läheisen kuolemaa, jos tuskat ovat hirvittävät, eikä toivoa ole. Monikin arvioi, että kuolisi mieluummin, kuin jäisi letkuihin tai sängyn pohjalle kitumaan. Silti potilastyössä moni letkuissa elänyt oli tyytyväinen jatkoajasta, jonka sai järjestääkseen asiansa ja yhtä moni toivoi, että voisi itse irrottaa piuhat ja antaa mennä.

Eräs varhaisimmista asiakkaistani totesi, että hänen ainoa toivonsa ja elämässä kiinni pitävä voimansa oli ymmärrys siitä, että hän saattoi tehdä itsemurhan juuri sinä päivänä, kun tuntuisi liian katkeralta. Toisilla onnettomuudet ja kuolemantapaukset vieroittavat kerrassaan kaikesta, mikä liittyy uskontoon, toiset saavat siitä suunnatonta lohtua. Toisten mielestä turvattomuus lisääntyy heti, kun alkaa uskoa sokeasti johonkin ismiin, ja joku taas löytää elämäänsä järjen valon juuri siitä ismistä. Menetys huojuttaa sitä käsitystä, että elämä olisi ennalta arvattavissa ja säädettävissä, että sitä tietäisi itsekään päivistään juuri mitään ja siinä piilee yksi voiman ytimistä. Kun tietää, mitä oikeastaan pelkää, voi sitä käsitellä ja tehdä sille jotakin.

Monet essentiaaliset ja irrationaaliset pelot helvetistä, saatanasta, hämähäkeistä tai käärmeistä sijaitsevat juuri tällä tasolla. Yksi kauheimmista painajaisista, joihin ihminen voi herätä, on hampaan irtoaminen. Ihmettelin jo nuorena sitä, että huumeidenkäyttäjien ”huonot matkat” sijoittuivat lähestulkoon aina juuri kollektiivisen alitajunnan kauhukuviin. Energiatasolta asiaa katsellen tajuaa selvästi, että sinne on rakennettu kokonainen kauhugalleria kaikenlaista, sekä järkeen että tunteisiin, vetoavaa painajaista. Kun läheinen siirtyy pois tämän arki- ja reaalitodellisuuden piiristä, ajatus on usein melko pelottava tai ahdistava. Useimmilla ihmisillä tuntuu olevan käsitys joko taivaasta tai helvetistä, valosta tai pimeästä, eikä ole kuitenkaan tarkkaa käsitystä siitä, mikä on läheisen osoite kuoleman jälkeen. Toisaalta on villi toive nähdä uudestaan, toisaalta mietityttää, millä ehdoilla ja missä tavataan.

Monet pelkäävät niitä kokemuksia, kun vainaja ”tulee kylään”. Toiset käyvät kuolemansa jälkeen lohduttamassa ja ohjailemassa läheisiään, eikä elävä ihminen tiedä, että onko tullut hulluksi, kun yhtäkkiä ”tuntuu kuin äiti olisi läsnä” tai kun ”isä selvästi nauroi” tai ”lapsi halasi kuten eläessään”. Sähköinen lataus vaikuttaa omissa energioissa ja tutut taajuudet tunnistaa. Jotkut ovat selvänäköisiä ja näkevät ne ”aaveet” samalla tavoin, kuin havaitsevat etiäiset. Jotkut ovat selväkuuloisia ja kuulevat ne lohdutukset, joita vainajilta saadaan.

Käytännössä kuoleman jälkeen on valo, missä osa jatkaa suojelu- ja viestinvälitystehtävissä. Lääketokkuroissaan kuolevat ihmiset eivät välttämättä löydä tietään astraalitasolta valoon, joten sairaaloissa ja vanhustenhoitolaitoksissa olisi tärkeää tehdä energeettisellä tasolla työtä, jotta henkilökunta ja toiset potilaat eivät rasittuisi vainajien läsnäolosta. Vainajat käyttävät ympärillä olevaa elävien energiaa ja ovat yksi syy työssään uupuvien hoitajien sairaslomiin. Jotkut paljon pahojaan- tai itsemurhan tehneet ”lepäävät” pitkiä aikoja, eivätkä ole tavoitettavissa meedioidenkaan välityksellä, sillä tarvitaan oppiläksyjen ja eheytymisen rakentamiseen eripituisia aikoja. En tiedä, ovatko nämä ”ajat” edes ihmisen ajassa laskettavia.

Kyseessä ei kuitenkaan ole helvetti; eräästä ihmisestä sanottiin vain, että ”ei hän ollut vielä valmis ihmiselämään, oli ihan raakile muutenkin ja tarvitsee nyt lepoa”. Kun tein työtä vielä sairaalassa, tapasin yhden mestariopettajistani. ”Sunko kauttas ne tulikin, ilmankos kuolemakokemukset lisääntyikin rajusti yhtäkkiä!” oli eräs ensimmäisiä lauseista, koska minun sähkökentässäni tapahtuneet kuolemantapaukset isossa sairaalassa siirtyivät meidän energeettisen yhteytemme vuoksi hänen tietoonsa. Tapaamisen jälkeen yhteytemme katkesi ja hän saa toivottavasti olla paremmin rauhassa.

Valon taholta en siis koe tulevan mitään vaatimuksia tietyn yksittäisen oppisuuntauksen seuraamiseen, paitsi ehkä enkelipelin pelaamiseen. Olisi ihanteellista, että silloin tällöin kasvattaisi henkiset siivet selkäänsä ja miettisi, kuinka voisi olla läheiselle arkienkeli ja kenelle tahansa lapselle suojelusenkeli. Valotyö missä tahansa muodossa, kenen tahansa profeetan ohjeiden mukaan käy, kunhan ihmiset olisivat ihmisiksi keskenään. Sädekehää ei kannata liiaksi kiristää, mutta sen verran sitä voi ruuvata, ettei se ihan olkapäillä keiku. Virhemarginaalia lentokoordinaatteihinsa voisi varata, että jos tuleekin eksyttyä elämän Bermudan kolmioissa, sitä voisi löytää takaisin omalle reitilleen vahingoittumattomana ja päästä perille siivet lentokelpoisina, vaikka vähän sulat kärähtäneinäkin.

Enkelipeliin ei kuulu omahyväisyys ja sädekehän kiillottaminen; ihmiset tekevät virheitä ja se on osa elämänkoulua. Osa ihmisistä on ihan oikeassa enkelikoulussa elämän kirjoissa, oppimassa ihmisyyden vaikeutta, jotta voisi paremmin ihmisiä auttaa karikoissa. Mielestäni lasten hyvinvoinnin turvaamisella selvitettäisiin monet eettiset ongelmat aikuisten maailmasta. Sillä, että hoitaa ehjäksi oman sisäisen lapsensa, on kyvykkäämpi vastaamaan toisten sisäisten lasten ja myös ihan oikeiden lasten tarpeisiin. Jos ei ole rakkautta ja turvaa saanut, niitä on vaikeaa välittää.

Kun oppii paikantamaan omat kipupisteensä, käsittelemään ja jäsentelemään ne positiiviselle kehälle negatiivisista kierteistä, saa paljon uusia voimia vastata toisten tarpeisiin. Omista tarpeista on kuitenkin huolehdittava johdonmukaisesti ensin. Mikäli tuntee jäävänsä kakkoseksi kaiken aikaa omassakin järjestelmässään, se kiertyy väärällä tavalla itsekkääksi toiminnaksi, jolloin kenenkään muun tarpeita ei ehdi eikä jaksa huomioida. Kun kerran korkein ohjenuora palautettiin lähimmäisenrakkauteen, kuinka sillä peilaa itseään ja toisia, omia tarpeitaan toisten tarpeisiin, omaa käytöstä toisten käytökseen, silloin se itsen osuus on hoidettava terveeksi. Muuten muita kohtelee aivan yhtä kaltoin, kuin itseäänkin kohtelee.

Jos uhrautuu toisten edestä, alkaa odottaa, että joku uhrautuisi itsen puolesta ja silloin pelataankin marttyyripeliä, eikä enkelipeliä. Että jaksaa hoitaa muita, pitää hoitaa itseään. Se tarkoittaa riittävää unimäärää, ulkoilua, iloista seuraa, leikkiä, ravintoa ja kosketusta eri muodoissaan. Korkean tason henkisyydessä on kysymys kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin tähtäämisestä, niin omaan kuin toistenkin, niin yksilö- kuin yhteisötasollakin.

Hyvinvointi ja terveys ovat tasapainoa. Yhtä lailla juoksu, ekstaattiset kokemukset, ihmissuhteet, seksi, päihtyminen, väsymys kuin satsi hiilihydraattejakin voivat tuoda sellaisen todellisuudesta irrallisen ja juopuneen humallutuksen tunteen. Tällainen ”humala” kuitenkin kostautuu, kun se laskee. Jolla on taipumus jäädä elämyksiin koukkuun, voi jäädä kiemurtelemaan ihan mistä tahansa. Sitä tarvitaan aina lisää, aina isompia määriä, että hyvältä tuntuisi. Pitäisi pystyä siis määrittelemään ne omat riippuvuutensa, kahleensa ja johdonmukaisesti aina irrottautumaan niistä. Kahleet ovat tosiasiassa niitä paholaisia, niitä, jotka estävät luonnollista henkistä kehityskulkua ja evoluutiota.

Ihminen syntyy ja kuolee elämänsä aikana useita kertoja henkisesti, emotionaalisesti ja psyykkisesti. Fyysinen kuolema tässä todellisuudessa, näillä oletusarvoilla, tapahtuu yleensä vain kerran. Jotkut ovat raportoineet lyhyen kliinisen kuoleman aikana käyneensä tuonpuoleisessa, missä on täytynyt valita tuleeko takaisin vai lähteekö seuraavaan elämään. Toisinaan valintaa ei olla annettu, on ollut pakko palata, vaikka siellä olisikin ollut hyvä olla. Todellisuuskäsitys halutaan pitää rajattuna pelkästään tähän tietoisuuteen ja tähän sovittuun reaalimaailmaan, missä olemme sopineet Suomen olevan Suomi, pöydän olevan pöytä ja kissan olevan kissa. Todellisuuksien, unien ja shamaanimatkojen nykyaikainen tutkiminen on Suomessakin alkanut, muualla niitä on tutkittu jo jonkin aikaa.

Tasapainoa järkyttävät ristiriita sisäisen ja ulkoisen todellisuuden välillä sekä ristiriidat eri todellisuuskäsitysten välillä samassakin perheessä tai vähintään samassa yhteiskunnassa. Tasapainoon voi silti pyrkiä hakemalla kohtuutta, tietoa ja ymmärrystä omasta tai toisten tajunnasta sekä tarpeista selittää maailmaa. Kaikilla on silti seurattavanaan vain oma johdatuksensa, eikä siitä voi horjua ilman seuraamuksia. Oman tien ja tahdon toisten käsiin antaminen on vastuutonta ja arveluttavaa, eikä sellaista kyseenalaista lahjaa edes pitäisi ottaa vastaan. Kenenkään toisen arvoista tai tajunnasta ei voi päättää eikä antaa omiaan toisten haltuun. Toisten vääristä valinnoista oman elämän suhteen tulee kuitenkin kapina ennen pitkää ja sen kapinan asettaminen on pidempi tie, kuin omassa voimassa pysyminen. Pysyttäneen siis vanhassa runon totuudessa: ”Tietä käyden tien oon vanki/ on vapaus ainoo umpihanki”.

Energioista ja niiden käsittelystä

Energiat eivät ole mitään mystistä omasta mielestäni nyt, kun olen siitä asiasta tullut tietoiseksi. Energia on sähköä. Kemiaa, hiukkasia, magneettikenttiä sinne tänne, fysiikkaa ja ne ovat jopa ultraäänilaitteilla todennettavissa. Asiakkaat kokevat usein joko syvää lämpöä tai huikeata kylmää. Itse tunnen eri taajuuksilla kulkevat energiat erilaisina rakeina tai pelkästään huminana käsien alla. Uskon, että lapset, sukupolvien välisen evoluution seurauksena, näkevät energiat kun itse ”vain” tunnen ne. Istuin nuorimmaistani nukuttamassa eräänä kauniina kesäpäivänä. Oli haaste saada tenavaa nukkumaan joten otin energiat käyttöön, ne kun hyvässä mielentilassa rentouttavat ja rauhoittavat. Hieraisin käsiäni yhteen ja silloin kaksivuotias kuopukseni nauraen ja kikattaen ihasteli käsieni väliä, otti käteni omiin käsiinsä ja hieroi niitä yhteen, nauroi ja yrittäessään omilla käsillään hölmistyi, kun hänen omista käsistään ei yhteen hieroessa mitään irronnutkaan. Sitten taas vähän aikaa leikittiin äidin käsillä.

Olen myös huomannut, että jotkut reagoivat niihin toisia selvemmin, aistivat huoneessa tapahtuvan jotain erikoista jos energiat ovat käytössä. Energioista tulee usein humalainen olo, ne tekevät suorastaan iloisen ja riehakkaan olon. Toisten energiat tuntuvat omassa kentässä pinnallisemmilta. Jokaisella energioiden kanssa puuhastelevalla on omanlaisensa kokemukset ja tuntemukset. Kun tulin energioista tietoiseksi aloin tuntea ihmisten kipuja ja särkyjä itsessäni, tajusin myös voivani ottaa noita särkyjä jollain lailla pois, ikään kuin imuroida niitä itseeni. Energiahoito-opetuksen myötä opin välittämään energiaa sen sijaan, että poistaisin kipuja, jolloin energiat nostavat energiaa kaipaavan kehonosan viestittämän ongelman ihmiselle itselleen tietoisuuteen, käsiteltäväksi.

Kun tietoisuuteen alkaa sitten hoitojen seurauksena putkahdella ikäviä muistoja sekä kuormittavia ihmissuhteita kehotan kohtaamaan ne ikävät tunteet, kirjoittamalla kirjeen ja sitten sen polttamalla kohtaa vihansa muttei aiheuta toiselle mielipahaa ja sen hetkinen ongelma on pois päiväjärjestyksestä. Hoidot ovat prosessi. Joskus hoidettava ei parane, sillä sairaudella on tehtävä ihmisen elämässä tai sitten se palvelee jotakin tarkoitusta niin, ettei siitä haluta irrottaa. Muuan taitaja luonnehti asiaa näin: ”Ei ole minun vallassani parantaa ketään, teen auttaakseni sen mitä voin ja asiakas itse hoitaa loput. Kaikkia ei voi parantaa eikä siitä voi tuntea syyllisyyttä.” Energiat ovat osa sitä sanatonta viestintää, jota on 85% kaikesta viestinnästä. Tiedostamatonta tiedonvaihtoa tapahtuu, kun on samoissa tiloissa, istuu bussissa jonkun viereen tai vaikka toiselta puolen maapalloa, kun yhteys kerran on auennut. Karmiset yhteydet eivät katso aikaa, tapaa, paikkaa tai kelloa. Viesti kulkee, jos viestitettävää on. Se on kuin kännykkä tai televisio, toiset näkevät viestit kuvina, toiset saavat ajatukset, toisille tulee selvää tekstiä.

Usein tällaista telepaattista viestintää on kuvattu vanhempien ja lasten tai identtisten kaksosten välillä. Olen omista lapsistani todennut, että he näkevät kaikki uneni, joten onkin tullut kiire oppia hallitsemaan uniaan, etenkin silloin kun nukun lasteni kanssa. Kanavien auettua osallistun myös tavalla tai toisella läheisteni synnytyksiin, keskenmenoihin ja parisuhdekriiseihin tahtomattani. Mitä silloin tehdään? Pysytään itse hyvällä tuulella. Synnyttäjää autetaan jakamalla energiat, sillä lapsen tulo maailmaan on kuin valtava energialataus, ja jos energiaa kertyy vaikka selkärankavian vuoksi, synnyttäjällä on kipuja. Kosketus ja mukana fiilistely auttavat synnyttäjää. Kun toisella on paha olo tai kipuja, lohdutetaan, armahdetaan ja piristetään jo ajatuksen tasolla. Tunteeseen mukaan meneminen vain kuormittaa kriisissä olevaa.

Kesti jonkin aikaa oppia hoitamaan itseä, ymmärtää että tarvitsen itsekin energioita jaksaakseni, enkä voi vain jatkuvasti kanavoida toisille. Ensimmäinen reiki-masterini Simo Ollila opasti itsehoidon tärkeyttä kyllä jo alkajaisiksi, totesi minimin olevan kymmenen minuuttia, suositus puoli tuntia, ensimmäisen kolmen viikon ajan. ”Mitäh?” parkaisin hädissäni. ”Mistä minä pienten lasten äiti taion itselleni kymmenen minuuttia päivässä kolmen viikon ajan?” Mies tiiraili minua silmälasiensa yli ja totesi edelleen tyynesti, että ”Jos ei itselle löydy kymmentä minuuttia päivässä, on arvot pielessä.” En voinut siis mitenkään ymmärtää koko jutun logiikkaa ennen kuin loppuun palaminen kävi lähellä. Ensin sain energiaa kivistä, sitten männyistä ja lopulta opin tosiaan hoitamaan itseäni päivittäin.

Kunhan pääsin tekniikoissa eteenpäin ja sain itseäni jonkinlaiseen fyysiseen kuntoon seuraavan puolen vuoden aikana, opin puhdistelemaan tiloja jo ennen töihin menoa. Sairaalassa ei aina tiennyt, onko haasteellisempi osuus mennä kahvihuoneeseen kymmenen jonkun verran kipuilevan kollegan kanssa yhtä aikaa, vai potilashuoneeseen, missä makasi se usein todella sairas ja kipeä yksilö. Lopulta oli seinä vastassa, sairaalassa ei voinut jatkaa, jos ei aikonut tukehtua hengiltä. Tarvitsin ainakin itse selkeitä aikoja pois potilastyöstä, jotta jaksaisin. Jossakin vaiheessa rakentelin suojauksia, mutta totesin ne turhiksi ja hyödyttömiksi, niiden ylläpitäminen oli raskaampaa kuin vain huolehtia siitä, että on rehellisesti ja reippaasti oma itsensä, läpäisevä ja kirkas.

Mitä pidemmälle olen edennyt, sitä suurempien kokonaisuuksien puhdistaminen on tullut tärkeämmäksi, koska ne isot ja raskaat kokonaisuudet vaikuttavat taustalla useampiin ihmisiin, kuin ne lähellä vaikuttavat yksilöt. Helpoimmat keinot puhdistaa ja ladata energioita on syödä riittävästi ja ravitsevaa ruokaa, nukkua riittävästi, hellitellä ja seksitellä kumppanin kanssa, sylitellä lapsiaan, halailla puita ja huolehtia lemmikeistä. Asiat, jotka tekevät iloiseksi, lataavat akkuja. Ihmiset, jotka saavat hyvälle tuulelle, lataavat akkuja. Liikunta tai muu raskas ruumiillinen rasitus auttaa purkamaan jännitystiloja, joita väistämättä syntyy. Aivojen pysäyttäminen päivittäin, joko meditoimalla tai tuijottamalla jotakin liikkuvaa, on tärkeää. Aivot voi pysäyttää muun muassa pelaamalla tai katselemalla peliä, tuijottamalla veteen tai tuleen tai heiluvia puun oksia, ajamalla autoa, kuuntelemalla musiikkia tai soittamalla, piirtämällä tai kirjoittamalla – ylipäänsä uppoutumalla johonkin sellaiseen, mikä tuottaa mielihyvää. Ajelehtiminen irti arjesta vartin päivässä tekee ihmisen hyvinvoinnille eetvarttia.

Monet käyttävät energioita vain omissa perheissään, omissa porukoissaan ja omiin tarpeisiinsa, hyvä niin, kukin omalla tyylillään. Mitä enemmän energioita käyttää, sen erilaisempia energioita pystyy välittämään, koska oppii niitä tilaavilta ihmisiltä erilaisista taajuuksista. Koen niin, että olemme kuin radioita. Jonkun kerran olen hoitanut eläimiä ja niiden taajuudet ovat täysin erilaisia. Jos pistän silmät kiinni voin tuntea värin tai muodon sille taajuudelle, jota välitän. Ennen kuin opin tekemään auranpuhdistuksia, saatoin nukahtaa kesken energiahoidon, sillä käsiteltävä asia oli niin massiivinen, etten välttämättä pystynyt sitä niin sanotussa tietoisessa tilassa hoitamaan. Kun totesin, että aikoessani asiakkaan parasta omasta tahdosta riippumatta, en kykenisi tekemään energioilla vahinkoa, tulin rohkeammaksi tekemään näitä erilaisia puhdistuksia. Saattoi käydä niin, ettei luokseni enää palattukaan – tehtävä oli tullut hoidettua ja tarpeelliset viestit välitettyä. Opin kuitenkin valtavasti jokaisesta hoidosta, aiemmin lukemani alkoi yhdistyä niihin asioihin, joita ihmisten kehot viestittivät.

Välillä horjuin välitilassa, kun en tiennyt uskoako sitä umpirealistia entistä minääni joka tuntui hokevan, ettei tällaista ole olemassakaan, vai niitä musertavia kipuja, kun joku todella väsynyt tarvitsi huikealla virtauksella energiaa juuri siinä käsieni alla. Opin vaihtelemaan paikkaa intuition perusteella ja jututtaessani ihmisiä opin myös niistä tunnereaktioista, joita kehosta koskettaessa nousi. Usein sattui peräkkäin kolme hyvin samantyyppistä tapausta, joilla oli samantyyppiset ongelmat ja samantyyppiset oireet. Nämä ”kolminkertaisuudet” pakottivat yhdistelemään asioita. Esimerkiksi leveät selkälihakset, jotka sitä sappimeridiaania hallitsevat, ovat myös luottamuslihakset. Niillä on tapana kramppailla, jos ei luota itseensä, elämään tai puolisoonsa. Monta kertaa uskottomuus tai pelko tuntuvat juuri sappikipuna ja säteilevät yhtä lailla myös sydämeen, vaikuttavathan lihakset ryhtiin myös vasemmalla puolella.

Vaikka energioilla voi tehdä työtä matkojenkin päästä, tehokkainta on kosketus. Erästä insinööriä kiinnosti kovasti, että jos annan periaatteessa lämpöhoitoa, eikö olisi mahdollista rakentaa konetta joka osaisi antaa juuri sopivan taajuuksista lämpöä tietyille alueille? Ehkä olisikin, ehkä hän alkoi sellaista suunnitella. Kosketuksessa on silti jotakin erityistä taikaa. Ihmisillä on valtava nälkä tulla hoidetuiksi ja tarve saada olla jonkun lähellä. Se nisäkästaso meissä kaipaa sitä, että joku rapsuttelee ja kirputtaa, kun siltä tuntuu. Kun aluksi olin arka tarjoamaan hoitoja ihmisille, joiden vieressä kädet kipeytyivät, monet mummut sairaalassa sanoivat, etteivät usko välttämättä koko energiaan ensinkään, mutta kun se kädestä pitäminen tuntui niin hyvältä. Se, että joku viivähti vierellä edes sen viisiminuuttisen.

Moni luovuttaa ja kanavoi energioita tietämättään, varsinkin kuolevien läheisyydessä kädet kutisevat tai kihelmöivät oudosti, lähtijät kun tilaavat energiaa voidakseen irrottaa elämästä. Energiahoito voi auttaa rajalla tempoilevaa ihmistä nousemaan tai sitten saattaa auttaa irrottamaan, riippuen taudista ja sen laadusta. Joka tapauksessa kuolevakin aistii läsnäolon, vaikkei enää reagoisikaan. Vaikkei antaisikaan energiaa vaan pitäisi kädestä, sekin on yhtä lailla tärkeää. Jotkut ovat rohjenneet kysyä, ovatko energiat, joita käytän, Saatanasta. Mielestäni energia on valoa, sähköä, ei erikseen hyvää eikä pahaa. Energioita voi käyttää egoaan kohottaakseen, mutta se ei yleensä johda mihinkään. Sisällytän hoitoihin aikomuksen ”korkeimmaksi parhaaksi” ja jätän sielutasolle päätöksen siitä, auttaako hoito vai ei ja jos, niin millä tasolla. Luotan siihen, että jos hoitoni ei palvelisi, se ei menisi perille.

Pohjimmiltaan kysymys on siitä, mitä sähkö tuottaa. Kaikki voi tuottaa kaaosta ja tuhoa tai sitten voi käyttää lahjojaan rakentamiseen ja valotyön edistämiseen. Energian johtumisen ymmärtäminen oli ratkaiseva edistysaskel sähkövalon keksimiseen. Samalla tavoin käytössämme olevia ihmiseen liittyviä energioita voidaan käyttää valon sammuttamiseen tai sen sytyttämiseen lähimmäisessä, mutta ellei näe valoa itsessään, sitä on vaikeaa havaita toisessakaan. Omalla käytöksellään tulee kylväneeksi erilaisia siemeniä ihmisten sydämiin ja rakkaudellinen, valon syttymiseen tähtäävä kylvötyö poistaa epäilyksen siitä, tehdäänkö työtä millaisella aikomuksella. Muuan asiakkaani sanoi minulle, että hän erottelee ”oikean” valon ”väärästä” sillä, että erottaa milloin Pyhä Henki työskentelee ja milloin ei. Hänen nähdäkseen Saatanakin voi parantaa, mutta hän jäi vähän hämilleen kun kysyin, eikö Jumalakin tuhoa joskus ihmisen ympäriltä kaiken roihuavaksi kaskitulimereksi, jotta uutta voi syntyä? Kiihkeässä nuoruusvaiheessani taistellessani luonnonuskontoisuuteni ja kristinuskon välillä sain toistuvasti vastauksina rukouksiini kulmikkaita kiviä, jotka olivat sydämen muotoisia.

Rakkaus on se kulmakivi, jolle mikä tahansa rakennus on hyvä perustaa. Sydämeen kylvetty valo, toivo paremmasta poistaa epäilyksen siitä, ollaanko ”vasemman käden tiellä” kuten voodoossa kaaosmagiaa ilmaistaan, vai ”oikean käden tiellä”, jolla kuvaillaan valkoista magiaa. Pelkkä olemassa olemisemme on puhdasta taikaa, ihme ja magiaa. Puhumalla hyvää ja sytyttämällä toiveita ihmisten sydämiin kuljemme valkoisen magian tietä. Pyrkimällä tuhoamaan toisen ihmisen hyvinvointia kuljemme kaaosmagian tiellä. Ketään ei saa pakottaa mihinkään ratkaisuihin, vaatimuksia suuntaan tai toiseen ei voi esittää. Jokaisen on itse valittava omat reittinsä, rakennettava polkunsa ja ulkopuolelta määräysten antaminen on suomalaiselle umpihankeen puskijalle muutenkin vierasta, sitä tuskin otettaisiin vastaan. Kysellessäni liian tarkkaan tietäni, minullekin vastattiin, että ”Ethän voi antaa vastuuta omasta elämästäsi minun käsiini. Jos tekisit jotain, mistä et pitäisi ja kaikki aikasi olisi valunut hukkaan, syyttäisitkö minua vai itseäsi?” Ihmisyyteen kuuluu taiteilu mustan ja valkean, oman ja toisten tahdon, välissä. Kuitenkin aina on kolmaskin tie, niin se minulle esitettiin. Auratietoisuutta kouluttava Maija Bäckman sekä monet muut näkijät ovat sen yksiselitteisesti todenneet, ettei ole helvettiä eikä universaalia Saatanaksi kutsuttua pahaa, on vain kaaosta, joka on seurausta epätietoisuudesta ja sekaannuksesta.

Kehollisuus, muutoksen pelko ja tarve vastata tuleen tulella aiheuttavat ristiriitoja, joka ikinen meistä tulee töppäilleeksi tässä mielessä. Virheistään oppii ja sanoilla ”anteeksi” sekä ”kiitos” luodaan polut takaisin valoon. Pimeään ei ole pakko eksyä eikä jäädä. Nähdäkseni valo on valoa, oli sen lähde öljy- tai sähkölamppu, takkatuli tai kynttilävalkea. On siis turha taistella siitä, kenen valo on kirkkaampaa ja loistaa puhtaimpana. Mikä tahansa valonkipinä näyttämään tietä pois pimeästä on syy sytyttää se valo. Elämänvoiman siemen, lähdettyään kasvamaan, raivaa kyllä esteet tieltään ja huolehtii lopusta. Jokainen ihminen, joka näkee tuon valon ja kehottaa sitä seuraamaan, on kuuntelemisen arvoinen. Aluksi on vain oma valo, lopulta alkaa nähdä hehkun muissakin eikä kenenkään valo ole toista erityisempi, kaikki valon värit, lajit ja rakenteet ovat yhtä tärkeitä, omalla paikallaan ja muotoutumassa omaksi kirkkaammaksi itsekseen. Jokainen on kotoisin valosta ja sinne myös palataan, mutta tässä elämässä tärkeää on oppia kokoamaan niitä valojaan niin, että jaksaa hoitaa oppimistehtävänsä.

Ihmisessä kulkee sähköinen viestintäjärjestelmä, esimerkiksi jokainen käden ojennus ja sydämen sykähdyskin ovat merkki sähköisestä viestinnästä. Kiinalainen lääketiede käyttää sähköistä vuokaaviota, meridiaanijärjestelmää, vikapäivitykseen ja ongelmien korjaamiseen. En osaa siksi pitää ihmeellisenä sitä, että ihmistä ympäröi magneettikenttä ihan samoin, kuin vaikka kännykkää. En näe sitä kännykänkään sähkökenttää, mutta jos apua tarvitseva soittaa, tunnen sen kyllä kädessäni kipuna. Toisten sähköinen kentästö on jäsentyneempi kuin toisten. Toisilla sähköt virtaavat vapaasti ja toisilla sähkön kulku on syystä tai toisesta heikentynyt tai käy ylikierroksilla. Toisten sähköihin kehot reagoivat voimakkaammin kuin toisten.

Sikiöt kohdussa reagoivat äidin kemialliseen (hormonaaliseen) tasapainoon voimakkaasti ja kun lapsi syntyy, pelkästään jo hajuaistin perusteella ollaan selvillä äidin stressitasosta. Vauvat pyrkivät tasapainottamaan äitiensä stressitasapainoa. Mikäli äidillä on turvaverkosto kunnossa, vauvalla on tilaa olla vauva. Mikäli äiti ei anna toisten aikuisten auttaa itseään ja on jatkuvassa stressikierteessä, vauva pyrkii auttamaan äitiä ja se heijastuu jatkossa muihinkin vuorovaikutussuhteisiin. Tasapainoinen, kiireetön varhainen vuorovaikutus vauvan kanssa edesauttaa ihmisen hyvinvointia, tarjoaa emotionaalista joustonvaraa ja selviytymiskeinoja, yleensä luottamusta elämään. Vuorovaikutusta on karkeasti jaettuna kuudella tasolla ja vauvojen sekä eläinten kanssa tulee luonnollisesti käytettyä enemmän sanattomia tasoja. Lapsiin sekä eläimiin voi soveltaa kolmea-neljää kuudesta, aikuisten pitäisi pyrkiä erilaisilla vuorovaikutuskehillä viiteen kuudesta, ihanteena parisuhteessa pitäisi olla kaikki tasot käytössä - sillä ilman tätä kokonaisuutta ei ole edellytystä kasvattaa lapsia samalla reviirillä.

Ylipäätään toimiva ihmissuhde vaatii neljän tason toimintaa yhdessä ollakseen riittävä. Lapset tietävät tietämättään ja ymmärtämättään aikuisten asioista ja maailmasta paljon enemmän, kuin mihin heidän kapasiteettinsa riittäisi. Aikuisetkin tietävät toistensa asioista usein enemmän kuin olisivat valmiita myöntämään tai tuntemaan. Joskus torjuu omienkin asioidensa tietämistä.

Iso energiatyö on tulla tietoiseksi itsestään ja omista vuorovaikutuskehistään suhteessa ympäristöön. Vuorovaikutuskehien avulla määrittää itsensä rakastamisen tasoa vaivatta, kun oppii tarkkailemaan edes sitä sanallista viestintäänsä. Jokainen kolme vuorovaikutustriangelia pakottaa meidät erilaisiin suhteisiin ja erilaiseen vastuuseen suhteessa ympäristöön. Lopulta voi kuitenkin olla vastuussa vain itsestään ja itselleen, sitten on velvollisuus huolehtia jälkeläistensä hyvinvoinnista ja turvallisuudesta. Mitä korkeammalle kiipeää ravintoketjussa ja hierarkiassa vastaamaan alempiensa hyvinvoinnista, sitä suurempi on vastuu rakentaa hyvinvointia ympärilleen, sillä lasten ja alaisten hyvä olo tietää väistämättä omaakin hyvää oloa.