Rakkaus hoitaa/ rakkaudesta ja hoitamisesta

Rakkaus hoitaa sydämen puutarhaa

Ihmisen sydän on kuin puutarha. Paljon kasvua ja kehitystä tapahtuu ihan itsekseen ilman suurempia myötävaikutuksia. Keväällä alkaa ruoho vihertää ja pakottaa kasvun liikkeelle, kesällä tapahtuu pölytys ja hedelmien sekä kasvien kukinta. Sato kypsyy ja syksyllä on sadonkorjuun aika, lopulta talvi pakottaa maan lepoon ja toisinaan täytyy maata ravita ja tarjota lepokesantojen aikaa muutenkin. Joka vuosi ei samasta maasta saa samaa tulosta aikaiseksi, eikä ole tarkoituskaan. Ihmisen sydän kaipaa tätä vaihtelua myös, se kaipaa yhtä lailla pakotetta kasvuun, kuin sitä lepoaikaakin. Villiintynyttäkin puutarhaa hoitavat eläimet: kastemadot möyhentävät multaa, linnut poimimat marjat, jänikset popsivat porkkanat ja myyrätkin hyödyntävät oman osuutensa. Mehiläiset nauttivat villeinä kasvavista kukista ja ohikulkijat voivat viivähtää omenapuiden varjoissa vaikka ajattelisivatkin, että kuinka sekava ja huonosti hoidettu puutarha onkaan. Jollekin se voi olla sinällään innoituksen lähde, toiset lähtevät etsimään paremmin järjestynyttä, valmista puutarhaa ja toisille iskee hoivavietti: minä kyllä hoidan tämän puutarhan kuntoon.

Puutarhalla on myös tilaus puutarhurille. Sydän kaipaa luokseen jotakuta, joka saisi aikaan parhaan sadon, auttaisi rakentamaan turvaa kaikenlaisille tuhoeläimille ja suunnittelisi mahdollisimman kauniin lopputuloksen. Olisi ihanaa, että joku nauttisi sadon antimista ja huolehtisi, että se tulee korjattua varmaan talteen, hyödynnettäväksi lepovaiheen aikana. Joskus puutarhan hoitaminen jää vähän kesken; joku on vähän aloitellut, mutta onkin lyönyt hanskat tiskiin ja portti repsottaa lähteneiden jäljiltä avoimena. Yleensä puutarha odottaa, että joku tulisi ja korjaisi puutarhan kuntoon sinällään, sulkisi sydämen portit ja alkaisi tehdä työtä. Apua tarvitaan ulkopuolelta. Mitä puutarha muka voi tehdä? Sehän on pelkkää maata, jota joku toinen voi käsitellä ja muokata mieleisekseen. Luonnollakin on kuitenkin suojautumiseen omat keinonsa. Maa voi olla kivinen, eikä ota hoitoa vastaan. Piikikkäät kasvit pakottavat hellimmät ja lempeimmät yrittäjät matkaan ennen kuin työssä päästään edes alkuun. Tuhoeläimet saavat kaiken työn valumaan hukkaan ja puutarhuri kyllästyy, kun puutarha sillä tavalla vastustelee eikä ole myötämielinen, ei halua tulla ollenkaan hoidetuksi, kunhan vähän päällimmäisiä ruokotaan.

Puutarhurilta vaaditaan siis erityistaitoja. Pitää toisaalta tietää, millainen puutarha itse haluaa olla. Pitää osata kuunnella tuulen suhinaa oksistoissa ja ne kastemadot möyrimässä pinnan alla. Puutarhuri tarvitsee kärsivällisyyttä, hänellä pitää olla sisäinen rytmi sama, kuin puutarhalla. Hänen pitää saada puutarhan kuva valmiina omiin aivoihinsa siten, kuin puutarha sen tarkoittaa. Toiset puutarhat tahtovat olla askeettisia kivipuutarhoja. Ei siis mitään turhaa, ei mitään mikä rönsyilee eikä mitään epäsiistiä; silkkaa symmetriaa ja järjestystä. Sitten on niitä puutarhoja, jotka kaipaavat ylleen lasikattoa. Nämä puutarhat haluavat olla satoisia ympäri vuoden ja tuottaa kaikenlaista siitä huolimatta, että ulkona on kylmä ja kaikki muut lepäävät. Lasikatto on myös suoja ulkopuolisia häiriötekijöitä vastaan. Sitten on niitä puutarhoja, jotka haluavat olla kauniita, täynnä asetelmia ja kukkapenkkejä, harmoniaa ja levollisuutta, syreenimaja kutsuvana odottamassa viivähtäjää. Sitten on satopuutarhoja, jotka haluavat tulla ravituiksi, lannoitetuiksi ja huolletuiksi säännöllisin väliajoin, he haluavat olla mahdollisimman paljon hyödyksi. Ja lopulta ovat myös ne kesyttömät villipuutarhat, joita ei ole tarkoituskaan saada pysymään aisoissa, eikä nurmikkoa saa ajella. Heinikon voi korkeintaan niittää ja senkin tehdä kerran kesässä juuri sen verran, että puutarhuri kärsii kumisaappaat jalassa käydä tarkastamassa omenoiden laadun niin, etteivät käärmeet pääse puremaan ja nokkoset polttamaan.

Puutarhurilta vaaditaan suunnitelmallisuutta ja ymmärrystä huolehtia erilaisista puutarhoista juuri niiden tarvitsemalla tavalla. Hänen täytyy pitää raskaasta työstä ja se työn tarve on usein sisäsyntyinen, mutta joskus siihen ajatukseen työn tarpeellisuudesta ja vaatimuksista vain kasvetaan. Puutarhurikin tarvitsee lepoa, jotta jaksaa tehdä työnsä. Kukin tarvitsee oman annoksensa huvituksia työtä keventämään ja ne huvitukset ovat kunkin omassatunnossa. Puutarhurilla on sisäinen kello siihen, mikä työn vaihe seuraavaksi on otollisin; hän osaa kuunnella puutarhaa ja tietää, koska pitää oksia, raivata, kääntää penkkejä, kitkeä rikkaruohoja sekä lannoittaa. Toiset puutarhurit tekevät sen vaistonsa varassa, toiset luottavat koulutuksiin ja oppiin, jonka ovat vuosien saatossa saaneet. Puutarhuri palaa työnsä ääreen sellaisinakin vuosina, kun tietää, ettei itse ole aivan voimissaan ja pyytää silloin apua toisilta tarhureilta. Hän tietää myös, että aina säät eivät suosi puutarhoja eikä maa ole samassa kunnossa jatkuvasti. Joskus pitää puutarhurin todeta, että tarvitaan toisen tyyppinen puutarhalaji hoidettavaksi tai toisenlaisia keinoja niiden hoitamiseen ja joskus pitää puutarhurin todeta, ettei sittenkään sovi puutarhurin työhön. Silloinkin, kun luopuminen työstä on raskasta, puutarhuri tietää saavansa ja osaavansa nauttia kasvun ihmeistä, vaikka vain sivusta katsellen. Puutarhuri tietää, että luonto ja puutarhat eivät katoa mihinkään ja joskus voi ihailla toisten huolella hoitamia puutarhoja.

Sydämien puutarhoja hoidetaan rakkaudella ja rakkautta myös tarvitaan, jotta se tarve hoitamiseen syttyy. Mikäli rakkaus puuttuu sekä puutarhurilta että hoidettavaa puutarhaa kohtaan, syntyy pahaa jälkeä. Syyllistäminen, turhautuminen, vihamielisyys ja katkeruus painavat puutarhureita, eikä puutarhan hoito etene, jos puutarhuri joutuu selvittämään välejään toisten puutarhureiden kanssa, pohtimaan työtään ja sen tarkoitusta. Puutarhurin aika kuluu kaikkeen muuhun, kuin puutarhojen hoitoon. Kukkapenkit odottavat turhaan rikkaruohojen kitkijää ja variksenpelättien pystyttäjää. Puutarha villiintyy, kun puutarhuri tekee työnsä huolimattomasti tai viihtyy paremmin toisissa puutarhoissa. Mikäli työnjohtaja estää puutarhurilta lepotauot, ei työtä jaksa tehdä ja puutarhurin on pakko pitää taukonsa salassa, joutuu puutarha piilottelemaan puutarhuria. Yksi puutarhuri pystyy vain rajalliseen määrään työtä, kun on vain kaksi kättä ja mikäli hoidettavia kukkapenkkejä sekä pinta-alaa on paljon, täytyy työnjohtajan huolehtia siitä, että sadon turvaamiseksi on riittävä määrä toisia puutarhureita.

Suurissa puutarhoissa työnjohtajan vastuulla on myös jakaa työt niin, että puutarhureiden ei tarvitse keskenään kilpailla tai taistella työnsä laadusta tai hoidettavista osa-alueista. Mikään ei kiristä niin paljon puutarhureiden hermoja, kuin epäselvästi annetut ohjeet ja huonosti rajatut palsta-alueet. Kukaan ei kaipaa sitä, että omaa työtä tulee toinen arvostelemaan ja tekemään työt, jos ne itse osaa ja pystyy tekemään. Vielä rasittavampaa on, jos joku täydellisen kokematon ja ulkopuolinen tulee osoittelemaan omaa sarkaa ja antamaan neuvoja, jotka eivät millään tavalla korreloi kyseisen palstan tarpeisiin. Jotkut puutarhat tarvitsevat enemmän perehdytystä tehtäviin kuin toiset ja toisissa puutarhoissa hoitomenetelmät eivät ole ihan niin yksiselitteisiä. Villipuutarhojen käsittely on arkaa, mutta ihan yhtä vaativaa, kuin kivipuutarhoissa ahertaminen. Joskus tarvitaan monenlaisiin osa-alueisiin perehtyneitä puutarhureita yhden puutarhan hoitoon, sillä puutarhoissa on kerroksensa ja niitä kerroksia pitää eri tavoin hoitaa. Joku osaa ne varjoisat nurkkaukset, toinen hallitsee sen villiintyneen osaston ja joku huolehtii sadonkorjuusta pensaiden alueella. Jotkut puutarhurit osaavat monenlaista, joskus pitää opiskella uutta ymmärtääkseen ja nähdäkseen niitä erilaisia osa-alueita. Seppä ei ole kukaan syntyessään, joten kokemuksen ja erilaisten puutarhojen hoitamisen kautta puutarhurit oppivat monenlaisia asioita. Keliolosuhteet, maaperä ja monet muut seikat vaikuttavat myös lopputulokseen.

Joskus puutarhurin on ymmärrettävä, että kiertely on paras tapa päästä perille puutarhoista. Joskus kiertävän puutarhurin sivuvinkki voi olla tarpeen ja ilahduttava lisä sellaiselle kollegalle, joka tekee perustyötään siihen tyytyväisenä. Joskus kiertelevät työläiset ovat riesa, kun eivät koskaan löydä työkaluja eivätkä tunne tapoja. Apukädet ovat kuitenkin aina apukädet ja tilapäiseen tarpeeseen siedetään taitamatontakin väkeä, kunhan työ tulee edes jotakuinkin hoidettua. Kiertelevän puutarhurin täytyy sietää torjutuksi tulemisen tunnetta ja pelkoa, jota hän muissa puutarhureissa herättää. Kiertelyn syynä voi olla taitamattomuus käsitellä puutarhureita, vaikka puutarhat hallitsisikin. Joskus puutarhatkin torjuvat puutarhurin hyvää tarkoittavat elkeet ja puutarhurin täytyy se ymmärtää, sillä jokainen etsii vuoropuhelua, jossa tulee kuulluksi. Puutarha ja puutarhuri eivät aina välttämättä ole toinen toistaan varten ja joskus pitää paikkaansa hakea pitkään. Työ kuitenkin kiittää tekijäänsä pitkällä aikavälillä, oli se korjattava sato sitten mitä tahansa.

Rakkauden määritelmiä, sydänmajakan määritelmää

Rakkaus hoitamisen määritelmänä ja prinsiippinä on vähän epäselvä. Toisaalta sana on suomen kielessä laajakirjoinen, koska se sisältää puhtaasti itsenään ilmaistuna niin veljesrakkauden, spirituaalisen rakkauden, vanhempien lapsiaan kohtaan tunteman rakkauden, lähimmäisenrakkauden kuin eroottisenkin rakkauden. Ihan kaikki rakkauden käsitteet eivät sovi hoitotyöhön, hyvin yksiselitteisesti esimerkiksi eroottinen rakkaus rajataan pois hoitamisen kentästä siksi, että hoitosuhteen ja erotiikan ei katsota lainkaan sopivan samaan suhteeseen ja työmenetelmänä se olisi kyseenalainen. Veljesrakkauskaan ei sovi hoitamiseen, koska se viittaa tunnepitoiseen kytkökseen hoitajan ja hoidettavan välillä, tasaveroisuuteen, jollainen saattaisi häiritä hoitosuhdetta, koska hoitaja ei pystyisi pysymään ulkopuolisena hoidettavan kriisissä.

Spirituaalisen rakkauden värittämänä saatetaan tehdä syvää hoitotyötä, esimerkiksi pappeus kuuluu tähän kategoriaan, mutta se rajataan hyvin tiukasti omaksi osa-alueekseen, ”sielunhoidoksi”, joka taas ei tämän fyysisen ja muun psykologisen kentän osa-alueiksi katsota lainkaan kuuluvan. Vanhempi-lapsi -väritteinen rakkaus on myöskin hyvin tunnepitoinen, mutta sisältää jo hiukan sitä hierarkkisuutta sekä autoritäärisyyttä, mikä länsimaista lääketieteellistä hoitamista hyvin kuvaa. Lähimmäisenrakkautta, halua ja tarvetta auttaa, pidetään kutsumuksena ja oikeastaan vähän edellytyksenäkin hoitotyössä. Mutta mikä sitten erottaa hyvät keinot huonoista? Miksi sana ”rakkaus” olisi liian vahva sana kuvaamaan sitä voimaa, jolla ihmisiä saatettaisiin auttaa ja joka on oikeastaan tärkein elementti täydentävien hoitomuotojen auttamiskeinoissa?

Sanaan rakkaus liittyy valtava määrä tunteita, tunnevärittymiä ja erilaisia valtapelejä. Hoitotieteen historia on varsin lyhyttä, mutta erilaisia hoitokeinoja on kuitenkin ollut olemassa yhtä kauan, kuin on ollut ihmisiä. On ollut onnettomuuksia, synnyttäjiä, kulkutauteja, sotia ja kaikenlaista muuta sellaista, mikä on vaatinut ongelmiin pureutumista. Perinteisesti nunna- ja munkkiluostareissa oli ”luvallista” lääkeoppia, ”oikealla tavalla ja oikeassa hengessä” pyhitettyä lähimmäisenrakkautta auttamiseen ja se perinne on siirtynyt sitten sairaaloihin. Hoitamisen tarve ja keinot ovat lähteneet huikeaan nousuun ensimmäisen ja toisen maailmansotien kenttälääkinnän tarpeista lähtien. Toisaalta siihen vaikuttivat osaltaan antibioottien kehittäminen, väestön ravitsemustilanteen korjaantuminen, ymmärrys anatomiasta, fysiologiasta, mikrobiologiasta, DNA:sta ja monista muista fyysisen kehoston mekanismeista - sekä tietysti leikkausmuotojen ja ”varaosien” kehittyminen. Kun kehoa ymmärretään paremmin, sitä pystytään myös tehokkaammin lääkitsemään. Sodista on tavallaan ollut hyöytäkin; mitä enemmän vammoja suurina määrinä, sitä enemmän toistoa ja sitä enemmän myös harjaannusta tietyn tyyppisten vammojen hoitamiseen. Sielunhoidollisiinkin asioihin lääkehoidolla on selviä vaikutuksia. Moni entisajan eristyksiin tuomittu epileptikko ja skitsofreenikko olisi nykyajan ymmärryksellä ja lääkityksellä kyennyt elämään tavallista elämää.

Miten sitten rakkaus ja hoitaminen toisiinsa liittyvät? Kauniisti kohdattu ihminen paranee paremmin ja kun on muutenkin sairas ja kipeä, on ensiarvoisen tärkeää saada hyvää kohtelua. Kenttälääkinnässä sillä koetaan olevan erityistä merkitystä, että toipumisvaiheessa nainen hoitaa, sillä ”kuka nyt haavoittuneena karvanaamoja katsella haluaisi” - prinsiippinä oletus, että toipuva sotilas on miespuolinen. Luostareista peräisin olevat ”henkisen puhtauden” määritelmät ovat siirtyneet myös kenttälääkinnän kautta hoitamisen kenttään perusarvoina, joita edelleen syvästi kunnioitetaan. Hierarkkisuus ja sukupuoliroolit ovat murtumassa lääkärikunnan naisistumisen ja hoitajakunnan miehistymisen kautta pikkuhiljaa, mutta edelleen keskustellaan tehtäväjaosta ja periaatteista – sekä palkoista. Nerokkaimmillaanhan ajatus kulkee niin, että auttamisen kutsumuksesta ei tarvitse maksaa palkkaa. Nunnille ei ehkä keskiajalla maksettu palkkaa, mutta heillä oli täysi ylläpito luostarin puolesta, mikä ei nykyään kuulu varsinaiseen työsopimukseen.

Täydentävien hoitomuotojen osalta kritisoidaan myös sitä, että ”tuloksettomalla huuhaalla rahastetaan”. Totuus on, että myöskään länsimainen lääketiede ei kykene aina aukottomasti potilasta parantamaan tai tekemään täysin terveeksi, ja yhtä lailla sitä työtä tekevien hoitajien ja lääkäreiden täytyy saada elääkseen palkkaa siitä, mitä tekevät. Rakkaus työtä kohtaan ja rakkaus potilaita kohtaan kyllä välittyvät asiakkaille, jotka äänestävät jaloillaan, millaisen hoitamisen piirissä haluavat omat roponsa kuluttaa. Koska paranemisesta ei ole takuita kummassakaan leirissä, miksei valita sitten sitä, missä saa edes tuntea olevansa palveltu?

Hoitaminen on raskasta työtä. Se on monta kertaa päivästä toiseen sitä samaa rataa, teki sitten hierontaa tai sairaanhoitoa; rutiineja, kuormitusta, aikatauluja sekä huoli huomisesta. Sairaanhoidon kenttä on laaja, hektisestä akuuttityöstä pitkäjänteisyyttä vaativaan kuntoutustyöhön asti ja kaikkea siltä väliltä. Vähän jokaisen tyyppiselle hoitajalle löytyy vähän kaikennäköistä kokeiltavaa, joten mieleisen työn löytäminen ei ole ongelma, mikäli itse työ kiinnostaa. Joku saattaa arvostaa vaihtelua niin paljon, että ei sitoudu mihinkään työpaikkaan tai työyhteisöön, että saisi keskittyä itse perustehtävään, eli potilaan kohtaamiseen. Toiselle taas se työn suola on se työyhteisö, jossa on hyvä henki ja tahtotila tehdä töitä yhdessä, riippumatta asiakkaiden määrästä tai laadusta. Täydentävällä puolella hoitajilla voi olla monenlaista osaamista, mitä yhdistelemällä saadaan asiakkaita kokonaisvaltaisesti palveleva kokonaisuus aikaiseksi. Molemmissa leireissä keho kuormittuu ja rutiinit tekevät uusiutumisen tarvetta; ihminen on ihminen eikä muutu muuksi. Monenlaista mahtuu siihen junaan, joka asemalta toiselle puksuttaa, mutta lopulta tempuilla ei ole asiakkaan kannalta väliä, mitä hänelle tehdään; pääasia on tulla kohdatuksi.

Toiset ihmiset haluavat saada puutarhaansa todella pikaisen restauroinnin, toiset taas kaipaavat hissun kissun etenemistä. Toiset eivät halua kuulla sanaakaan tunnelukoistaan ja toiset kaipaavat, että joku ne näkisi ja sanoittaisi. Toiset tuntevat itsensä avuttomiksi ja toiset taas kokevat sairauden olevan vain pikkuhikka, joka ohitetaan varsin pian. Sekin tiedetään hyvin, että varsinkin ihmisen tunnepuolen ja käyttäytymiseen liittyvissä ongelmissa ulkopuoliset ratkaisut eivät auta. Jokaisen on kaivettava tie ja totuus sisimmästään, joten ainoa keino hoitamiseen on kohtaaminen. Kuinka sitten kohdata kaikki uniikisti omina itsenään, joka tilanteessa, aina ja kaikkialla? Entä mitkä ovat sitten sopivia keinoja sekä tasoja kohtaamiseen? Ihmisessä on monta kerrosta, ja jos vain osa niistä on lupa nähdä ja tavoittaa jo hoidolliselta kannalta, saati asiakkaan itsensä asettamien rajausten vuoksi, mistään hoidosta ei lopulta aina ole edes hyötyä. Silloin työ saattaa uuvuttaa toivottomuutensa vuoksi: kun ei kerran mitään ole tehtävissä, miksi raataa?

Toisaalta onnistumisen elämykset pitkäaikaissairaan toivuttua, akuutin kriisin laannuttua ja toisinaan eheytymisen tapahduttua silmin nähden, moni saa raskaasta työstä palkintonsa. Kun haava menee kiinni, kun itsetuhoisuus väistyy, kun tauti talttuu ja ihminen toipuu lähteäkseen kotiin tai pääsee turvalliseen pitkäaikaishoitoon, tulee hyvä mieli. Joskus jokin asiakkaan oivallus korjaa häneltä monta surua tai saa palapelistä taas muutamia osioita kootuksi pidemmälle, silloin tuntee auttaneensa ratkaisevassa käänteessä. Hoitajuudessa työn suolana asiakkaiden lisäksi on tunne joukkoon kuulumisesta ja tunne siitä, että tekee työtä suuremman tarkoituksen eteen. Asiasta ei keskustella, paitsi joskus luottamuksellisessa ilmapiirissä yön pimeinä tunteina osastojen ollessa hiljaisia, että kohtalon sormi painaa jälkensä monessa tilanteessa eikä ihminen niissä voi paljon mitään muuta, kuin olla läsnä ja lähellä. Me -henki on vahva joka sairaanhoidon leirissä, jokainen tietää ettei pärjäisi yksin ja että kaikkia tarvitaan – vastaavaa on myös armeijassa, kun jokainen aselaji tietää tiukan paikan tullen tarvitsevansa toisiaan ja ketjun on kestettävä kaikki etulinjasta huoltojoukkoihin saakka.

Tunne ketjuun kuulumisesta on toisaalta vahvistava tekijä, toisaalta heikentävä tekijä silloin, kun työntekijöiden käsitys etulinjan tilanteesta jää kuulematta tai jos hoitajat joutuvat työskentelemään kapasiteettinsa äärirajoilla. Hyvää jälkeä syntyy silloin, kun työ on selkeästi organisoitua, sillä on selkeät tavoitteet, keinot ja motivoituneet, oikein resurssoidut tekijät. Suomalaiset ovat soturikansaa ja silloin, kun on jokin yhteinen päämäärä, minkä puolesta taistella, joukko on valmis nivoutumaan ja tekemään työtä tavoitteen eteen. Mikäli kyseessä on väkisin kokoon nyhdetty joukko huonosti motivoituneita antisankareita, rotilla on tapana jättää uppoava laiva. Työntekijät äänestävät jaloillaan siellä, missä onnistumisen elämykset ovat vähissä ja joukkoon kuuluminen on hataraa.

Taistelu elämästä ja kuolemasta sävyttää sekä sairaalaa että armeijaa ja koen myös sen saman taistelun olevan käynnissä kirkon piirissä. Nämä kolme instituutiota ovat kaiken aikaa liipasimella inhimillisen hädän kanssa, toimivat sekä ennalta ehkäisyssä että myös kriisin puhjetessa. Vaikka Suomessa perusluterilaisuuttakin kyseenalaistetaan kovasti ja kirkon homovastaiset kannanotot ovat saaneet joukkopaon kirkosta aikaiseksi, monet silti kantavat tietynlaista moraalikoodistoa sisimmässään ja koko kulttuurimme on kirkon perinteen sävyttämää – eikä siinä ole mitään pahaa sinänsä. Perinteeseen kuuluu toiseuden ja poikkeavan torjuminen, rajoja pitää puolustaa ja jos ei voida olla ihan varmoja siitä, että mikä on oikein ja kuuluuko tämä toiseus nyt joukkoon, sitä ryhdytään torjumaan.

Rakenteita ja toimintamalleja muuttava toiminta on aina pelottavaa. Jopa Jeesus ja Martti Luther saivat siitä oman osansa, kuten myös monet tieteen tekijät ja maailman valloittajat. Lutherin teesit ja Galileo Galilein ”Se pyörii sittenkin” ovat tänä päivänä ihan järkeen käypiä, mutta samalla tavalla aikojen ja tapojen muuttuessa nykyiset rakenteet joutuvat kyseenalaistetuiksi. Eikä kukaan halua kuulla, että se nykyinen, tuttu ja turvallinen, olisi huono ja kaipaisi restaurointia. Periaatteessa ymmärrän senkin, miksi juuri täydentävät hoitomuodot ovat torjuttavia ja pelottavia. Niitähän on yritetty selittää, käsittää ja poissulkea jo monta sataa vuotta, omiakin sukulaisia on rovioilla poltettuna kirkonkirjoissa noituudesta. Kysymys kuuluu, murretaanko rakenteita vain kapinan hengessä halusta rikkoa hyvä systeemi, vai kaipaako järjestelmä oikeasti uudistamista? Mistä tunnistaa terveen ja hyvän evoluution rakenteissa ja mistä sitten tunnistetaan se pelkkä uhma ja kapina syyllisten etsinnän ja tuomaroinnin ilosta?

Täydentäviltä hoitomuodoilta puuttuu taistelun tarve ja henki. Ne lähestyvät ihmistä täysin eri näkökulmasta, mikä varmasti nostattaa kierroksia ainakin sairaanhoidon puolella. Kun ei ole rajoja, joita puolustaa, onko se sitten edes mitään taistelua? Jos ei ihmisillä ole rajoja, mennäänkö puoskaroinnin puolelle? Jos ”horistaan sekavia” tuonpuoleisesta ja hengistä ja energioista, hämärtyvätkö realiteetit ja kuinka pahasti sillä sekoitetaan ihmisen pää ja todellisuudentaju? Entä mistä voidaan olla varmoja, etteivät sittenkin vaihtoehtoiset lähestymistavat ole niin sanotusti tai rehellisesti Saatanasta? Olen kuullut nämä kysymykset niin usein ja tunnen ihmisten sielunhädän nahoissani, että niihin kysymyksiin on pakko vastata. Missä sitten menee raja, entä mikä on se moottori, joka ajaa ihmistä parantamaan jollakin muulla, kuin tieteen hyviksi osoittamilla tavoilla? Onko niistä keinoista oikeasti hyötyä vai haittaa ja kuka sitä tekee rahastaakseen ja kuka oikeasti saa tulosta aikaan? Mistä voidaan tietää, että noudatetaan eettisyyttä ja hyviä tapoja eikä ronkita tarpeettomasti toisten ihmisten yksityisyyttä, reviiriä ja terveyttä vaarallisin tavoin?

Miten niin muka koskettamalla voidaan parantaa, tai mikä vielä utopistisempaa – matkojen takaa ”etänä”? Miten muka ilman kuvantamismenetelmiä voidaan tietää, mitä ihmisellä on vialla? Miten niin jokin tunneperäisen lukon purkaminen voisi ehkäistä oikeita sairauksia? Hullultahan tämä kuulostaa, mutta USA:ssa tästäkin on tehty jo tiedettä. Kiinassa ja Intiassa sitä tiedettä on tehty jo tuhansia vuosia. Pohditaan siis sitä etiikkaa, mikä liittyy hoitamiseen sinänsä, mikä kumma on se sydämen majakka, joka kertoo, kuinka pitkälle kenenkin kanssa voi mennä ja millä keinoin? Mikä se tutka on ja miten se toimii – niin lääketieteen, sairaanhoidon, kuin täydentävien hoitojenkin tekijöillä?

Sydänmajakan ajatellaan olevan toisaalta kuin omatunto. Se kehittyy aivan samoin kasvamisen ja työssä oppimisen kautta. Sitä suuntavaistoa on mahdollista periä manttelinomaisesti vanhemmilta ja viisaammilta, se on sitä hiljaista tietoa, jonka merkitys on suuri joka hoidon kentässä. Hoitajat näkevät nenänpäästä, että nyt on potilaalla huono happi ja lääkäri tuntee pulssit ja paineet ja niiden sopivat tai epäsopivat suhteet jo potilasta koskettaessaan. Niskavillat nousevat pystyyn arvaamattoman tai kriittisen tilanteen lähestyessä, ja jokainen oppii niitä ”mutujaan” noudattamaan. Prosessiin nojataan enemmän täydentävien hoitomuotojen puolella, koska se kertoo asiakkaan voinnista paljon. Jokainen tunnistaa mutunsa hyvin eri tavoin, koska viestintäjärjestelmät ovat erilaisia hoitajien välillä.

Kun osastolla useammallakin on sama ”mutu”, tiedetään työt jakaa ja organisoida jo valmiiksi siten, että on mahdollista paneutua kriisiin kun se sitten käy päälle. Ja kummallisen usein kahvipöydässä sitä sitten päivitellään, että ”kyllä me se sittenkin tiedettiin” tai jos siitä ”mutusta” ei olla puhuttu eikä sitä olla noudatettu, ”olisi pitänyt taas kuunnella itteensä”. Sydämen ohjaus tähtää asiakkaan parhaaseen, vaikka se vaatisi venyttämään omia rajoja sekä omaa tietämystä. On pakko alkaa opiskella uutta tai ottaa asioista selvää, kun tuntuu, että nykyiset rahkeet eivät riitä. Sydämen ohjaus on myös ”ylhäältä tulevaa” ohjausta: enkeleiden, henkioppaiden ja esi-isien antamaa opastusta – kuka mihinkin johdatukseen luottaa ja uskaltaa kuunnella.

Joka osastolla on vähintään pari-kolme mutujensa kanssa hyvin toimeen tulevaa ihmistä, joille on ihan arkipäiväistä tehdä, kuten sydän sanoo, puhua kuten sydän pakottaa puhumaan, jotta potilas ja hänen asiansa tulisi kuulluksi. He kokevat olevansa hyvin yksin, koska asiasta ei voi puhua, täytyy painaa villaisella, ettei tulisi leimatuksi ja syytetyksi ties miksi. Olen itse ollut avoin joka käänteessä ja toisaalta keventänyt näiden yksinäisten taakkaa, toisaalta saanut sitten avoimuudestani kärsiä. Sydämen ohjauksen määrän ja laadun tiedän tulevan yleiseksi laiksi ennen pitkää, mutta ymmärrän myös, miksi sen aika ei ole ihan vielä, asiasta tuonnempana. Omasta mielestäni kyse on sähköisestä viestinnästä, joka ei ole radiota kummempi. Jokaisella hoitajalla on omanlaisensa ”taajuus” ja siksi tietyt potilaat ”uivat liiveihin” eri tavalla. Monet hoitajat hallitsevat useampiakin taajuuksia ja pystyvät suodattamaan saamiaan viestejä – mutta koska prosessi ei ole hallittu, sen mekanismi ja luonne jäävät epäselviksi ja hieman pelottavaksikin. Läheskään kaikki eivät tunnista tai tiedosta kykyjään tai halua niistä kuullakaan, pääasiahan on, että työ tulee tehdyksi, eikö niin? Mitä vähemmän pelkoa, enemmän uteliaisuutta ja lopulta enemmän kiinnostusta tutkia asiaa, uskon että tiedekin pystyy nämä asiat selittämään. Kuten sanottu, USA:ssa Energy Medicine on ihan tiedettä.

 Hoitajien määritelmiä

Koska mikään ei ole koskaan sattumaa, myöskään hoitajaksi ei ajauduta sattumalta. Teki työtään vastentahtoisesti ja turhautuneena tai sydän laulaen ja iloisesti palvellen, työtä tehdään, koska siihen on sielun sopimus. Joku hoitaa omaisiaankin, vaikkei olisi muuten lainkaan kiinnostunut hoitamisesta, mutta siihen liittyy karminen velvoite. Sitten, kun karmiset velvoitteet ovat täynnä, pitää se ymmärtää ja vaihtaa maisemaa – esimerkiksi opettamisen puolelle, johtotehtäviin tai vastaaviin muunnoksiin jos haluaa ammattitaitoaan edelleen hyödyntää. Mikäli sielun sopimustaan ei noudata, hukkaa ne uudet ihmiset, tilaisuudet ja polut, joita kuuluisi kulkea ja joista saisi voimaa. Mikäli työ tuntuu omalta ja sitä haluaa tehdä, joskus uupumisen taustalla ovat liiveihin uivat energiasyöpöt, kuten sairaaloissa edelleen vaikuttavat vainajat tai sitten ihmiset työssä tai siviilissä, joita ei osaa rajoittaa pois sydänyhteyksistään. On toisinaan vaikeaa rajata ihmistä, jolle toisaalta haluaisi antaa kaikkensa, mutta jonka tietää myös yhteydestä kärsivän. On silti välttämätöntä sekä oman, että toisen hyvinvoinnin kannalta tehdä rajauksia. Keinot ovat monet, sen olen oppinut.

Auttamisen ja parantamisen tarve on sisäsyntyistä ja toisaalta opittua. Karmiset velvoitteet opettavat lapsuudesta asti tekemään toisille hyvää ja antamaan itsestään. Kun se on hyvä ja antoisa, positiivinen kehä, silloin ihminen on paikallaan. Kun se alkaa mennä uuvuttavaksi ja voimia vieväksi, rajauksia täytyy tehdä. Mistä sitten tunnistaa, mikä virtaus mihinkäkin päin menee ja kuinka niitä sitten opetellaan rajaamaan? Tässä kohtaa täytyy kertoa ja tunnustaa, että asiat oppii joskus kantapään kautta. Ennen kuin työkaluja kehittyy ja vaistojaan oppii noudattamaan, saattaa joutua koluamaan monta mutkaa ihan vääriä polkuja. Taajuuksiensa hallinnan oppiminen käy työstä sinänsä, sitä kutsutaan varjotyöksi, ja sen kanssa kamppaillaan tavallisenkin sairaanhoidon piirissä aika tavalla. Ne, jotka ”mutujaan” ovat yksikseen opetelleet noudattamaan, ovat olleet todella yksinäisiä, eikä auttajia ole ollut – vain yritys ja erehdys ihan siksi, että asiasta ei ole ollut kerta kaikkiaan luvallista puhua. Kautta opintojeni sekä lyhyen urani olen saanut kuulla kaksi lausetta: ”et ole oikea hoitaja” sekä ”olet rajaton”, joten siksi määrittelen hoitajuuteen liittyviä asioita ja niitä rajoja, joiden puitteissa hyvää ja eettistä hoitamista voidaan tehdä. Koska energioista ja niiden kautta vaikuttamisesta ei vielä olla tietoisia, mutta sitä tehdään jopa itseltäänkin salassa, omat virheeni voivat kenties auttaa sellaisia, jotka ovat samanlaisten ongelmien äärellä painimassa.

Psykologiankin puolella puhutaan arkkityypeistä ja lähestulkoon kaikilla hoitoalalle hakeutuneilta löytyy keskeisenä arkkityyppinä parantaja. Arkkityypit ovat kaksijakoisia; niillä on oikein ja hyvässä asemassa toimiessaan kyky toimia sekä itseä että toisia rakentavasti. Mikäli taas arkkityyppi ei pääse oikeuksiinsa syystä tai monesta, sen varjopuoli tekee työtä ja saa sabotoiduksi kaiken, mitä ihminen tekee. Psykologian piirissä arkkityypeistä kirjoittavat muun muassa Freud ja Jung, täydentävien hoitomuotojen puolella aiheesta kirjoittaa Myss. Molempien visiossa on paljon yhtäläisyyksiä, niiden pohja on kollektiivisessa alitajunnassa, mistä nousevat myös monessa mielessä unet. Arkkityyppejä löytää kaikkialta ympäriltään, kun niitä alkaa hahmottaa. Arkkityyppejä, karikatyyrihahmoja, löytää elokuvista, sarjakuvista, uskontojen mytologioista, tarot-korteista ja kirjallisuudesta. Toisaalta jumaltarustojen seikkailut avaavat ihmisen sydämen ymmärtämään suuria mysteerejä; jumaltaruston sankareihin voi samaistua ja jokainen voi löytää jumaluuden sirpaleen itsestään. Toisaalta jumaluudet ja jumaltarustot tulevat inhimillisiksi; se on toisaalta syy myös siihen, miten Jeesus-messias tulee ihmistä lähelle. Hänhän syntyi ja kärsi kuten ihminen, Jumala ei olekaan inhimillisestä kärsimyksestä irrallinen ja ulkopuolinen.

Pitääkö sitten kaikkien pitää itseään jotenkin messiaanisina ja elätellä harhaluuloa hillittömistä supervoimistaan ja ajatustensa voimasta, kuvitella voivansa parantaa pelkällä kosketuksella? Eräs opettajistani, joka on hyvin realistinen ja nojaa tiukasti anatomiaan, totesikin että tällainen ajattelu johtaa mielisairaalojen ylikansoittumiseen - ja on vaarallista. Se on itseriittoista ja mahtailevaa, suuruudenhullua suorastaan. Kuitenkin se tiedetään hoitamisen kentässä, että mikään ei tunnu niin hyvältä ja voimaannuttavalta, kuin kosketus: lämpöiset pesut leikkausten jälkeen, viimeinen pesu lähdön jälkeen ja ne ensimmäiset ryöminnät äidin vatsalla rinnalle kätilön autettua lapsen ensin maailmaan. Hoitavasta kosketuksesta lisää tuonnempana. Muita parantajan arkkityyppejä voivat olla Asterixin Aqvavitix, Ankkalinnasta keksijä Pelle Peloton taikajuomineen, Stephen Kingin Vihreä Maili -elokuvasta musta jätti John Coffey sekä erilaiset satujen haltiakummit.

Keskeinen arkkityyppi hoitajilla sekä lääkäreillä on pappi. Tämän arkkityypin haltijoilla on suuri, näkymätön neon-kyltti otsassaan: ”Puhu mulle”. Ja ihminen puhuu. Hän vuodattaa, oksentaa kaiken itsestään ja ihmettelee jälkeenpäin, että miksi juuri TUOLLE menin avautumaan? Papin arkkityyppejä löytyy kaikkialta: Robin Hoodista Munkki Tuck, jalo ja auttavainen Äiti Teresa, Masissa Rovasti, Tuntemattomassa sotilaassa Varikseksi ristitty kenttäpappi, suuresti ihailtu ja hoitajuuden etiikkaa syvästi pohtinut Martti Lindqvist ynnä Agatha Christien salaisuuksia ja ihmisen sielun syövereitä syvällisesti pohtivat privaattietsivät Neiti Marple sekä Hercule Poirot. Pappi ihmisessä saa sielun avautumaan, ottamaan vastaan anteeksiannon sekä hylkäämään kaikki syntinsä. Tämä on ehkä sitä veljespappeutta, jalkojen pesua ja leivän jakamista hienoimmillaan hoitajan työssä. Puuhastelun lomassa nimittäin ihmiset kaikkein eniten itsestään antavat, kertovat elämänsä tarinoita ja toivovat, että siten heistä jäisi joku jälki elämään. Ei niin, etteikö sielunhoitoon sairaalapapin kutsuminenkin olisi oikein, mutta kaikki suomalaiset eivät todellakaan halua sitä pappia.

Opiskelin kolmenlaisten energioiden vaikuttavia taajuuksia, hoitavia symboleita sekä auttavia tasoja. Kerroin näistä myös asiakkailleni tehdessäni hoitoja, että heillä olisi valinnan vapaus. Yhtä usein kun kuulin ihmisten haluavan ”sen kristilliseen vivahtavan” sain kuulla, että ”jätetään se sitten ainakin välistä”. Totesin täydentäviä hoitoja tehdessäni ihmisten kertomustensa perusteella usein kaivatessaan pappia lähtevän hierojalle tai parturissa käymään ”rippituoliin” tai kirkkoa kaivatessaan ”menevänsä metsään” hakemaan lohtua ja hiljaisuutta. Kaikille kirkko ei tarkoita suojaa ja turvaa, mutta tarve tulla kuulluksi sekä hoidetuksi henkisellä puolella on suuri – eikä pappeus katso kulttuuriperintöä tai papin tarve niitä juuria, joista ihminen ammentaa. Ykseyden käsite tulee tämän arkkityypin käytössä ollessa hyvin selväksi. Ihmiset ovat kaikki yhtä, kaikilla on taakkansa ja ne täytyy aika ajoin jättää taakseen, jotta henkinen uudistuminen olisi mahdollista. Toiset eivät tarvitse siihen välikäsiä ja hoitavat asiansa tavallaan, mutta joillekin se auttavat sanat lausuva taho on tarpeen, ainakin silloin tällöin.

Sairaaloiden osastot ovat kriitikoilla kansoitettuja. Kriitikon arkkityyppi edesauttaa kehitystä, koska työ ja sen menetelmät, keinot ja tavoitteet eivät missään kehity ilman heitä. Kyselemällä ja kyseenalaistamalla sekä omat että toisten käyttämät tavat, keinot ja tulokset he auttavat koko yhteisöä pääsemään eteenpäin asioissaan. Kriitikot näkevät asiat laajempina kokonaisuuksina, usein oivaltavat asioita ja ihmisiä pintaa syvemmältä ja myös huolehtivat siitä, että ryhmäkuri säilyy. Kriitikoilla on tarkka tutka siitä, millainen tyyppi osastotyöhön soveltuu, mitä tässä porukassa tarvitaan ja kenellä on siihen lupa kuulua. Kriitikko usein ottaa johtajan paikan, mikäli johtajuudesta on epäselvyyttä. Kriitikkoon turvataan, koska kriitikko myös itse työskentelee lujasti sen eteen, että osaa ja tietää, näkee ja ymmärtää. Kriitikko on korvaamaton tietopankki ja monesti myös osaston selkäranka huojuvissa tilanteissa. Usein kriitikko kokee olonsa hyvin yksinäiseksi, koska kukaan muu ei tunnu yltävän hänen tasolleen tiedoissa ja taidoissa ja hän ottaa helposti vastuuta, jonka kantamiseen sitten kuitenkin uupuu. Kriitikkoon luotetaan, mutta kriitikko tarvitsee haastajakseen yhtä pätevän ihmisen, voidakseen luottaa ja kokea turvallisuuden tunnetta. Hän hehkuu osaamista ja tietoa ympärilleen myös asiakkaille, he tuntevat olonsa usein turvalliseksi tällaisen ammattilaisen käsissä. Kriitikoista on usein haastamaan hierarkiarajat sekä rakenteet, eivätkä epäröi haastaa esimiehiä, mikäli tilanne tuntuu kurjalta. He pärjäävät usein paremmin itsenäisessä työssä esimerkiksi avopuolella, missä saavat itse määritellä aikataulunsa ja työnsä järjestyksen. Täydentävällä puolella he ovat yrittäjinä omassa elementissään.

Palvelija tekee kutsumustyötä, kokee tärkeäksi jokaisen auttamisen eleen ja tekee paljon näkymättömäksi jäävää siistimistyötä ja huolehtii toisten työkavereidenkin hyvinvoinnista. Palvelijalle hyvin tehty työ on kunnia-asia ja hän tietää täsmälleen työnsä tarkoituksen ja huolehtii laadusta. Palvelija voi huonosti, jos hänen työpanostaan ei mitenkään huomioida, vaikka hän ei johtohahmoksi haluakaan. Palvelijalle arkisimmat ja raskaimmatkin työt ovat osa työnkuvaa eikä hän marise siitä, että joutuu tekemään. Palvelija on hyvällä kehällä työssään, koska kokee olevansa etuoikeutettu saadessaan tehdä työtä. Palvelijan aktivoitumista edesauttavat usein ajanjaksot, jolloin mielekästä työtä ei ole ollut saatavilla tai on joutunut käymään läpi raskaita vaiheita asemansa ja tehtävänsä saavuttaakseen. Palvelija tuntee olevansa paikallaan nimenomaan rivissä, hän haluaakin, että joku toinen johtaa ja kantaa vastuun. Palvelijan arkkityyppiparina on usein emäntä tai isäntä, joka sitten taas aktivoituu toimintaan jossain muussa elämisen kentässä, kuten vaikka kotioloissa. Rivityöntekijä, roolissaan säyseänä, kuoriutuu kotiin mennessään aivan erilaiseksi ihmiseksi.

Arkkityyppinä yleinen on myös toisenlainen työläinen, nimittäin orja. Palvelijasta orjan erottaa se, että hän on työssään väkisin, eikä omilla ehdoillaan. Orja on kahleisiin sidottu – hän tekee työtä siksi, että on pakko, koska muualta ei saa niin hyvin rahaa, vaikka tämäkään palkka ei riitä. Orjalla on ristiriitainen suhde kahlehtivaan isäntäänsä; orjuutettu hakee ja kaipaa vapautta, mutta ei saa sitä, koska hänen tahtonsa on toisen taskussa. Orja ei ole viime kädessä valmis vastuuseen omasta elämästään ja valinnoistaan, vaan syyttelee toisia niiden valintojen vähyydestä. Orja haluaisi murtaa kahleensa, muttei uskalla ja keksii kaikenlaista vilunkia sitten isäntäänsä ja hänen valtaansa vähätelläkseen ja mitätöidäkseen. Vaikka orjallekin työ on mielekästä ja mukavaa, hän kokee silti tulevansa joka päivä jollakin tapaa nöyryytetyksi tai häväistyksi, mikä vie työstä paitsi ilon, myös kunniallisuuden tunteen. Orjalla on vain passiivisia keinoja taistella turhautumistaan ja tylsistymistään vastaan ja usein ne keinot kalahtavat kuitenkin joko omaan tai asiakkaiden nilkkaan.

Orjankin arkkityyppiparina on isäntä ja tällöin orjuutettu pyrkii myös orjuuttamaan muita muussa elämisen kentässä, tai sitten esimerkiksi murjoo henkisesti nuorempia tai epäpätevämpiä virkasisaria ja -veljiä. Orjan arkkityypille positiivinen kehä voi löytyä vaikkapa karmisten velvoitteiden oivaltamisesta ja sen isännyyden lempeästä hallitsemisesta toisaalla elämän kentässä. Lisäksi orjan on opittava sekä tunnistamaan että purkamaan ne kahleensa. Orja voi muuttua palvelijaksi, kun omasta tahdostaan sitoutuu työhön eri tavalla – esimerkiksi vaihtamalla yritystä, työyhteisöä tai työnkuvaa.

Kahleissa vikisee usein myös marttyyri. Hänellä on tahto ja tavoite tehdä työtä, mutta hän tekee kaikille selväksi sen, kuinka hänen täytyy uhriutua ja uhrautua työn vuoksi. Marttyyrilla ei ole lupaa eikä oikeutta tehdä muuta, koska muu elämän kenttä tai sitten työkaverit tai jokin muu pakottaa hänet tähän uskonsa puolesta taistelemiseen. Marttyyri pitää isoa melua siitä, kuinka juuri hänen taakkansa on kaikkein suurin eikä häntä voi kukaan ymmärtää. Marttyyri eristäytyy itsekseen, eikä häntä tavoita kurjuudessa tai yksinäisyydessä kukaan. Toisaalta marttyyrit ovat kyllä kovia tekemään töitä ”uskonsotansa” puitteissa, passiivisuus ei välttämättä ole leipälaji. Marttyyri vain ei usein voi tai halua pyytää apua, koska siten menettäisi kasvonsa eikä voisi enää syyttää muita kuin itseään siitä, että menee kurjasti, väsyttää ja on paha olla töissä.

Marttyyri on samassa veneessä Uhrin arkkityypin kanssa, koska joskus elämän olosuhteet ovat sellaiset, että pakosta on tehtävä jotakin sellaista, mikä ei niin miellytä. Elämä on kuitenkin valintoja, mutta marttyyrilla on tarve valita se kärsimyksen tie, joka läheisesti liittyy sairastamiseen ja sairastumiseen yleensä. Monelle vakava sairastuminen on kunniallinen tie pois lukkiutuneesta elämäntilanteesta, jota ei muuten osaa ratkaista. Tällöin marttyyrihoitajalla ja marttyyrisairastajalla on yhteinen kosketuspinta; kyvyttömyys, keinottomuus tai haluttomuus valita toisin, koska ”jonkun täytyy uhrautua” tai ”uhrautuminen toisin olisi liian suuri hinta maksettavaksi”. Moni tekee tuskaista työtä, koska haluaa rahoittaa perheelle tietynlaisen asumismuodon myös silloin, kun ei ole enää varma, haluaako perhemuodon olevan juuri sellainen, kuin se on. Sellainen marttyyri saa olla onnekas, jolla on uhrimentaliteetti vain töissä, koska pahimmillaan se koskee kaikkia elämän kenttiä; niin siviili- kuin työsuhteitakin.

Taistelijat kapinallisista sotureihin viihtyvät hyvin sairaaloissa ja hoitotyössä, koska sairauksia vastaan kamppaileminen on mielekästä. Hyvät vastaan pahat ja ainainen liikekannallepano pitävät taistelijat virkeinä. Vuorotyön hektisyys ja akuuttityö pitävät taistelijaluonteet aktiivisina silloinkin, kun varsinaista taistelun kohdetta ei ole. Jotkut kokevat mielekkääksi ainaisen kapinoimisen rakenteita ja hierarkioita vastaan, toisilla taistelu aikaa, jaksamista ja kuolemaa vastaan on alitajuinen polttomoottori. Paulo Coelho kirjoittaa tällaisesta ilmiöstä teoksessaan Valon soturin käsikirja, jonka teemoista monet puhuttelevat mainiosti kaikenlaista hoitotyötä tekeviä ihmisiä. Joka päivä käydään taistelut aikaa, työkavereita, tehtävämäärää ja sairauksia vastaan ja joka päivä arvioidaan taistelut, joka päivä punnitaan tappiot ja voitot ja joka päivä liitytään toisten soturien joukkoon kertaamaan ne saavutukset tai häviöt. Soturit ovat tavoitteellisia, päämäärätietoisia ja aina valmiita toimintaan, heitä ei kriisin hetkellä väsytä tai heikota. Sitä vastoin soturit tylsistyvät rauhallisemmissa hommissa ja alkavat ammuskella itseään nilkkaan, mikä ei tietenkään palvele itse tarkoitusta.

Eräs perisuomalainen arkkityyppi, joka osastoilta löytyy, on itkijänaisten joukkio. Suomalaiseen perinteeseen kuuluu tunteiden tulkitseminen ja niiden jakaminen. Erilaisiin tilaisuuksiin on erikseen pyydetty joukko, joka on paneutunut itkuvirsien laulamiseen ja murehtimiseen. Toisaalta se on ihan loogista; suruissaan olevat ihmiset ovat usein vielä hautajaisten aikaan ihan shokissa, eivätkä läheskään kaikki eivät voi näyttää tunteitaan menettämättä jotenkin kasvojaan. Soturit nuolevat haavansa ja kipunsa omissa oloissaan, jolloin tämä tehtävä saattaa myös huomaamatta siirtyä hoitohenkilökunnalle, joka osaa ottaa vastaan päällimmäisen järkytyksen ja jakaa myös omaisten itkut silloin, kun kriisi on akuutti tai pitkällinen kriisi näyttäisi saavuttavan lakipisteensä. Joskus vaikkapa omaisille on todella lohduttavaa kuulla, että hoitohenkilökunta osaa jakaa kärsimyksen omien kokemusten kautta. Toisaalta omien pintojen käyttämistä asiakaspintoina ei pidetä kovin järkevänä tai eettisenä, koska pinnat pitävät haavoja auki eikä haavainen hoitaja kykene välttämättä auttamaan, jos ajautuu surun tai sairauden myötä tunnetakaumaan.

Voiko pintoja sitten käyttää, jos niihin ei ole enää tunnepitoista sidosta olemassa? Paneudun asiaan tuonnempana tarkemmin, mutta tunteen jakaminen on eri asia, kuin tunteeseen takautuminen, jolloin suru ja tuska ja hätä tai sitten suuri riemu tekevät toimintakyvyttömiksi. Hoitajalla pitää olla erillisyys asiakkaan provosoimiin tunteisiin, ne eivät saa olla omia tunteita. Eikä tunnetta toisaalta pysty näyttelemäänkään, koska aidossa reggressiossa ja tunteessa oleva asiakas kyllä haistaa esittämisen sadan kilometrin päästäkin. Silloin, kun se tunteen jakaminen itkijänaisen roolissa on eräs selkeästi määritellyistä tehtävistä ja tunteilu on luonteva osa hoitajan persoonaa ilman, että hoitaja siitä erikseen kuormittuu tai että asiakas joutuu kannattelemaan hoitajan tunteita, silloin se on sallittua. Mutta mistä erottaa sitten työkaverin, joka silmät kyynelissä tulee potilashuoneesta, että onko hän reggressiossa vai itkijänaisen roolissa? Kas siinä pulma, sillä alvariinsa takaumiin ajautuva työtoveri on kuorma myös työyhteisölle. Tässä piilee tikittävä aikapommi. Milloin tunteilu on turvallista ja kenen kanssa?

Mekaaninen hoitotyö, kirurgia ja haavanhoito, ovat käsitöitä. Käsityöläiset ovat suurena edustettuna joukkiona ja erikoistuneita nimenomaan työtehtäviensä haasteelliseen, taitavaan hoitamiseen ”kauniin lopputuloksen aikaan saamiseksi”. Käsityöläiset ovat esteetikkoja, heillä on silmää ja keino saada aikaiseksi siistit haavat ja ehjät pinnat. Käsityöläiset kaipaavat puuhaamista ja askartelua, siinä on puolet työstä. Heillä on tarve saada näkyvää aikaiseksi eivätkä käsien likaantuminen tai veriroiskeet paljon hetkauta. Käsityöläiset arvioivat opiskelijoitaan usein siltä pohjalta, että onko opiskelijalla riittävää uteliaisuutta ”paneutua käsillä tekemiseen” ja osallistua varsinaisiin hoitotoimenpiteisiin. Opiskelijat ovat käsityöläisen silmän alla kahtalaisessa roolissa; toisaalta pitäisi tehdä, mutta toisaalta käsityöläinen äkkiä tekee itse nopeammin ja toisaalta moni käsityöläinen ei halua opiskelijan ”sössivän taideteostaan”. Käsityöläinen kuitenkin tietää, että ilman käsillä tekemistä ei opi, koska suuri osa ”mutu-tuntumasta” tulee nimenomaan niistä itse pestyistä pyllyistä, rikkinäisistä ihoista, mitatuista verensokereista ja otetuista mitoista sekä mittauksista. Hiljainen tieto siirtyy asiakkaasta vain kosketuksen ja lähellä olemisen kautta ja kertyy ajan kanssa, kun käsien läpi virtaa sitä materiaalia, jota vähin erin muokataan. Siinä, missä psykiatrisella puolella pappeus on toivottava arkkityyppinen piirre, käsityöläisyys on kirurgisella puolella tarpeen.

Diagnoosin teko on sallittua vain lääkäreille, se on lakisääteistä ja yksiselitteistä. Mutujaan noudattava täydentävien hoitomuotojen kansankynttilä tuntee tämän nahoissaan ja kun ”jokin on pielessä”, kehottaa varovaisesti menemään lääkäriin. Joskus ollaan liikkeellä ennen aikojaan eikä varsinainen tauti olekaan vielä puhjennut, mutta joskus taas ollaan oikea-aikaisesti liikkeellä ja se erikoinen hoidossa löytynyt patti tai omituinen kiputila onkin ihan oikea, vakava sairaus. Diagnoosin tekee silti lääkäri tehtyään salapoliisityötä taudinkuvan määrittämiseksi. Salapoliisit ja taikurit ottavat selvää mysteereistä, jotka ovat silmälle näkymättömiä. Varsinainen parantajan työ ja kiitos siitä työstä jääkin usein tämän mysteerin selvittäjälle, eikä sille potilastaan hellin käsin hoitavalle rivihoitajalle, tai sille rivihoitajien joukkiolle. Mysteerien maailma on salattu ”tiedon hallitsijoille” ja hierarkkinen raja halutaan pitää sellaisena.

Gnostilaisten perusteiden mukaan Jeesus opetti opetuslapsille esoteerisempaa, vastuuttavampaa tietoa, kuin tavalliselle kansalle ja lääketieteellisten mysteereiden äärellä toistetaan tätä kaavaa. Lääketieteellä on tietyn lajin mystiikan avaimet, eikä sitä katsota ihan kaikkien pystyvän hallitsemaan. Toisaalta taas tiede pyrkii realisoimaan ja purkamaan kaiken todistettaviksi nippeliosiksi ja niin kauan, kuin energiahoitojen prosessi ei länsimaisen lääketieteen standardeilla täytä tieteellisten mittausten kaikkia mitattavuuksia, se on vaarallista, uskomuksiin pohjautuvaa ja haitallista – vaikka ne keinot ovat olleet käytössä vuosituhansia ja ne tunnustetaan muualla maailmassa ja muiden lääketieteiden parissa. On siis olemassa mystiikkaa nimeltä mitattava tiede ja mystiikkaa nimeltä koettu teho ja näitä kahta leiriä erottaa railo, joka on kuroutumassa umpeen, hitaasti mutta varmasti.

Hoitamisen määritelmiä – valon siemenen kylväminen, oraan vaaliminen, kasvun turvaaminen

Miten sitten määritellään hyvä hoitaminen ja millaisia arkkityyppejä siihen sisältyy? Sanassa sanotaan, että ”Eivät terveet tarvitse parantajaa vaan sairaat” ja siksi sairauksia ensi sijassa hoidetaankin, niin fyysisiä kuin henkisiäkin. Keskitytään siihen, mikä on vialla, mikä on poikkeavaa, mikä on jumissa tai rikkinäistä. Se pyritään kokonaan korjaamaan tai ainakin säilyttämään jonkinlainen toimintakyky, huolimatta rikkinäisyydestä. Eheytyminen on tavoite, ja voima keskitetään siihen, mikä ei toimi. Kiinalaisessa lääketieteessä, kun ihminen nähdään eräänlaisena sähköisenä vuokaaviona, ei useinkaan hoideta sitä toimimatonta osaa, vaan edeltävää tai jäljessä tulevaa virtapiirin osaa, tai vastaparia. Pyrkimys on stimuloida toimintaa jotakin muuta kautta. Kollageeniterapiassakaan ei ihan ensimmäiseksi kopeloida sitä jumiutunutta aluetta, vaan pyritään vapauttelemaan ympäröiviä kudoksia kauempaa – esimerkiksi lapaluiden välien kiristäessä avataan ensinnä lantiota ja rintarankaa, jotta kiristävät lihakset saadaan auki toisesta päästä, ettei tulehtuneita alueita ärsytettäisi enempää. Kalevalaisissa hoidoissa lähdetään aina jaloista, koska ongelmien juuri täytyy hoitaa.

Hoitamisessa olennaista on ehkä nähdä se vaiva, mutta sen vaivan takana jotakin muutakin. Olen alkanut myös nähdä tämän asian eri tavalla saatuani opetusta runsaustietoisuudesta ja se häiritsee kykyä hoitaa sairauksia. Keskittymällä sairauteen ja kipuihin ja hoitamalla sairautta annetaan sairaudelle lisää voimaa. Kun keskitetään visioksi se, miten ihminen tästä paranee, pian kävelee ja toimii kuten ennenkin, lisätään elämänvoimaa. Kestää jonkun aikaa omaksua ajattelutapa, jonka mukaisesti toisaalta kieltäydytään näkemästä kipu ja kärsimys nyt, kun pyritään rakentamaan potilaalle usko huomiseen ja tulevaisuuteen. Se ei kuitenkaan kuulu sairaanhoidon piiriin, sillä sairaala on tietynlainen kärsimysten näyttämö ja ihmiset tarvitsevat niitä kipujaan, kärsimysnäytelmiään ja sairauksiaan sovitellessaan kaikenlaisia tekemisiään ja tekemättä jättämisiään niin tässä, kuin edellisissäkin elämissä.

Kuuluu ennaltaehkäisevän sekä avopuolen terveydenhoidon piiriin rakentaa toimintakykyistä tulevaisuutta ja keskittyä siihen, mikä ihmisessä nyt on ehjää ja millaiseksi elämä voi vielä muodostua. Sairaalassakin voitaisiin kuitenkin hyötyä siitä, että visualisoidaan ihmiset terveiksi ja toimintakykyisiksi, terveiksi ja kotiaskareissaan pärjääviksi. Asiakkaat nimittäin nappaavat tämän visualisaation sähköisestä viestinnästä ja noudattavat sitä. Jos toivoton diagnoosi musertaa jo hoitajat, niin epäröivä potilaskin huojuu ja elämänvoima hupenee.

Hoitamiseen kuuluu hoivavietti. Keskeinen hoivan arkkityyppi on äitihahmo, joka hellästi hoivaa ja huolehtii jälkikasvustaan - ja kaikista ympärillään. Läheskään kaikilla naisilla ei ole äidin arkkityyppiä, edes lasten saamisen jälkeen, eikä kaikilta hoitajilta ja äideiltä löydy äidin hoivaamiseen paneutuvaa mentaliteettia. Hoitoalalle voidaan eksyä monesta muustakin syystä, kuin hoivaamisen tarpeesta. Hoitamiseen liittyvät erilaiset valtapelit ja muut rakenteet voivat olla aivan yhtä houkuttelevia alitajuisesti, kuin hoivaamisvietin toteuttaminen. Äitimyytti ja vielä erikseen hyvä äiti -myytti ovat eräitä hoitajuuteen liittyviä kangastuksia ja kuvajaisia, siihen sisältyy toisaalta uhrautuvuus ja palvelijamaisuus mutta ikävämpinä puolinaan sitten erilaiset kuningatar- ja prinsessapelit kun lähdetään kanalaumassa ottamaan mittaa siitä, kuka on paras nainen ja missä lajissa.

Eläinkunnassakaan kaikilla naarailla ei ole hoivaviettiä, se liittyy läheisesti linnuston ja nisäkkäiden toimintatapoihin. Linnuistakin melko monilla on uros se, joka hoivaa poikasia ihan yhtä lailla naaraan rinnalla ja toisaalta nisäkäskunnassa urokset ajetaan pitkälti pois laumoista, naaraat hoitavat poikaset keskenään matriarkaalisissa yhteisöissä tai sitten yksinään. Matelijat monissa tapauksissa hylkäävät munansa, etteivät olisi paljastamassa saalistajille kuoriutujia. Hoivaamisen tarve ei tarkoita sitä, että olisi hyvä hoivaamisessa eikä sen puute tarkoita sitä, etteikö pystyisi hoitamiseen, mutta ilmiöinä ne ovat mielenkiintoisia.

Hoivatilanteisiin saattavat päätyä todella myös ne julmat kuningattaret ja herttuattaret, kuten Lumikin ja Tuhkimon julmat äitipuolet. Vastoin tahtoaan hoivaajiksi joutuvat naaraat käyvät keskenään varsin veristä taistoa siitä, miten nuoremmat ja ammattitaidottomat ”pyrkyrit” ovat anastamassa paikkaa laumassa kovin heppoisin perustein. Päätehtäväksi muodostuu prinsessojen oman tahdon tuhoaminen, eikä se ole kaunista katseltavaa. Jostain syystä olen itse ollut siltä suojassa (ammattitaitoani on oikein perustein harvoin kukaan kiistänyt) mutta herkemmät ovat monet itkut itkeneet vasten olkapäätäni siksi, että tahtotila murtaa toisen psyyke voi olla käsittämätön. Ihmisen luovuus silloin, kun kokee itsensä uhatuksi, on ihmeellinen. Kuningatar kokee tulevansa uhatuksi ja kiusatuksi eikä kaihda keinoja ottaa prinsessoilta luuloja pois, tietenkin itsepuolustuksen ja ryhmäkurin säilyttämisen nimissä. Kuningattarella on ”annettu vastuu” sellaisesta henkilöstä, joka ei ole ”omaa lihaa ja verta”, joten sodassa ja rakkaudessa kaikki keinot ovat sallittuja. Mistä ja kenen suosiosta edes taistellaan?

Hoitamisen kulttuurissa tämä sivupeli on todella suuressa roolissa nimenomaan huonosti organisoiduissa työyhteisöissä, joissa johtajuus ei ole täysin selvää, ja se tekee isoa tuhoa myös suhteessa asiakaspalveluun. Itkuiset, epävarmat ja nitistetyt nuoret hoitajat pelkäävät toimiin tarttumista tai tekevät työnsä häpeillen ja kuningattaret taas saavat mellastaa, kohdella potilaita huonostikin, kun heidän työnsä on kaikilla mittapuilla tietenkin kyseenalaistamisen ulkopuolella – onhan heidän asemansa suvereeni.

Sairaanhoidossa tärkeää on kohdata kriisissä oleva ihminen ja hoitaa sairauden oireita ja sen liitännäisiä kaikin mahdollisin keinoin – lähinnä perushoidon, puhtauden, ravitsemuksen, nesteytyksen sekä lääkehoidon turvin. Sairaanhoitoon päädytään, kun tilanne on jo riistäytynyt käsistä eikä omin avuin ja konstein enää pärjätä, mikä erottaa täydentäviä hoitomuotoja sairaanhoidosta paljonkin. Kysymys ei olekaan varsinaisesta kahtiajaosta; olkapään kiputilasta riippuen asiakas voi itse arvioida, tarvitsisiko mieluummin paikallista jäsenkorjaajaa kuin lääkärin vastaanottoa. Riippuu paljolti myös paikallisesta lääkäristä, onko sinne menemisestä hyötyä. Pääseekö jatkotutkimuksiin, vaikka kipu olisi millainen? Aina ei välttämättä pääse. Eri asia on, jos akuutti vamma todetaan ja se tarvitsee heti leikkaushoitoa, kun jokin luu on murtunut. Tai jos tulehdusarvot ovat monen sadan luokkaa keuhkokuumeen vuoksi, on vallan hyvä mennä lääkäriin ja päätyä sairaalan vuodeosastolle antibioottihoitoon, kunnes tilanne tasaantuu eikä ole esimerkiksi enää vaaraa verenmyrkytyksestä.

Tervehtymiseen on kautta ihmiskunnan historian käytetty erilaisia operointiyrityksiä ja rohtoja, mistä on hyviä esimerkkejä kaikenlaisten hautalöydösten perusteella olemassa. Nykyaikaisella, tehokkaalla ja huolellisella teknologialla, steriileillä menetelmillä sekä hyvällä lääkehoidolla on todellakin saavutettu paljon. Kuvantamisen eri menetelmillä osataan hoitoja räätälöidä oikea-aikaisiksi ja arvioida, milloin mikäkin nivelrikon tilanne vaatisi tekoniveltä tai sydämen läpän vuoto pikaista korjausta. Monenlaisiin ihmeisiin pystytään, ja hyvä niin.

Hoitamisessa täydentävällä puolella kokemukseni mukaan on kyse siitä, että erilaiset hoidot nostavat asiakkaalle tietoisuuteen sen, mitä asiakkaat ovat kehoonsa varastoineet. Vastuu hoidon tuloksista ja sen aiheuttamista jälkilöylyistä ovat asiakkaan omassa kädessä. Hengenahdistuksen takaa voivat löytyä erilaiset pelkotilat, hätä omaisista tai huoli huomisesta. Polvivammojen syynä voivat olla erilaiset sukuristiriidat tai kasvatukseen liittyvät kiistat oman jälkikasvun kanssa. Asiakkaat pääsääntöisesti itse tietävät, mikä heitä vaivaa ja sen vaivaamisen selvittämiseen he oikeastaan sitä apua tulevat hakemaan; moni ällistyy, kuinka paljon keho voi heistä kertoa, vaikkei ihmistä muuten tuntisikaan. Tietoisuuden kohottaminen pakottaa kohtaamaan ne asiat, joita kovasti yrittää lakaista maton alle tai itseltään piilottaa.

Psykosomaattisena kokonaisuutena ihminen vaivojensa perusteella kertoo paljon henkisestä tilastaan, kun hoitaja tietää mitä etsiä ja hyvällä tutkalla keskustelussa tietää, mistä napista kannattaa painaa. Vaatii kuitenkin tahdikkuutta keskustella ihmisten kanssa näistä asioista. Kaikki eivät tosiaankaan halua tietää ja heillä on siihen torjuntaan oikeus. Jotkut hyötyvät sairauden kokemuksesta ja sairaan roolista niin, että toivon rakentaminen ei kuulu välttämättä heidän päällimmäisiin prioriteetteihinsa. Vaikka terveellä ihmisellä on terve halu elää, erilaiset raskaat elämän- tai sairauden vaiheet ovat voineet tämän halun kerrassaan sammuttaa. Kohtaamisella, koskettamisella ja keskustelulla voidaan tämä elämänkipinä sytyttää. Hoitajillekin on raskasta, jos jo lapsilla tämä kipinä tuntuu sammuneen, koska moni kokee olevan vähissä niiden keinojen, joilla se liekki voitaisiin uudelleen sytyttää.

Sydämen puutarhurit huolehtivat siis elämän siemenen kylvämisestä ja turvaavat sen kasvua kukintoon sekä satoon saakka. Kriisissä ihminen voi joutua shokkiin ja silloin kaikki voima valuu pois, miten jää tahtoa taistella elämän puolesta? Pelot ja erilaiset riippuvuudet voivat muodostaa sellaisen hämähäkinseitin, että ihmisen voimat kuluvat pelkkään rimpuiluun. Hoitamisen avulla katkotaan hämähäkinseiteistä lankoja, mistä usein seuraa vapaa pudotus. Kun saakin jatkoaikaa eikä pelko enää estä elämästä, mitä sillä elämällä sitten tehdään? Ihmisillä on ehkä käsitys siitä, miten tutusta ja turvallisesta, mutta haitalliseksi muodostuneesta, ehkä haluttaisiin luopua. Mutta mikä se olisi uusi suunta, entä millä keinoilla sinne päästään?

Olen usein saanut moitteita ratkaisukeskeisyydestäni, eihän kukaan ota annettuja ratkaisuja tai malleja omikseen, ja se on totta. Kun olen itse kysellyt tietä eteenpäin, olen saanut viisaan vastauksen: ”En voi antaa sellaista. Jos antaisit etkä pitäisikään tiestäsi, syyttäisit minua siitä lopun elämääsi. Sinun pitää itse selvittää, mikä sinua kiinnostaa ja lähteä sitten toteuttamaan sitä. Jos valitsetkin väärin, olet valinnoistasi vastuussa ainoastaan itsellesi.” Ja vapaus on juuri sitä, kyselemistä ja etsimistä. Silti olen saanut pakkiini arvokkaita työkaluja, joiden avulla sen tien selvittäminen on käynyt helpommaksi. Kokenut puutarhuri tietää, että jotkut menetelmät toimivat aina ja riippumatta puutarhasta, sillä maaperä on maaperä ja kasvi on kasvi, eikä rikkaruohojen estoon montaa keinoa ole. Valitaanko vanhanaikainen kitkeminen vai kemikaalit? Täydentävällä puolella suositaan kitkemistä. Jokainen pelko pitää kohdata ja riivaajansa tunnistaa, että ne eivät seisoisi kasvun tiellä.

Riippuvuudet ovat omanlaisensa hämähäkinseitti. Ne ovat oikea verkosto, johon liittyvät paitsi tavat ja tottumukset, ajattelumallit ja toimintamekanismit, sosiaalinen käyttäytymiskoodisto ja vielä itse riippuvuuden kohde, joka aiheuttaa oman mielihyvähormonituotannon lamautumisen. Riippuvuudesta eroon hankkiutuessa joutuu uusimaan kokonaan elämän kenttänsä, verkostonsa ja haastamaan oman minäkuvansa. Irtautuminen seitistä ei käy kivutta. Viimeksi olen oppinut sen, että mitä vähemmän on pintaa riippuvuuden aiheuttajan sekä riippuvuutta ylläpitävän verkoston kanssa, sitä paremmin pääsee irti. Sitä pintaa ovat kaikenlaiset tunnereaktiot ja niiden tunnereaktioiden neutraloiminen keinolla tai toisella on kaikkein oleellisinta. Riippuvainen voi olla huomaamattaan monenlaisista asioista, mistä vain saa mielihyvää. Sekä stoalaisuus että zeniläisyys tavoittelevat paitsi nautintoa, myös horjumatonta mielenhallintaa.

Näkymättömät sidokset pitävät ihmisiä kiinni menneisyydessä jopa sukupolvia taaksepäin ja niistä verkostoista vapautuminen vasta auttaa ihmisiä valitsemaan oman tiensä vapaan tahtonsa mukaisesti ilman tarvetta sairastua tai tuhota muuten itseään, esimerkiksi päihteillä. Riippuvuus on usein vain oire siitä, mikä ihmistä tosiasiassa pelottaa, hävettää tai mistä hän kokee syyllisyyttä. Sydämen puutarhuri etsii näitä kolmea rikkaruohoa kaikkein eniten nimittäen niitä vesiheinäksi, pujoksi ja milloin miksikin. Niitä löytyy kaikkein eniten sivulauseista, joita puutarha kuiskii omenapuiden suhinassa kaiken muun lintujen liverryksen lomassa. Puutarhurilla on tarkat korvat ja hän kuulee ne, tarttuu niihin ja palauttaa ne puutarhalle.