Manuska/ Chakrat 4-6

Sydänchakra

Sydänchakran alueeseen kuuluu niin ikään joukko tärkeitä elimiä, kuten sydän, munuaiset, kateenkorva, perna ja keuhkot. Kullakin niistä on oma tunnelatauksensa, jonka pohjalta niiden toiminta ajautuu liika- tai vajaatoiminnan puolelle. Sydän reagoi suoraan – ei vihaan, vaan suruun. Viha on vielä aktiivinen tunne. Suru ja kaipuu, jotka sydäntä (vasemmalla puolella kehoa) hallitsevat, heräävät riippumatta omasta valinnastamme, ovat siis passiivisia – mutta kuitenkin hallittavissa. Suru säteilee vasempaan käteen sydämestä. Surukin saa aikaan stressiä nostaen verenpainetta ja vaikuttaen pelon ohella munuaisiin. Lisämunuaisten kuorikerroksella on jälleen tärkeä hormonien syntypaikka, jolloin suuret tunnelataukset säätelevät elimistön toimintaa.

Vahva sydänsuru (vasemmassa kädessä) tai pelko toimeentulosta (oikeassa kädessä) voi saada solisluut pois paikaltaan, jolloin kädet eivät nouse normaalisti, tulee tenniskyynärpäätä tai rannelukkojen takia ei käsissä kierrä veri. Henkinen ahdistus voi olla niin suurta, että lopulta keuhkoissa ei happi kulje, kehittyy astma tai keuhkoahtaumatauti, varsinkin, jos on takana tupakkataustaa tai keuhkoja rasittava työympäristö kemikaalien tai pölyn puolesta. Henkiseen ahdistukseen riittää vaikkapa lapsuuden traumoja pitkä rivi, puolison stressi tai sitten pelko omasta asemasta ihan missä tahansa yhteisössä.

Kolmen sarjassa sydänchakra viestittää taas kunniasta. Jos joku ”sydämelle” kuuluva asia tai henkilö on epätasapainossa, on tarve korjata tilanne omaksi kunniaksi. Keuhkojen tunteet ovat ahdistus ja luvan antaminen, munuaisten tässä, ristiriitaisesti, pelko ja turva. Pelkohan tunteena liittyi koko kolmanteen chakraan. Munuaiset kuuluvat fyysisesti kolmannen chakran alueeseen, mutta energeettisesti ja fysiologisesti ne toimivat samassa ryhmässä sydämen sekä keuhkojen kanssa. Kaikki kolme ovat erityisen herkkiä suoloille ja nesteille, turvotukset nousevat stressistä, hermostumisesta, kaikenlaisesta kuormittumisesta.

Kaikki mikä ”käy sydämelle” lähtien lemmikkikissasta päätyen äitiin nostaa paineita tai saa toisaalta toimimaan vajaalla. Eräs asiakas kertoi vasemman käden olevan kroonisesti kipeä, koska lapsi on kroonisesti sairas eikä hän voi mitään lapsensa sairaudelle – mitään ei ole siis tehtävissä surulle, koska aihe ei ole ihmisen hallinnassa. Sekin on valinta. Miksi yrittää omia itselleen toisen kasvutehtäviä? Toisinaan sairaus palvelee myös lapsella korkeampaa sielun sopimuksen oppiläksyä. Tarve korjata viat, myös aikuisten lasten kohdalla, johtuu lapsen läsnäolosta omissa energioissa ja lapsen krooninen sairaus vaikuttaa omaankin terveyteen, sekä kunniaan vanhempana.

Haastavat kysymykset: enkö olekaan lapseni maailmassa kaikkivaltias? Olenko itse syyllinen lapseni huonoon vointiin? Samaan tapaan, kuin itse valitaan oma sielunpolku, lapset ovat valinneet omansa. Jos saa omat oppiläksynsä hoidettua kunnialla, se tavallaan helpottaa lasten sielujen sopimusten toteutumista. Lasten ei nimittäin silloin tarvitse tehdä ihan kaikkea ja selvittää yhtä montaa tehtävää. Koska jokainen lapsi syntyy sukunsa pelastajaksi, jokainen voi omalta osaltaan suorittaa tehtävänsä ja potkaisee samalla muidenkin energeettisiä prosesseja sekä puhdistustehtäviä käyntiin. Aika ei ole lineaarinen, vaan kierteinen ja jokainen selvitetty sukupolvikarma, jokainen esi-isien puhdistettu angsti ja jokainen oma selvitetty uhrikarma vapauttaa myös toisia näiden puhdistusten tekemisistä.

Selvitykset auttavat ”keräämään valoja” eli jäsentämään hajallaan olevaa valokehoa. Edellisiin elämiin ja toisin sieluihin, nykyisen elämän merkkitapahtumiin sekä ihmissuhteisiin jää valokehosta säikeitä, ja näiden säikeiden kokoaminen, oman valokehon vahvistaminen, on tärkeää. Näin myös siinä edellisten elämien rahajupakassa äitini kanssa – kun se saatiin selväksi, molemmille vapautui valoa, molemmille vapautui lisää energiaa tehdä tässä elämässä tärkeitä asioita. Samalla omat lapseni pääsevät irti sellaisesta rahakarmasta, joka on seurannut sieltä edellisistä elämistä minun ja äitini suhteeseen ja olisi myös vaikuttanut lapsiini heidän kasvaessaan aikuisiksi. He saavat jotain kenties vielä tärkeämpiä prosesseja selviteltäväkseen. On tärkeää kuunnella lapsen hyvinvointia. Lapsi saattaa oireilullaan paljastaa monenlaista pulmaa aikuisten välisestä kommunikaatiosta toimiessaan karrikoidusti, sairastaessaan tai oireillessaan muuten oudosti.

Ihmiseksi syntyminen on valinta. On olemassa lukemattomia toisia tietoisuuden tasoja, toisia olevaisuuksia ja toisia maailmoja, joissa yhtä aikaa limittäin ja lomittain on olemassa meidän vastineitamme ja näissäkin maailmoissa tapahtuu puhdistumista sekä prosesseja, kun joku tässä elämässä päättää toimia. Jos tällä tasolla uhriudutaan, lamaannutaan haasteiden edessä ja jäädään paikoilleen, myös vastineilla tapahtuu pysähtymistä. Toisaalta muiden tasojen toiminta vaikuttaa meihinkin. Sydäntasolla määritellään ”sydämen perhe”, johon sitoudutaan ja jonka puolesta taistellaan – tarvittaessa myös kuollaan. Sydänsairaudet ovat suoraa korrelaatiota suruista näiden perheenjäsenien puolesta.

Muuan rouva sai aina rytmihäiriöitä, kun poika ratkesi ryyppäämään, eräs pappa sairasteli tyttärensä eroa. Jos elelee arvojensa vastaisesti ja kokee olonsa kunniattomaksi, sydän tekee tenän. Jos kokee tulleensa nolatuksi ja häväistyksi, sydän kurtistuu pieneksi palloksi ja rinnassa on painon tunnetta. Pelko ihmissuhteiden verkossa selviytymisestä tai niistä luopumaan joutumisesta pelottaa. Pelko vaikuttaa munuaisiin sekä keuhkoihin aiheuttaen stressihormonimyrskyjä sekä ahdistusta. Ihmisen asennosta näkee, että pelkoa on, hän on hivenen kumarassa, käpertynyt suojellakseen sydäntään. Lapaluiden välistä trapezius-lihakset ovat erikoistuneet itkemättömien itkujen sekä suremattomien surujen panttaamiseen. Ne tekevät niskalihasten kanssa aktiivisesti työtä ja erottuvat usein pinkeänä kolmiona, ja jo niiden koskettaminenkin saattaa saada itkun puhkeamaan, vähintään kyyneleet silmiin.

Sydän on monelta taholta ristiriidassa. Toisaalta halutaan olla lojaaleja niitä ihmisiä kohtaan, jotka määrittävät juuria (lapsuuden perhe) ja toisaalta pitäisi myös olla lojaali niitä ihmisiä kohtaan, jotka itse valitsee, esimerkiksi juuri ne puolisot ja työkaverit. Ja lapsiaankin pitää suojella sekä puolustaa määrättyyn rajaan asti. Jokainen näistä ihmisistä, joiden kanssa on tekemisissä, määrittää kunniaa. Jos kohdellaan hyvin ja kunnioittavasti, sydän iloitsee ja riemu on rajaton. Mikäli kohtelu on alentuvaa ja pyritään nöyryyttämään, sydän tunnistaa sen ja pakottaa pyyhkimään pöydän puhtaaksi. Lojaaliuden riskeeraaminen tulee tällä tasolla kalliiksi. Toinen triangeli chakra-järjestelmässä, eli tasot 4-6, ilmentävät tunteiden ja ajatusten osoittamista, kahdenvälisessä kommunikaatiossa. Sydämen valinnat siitä, ketkä itselle ovat tärkeitä, ketkä kannattelevat omaa kunniaa ja keiden puolesta voisi kuolla, saattavat paljastua olevan ihan muita, kuin mitkä heimo määrittelee. Joku ei voikaan sietää aikuisia lapsiaan, toinen ei kestä enää katsellakaan puolisoaan kaikkien vuosien ja muutosten jälkeen, kolmas joutuu pistämään välit poikki vanhempiinsa suojellakseen valittua perhettään alituisilta hyökkäyksiltä ja neljäs vaihtaa työpaikkaa niin kauan, että tuntee tulevansa hyväksytyksi omana itsenään.

Vietämme paljon aikaa toisten ihmisten läheisyydessä töissä ja kotona. Stressaantuneiden, sairaiden ja kuormittuneiden ihmisten läheisyys käy omankin terveyden päälle. Viestitellään suruja sekä murheita magneettikentissä ja sydämen magneettikenttä on erityisen herkkä toisten ihmisten murheille, se pyrkii jakamaan ja tasoittamaan kaikkea ympärillään. Tarvitaan ravitsevia, turvallisia ja hyviä ihmissuhteita kannattelemaan ja ilostuttamaan elämää, jotta sydänchakra pysyisi terveenä. Ahdistukset lievenevät, kun saa osakseen lempeyttä, surut kaikkoavat kun niitä lääkitään rakkaudella ja pelko häviää turvallisuuden tunnetta lisäämällä. Voi oppia sanomaan mitä huonointa käytöstä rakkaudeksi ja hankkiudutaankin kerta toisensa jälkeen sellaisten ihmisten seuraan, jotka käyttäytyvät itseä kohtaan huonosti, koska se tuntuu tutulta ja hallittavalta, siltä mitä on opittu tarkoittamaan rakkaudella. Rakkauden perustunteet ovat kuitenkin kunnia, luottamus ja voima. Kunnioittaako puolisosi sinua? Kunnioittavatko muut perheenjäsenesi sinua? Kunnioitatko itsekään itseäsi? Luotatko itseesi, entä annatko toisille aihetta luottamukseen? Oletko voimakas ja vakaa henkilö, jonka läheisyydessä sielu lepää, vai lusiiko epävarmuus kintereilläsi?

Sydän todella pyrkii tasapainottamaan kaikki mahdolliset negatiiviset tunteet ja rakentaa energeettisiä siltoja sinne tänne pyrkimyksensä täyttääkseen. Ne sillatkin heikentävät valokehoa, valo karkaa muiden käyttöön ja heidän kauttaan edelleen taas koko maailmaan, muihin yhteyksiin. Energioiden hajaantuessa oma voima hajoaa. Valojen kerääminen ja maadoittuminen maasta taivaaseen pylväsrakenteisesti olisikin tärkeää. Tällöin saisi energiaa maasta ja suoraan taivaalta, eikä itse kuormittuisi toisten kuormista tai jakaisi omiaan toisten vaivoiksi. Olisikin tärkeää saada pidettyä sekä itsensä, että läheisensä hyvällä päällä, jolloin maadoittuminen on helpompaa. Negatiivisuuden purkaminen omasta sähkökentästä olisi tärkeää. Negatiiviset ajatukset voi ottaa käsiinsä kuin lumipallon ja heittää ne lähimpään mäntyyn. Ne voi kirjoittaa tai piirtää paperille ja sitten polttaa ne. Tärkeää on kohdata tunteensa ja antaa niiden sitten liitää ikkunasta ulos, toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Mikäli niille antaa asuinsijan, ne alkavat tehdä tuhojaan.

Hyvällä päällä itsensä ja toisten pitäminen onkin sitten hiukan haasteellisempi asia. On eri asia jaksaa, jotta toiset saavat siitä jaksamisesta itselleen voimaa, kuin joustaa aina kaikkien mieliksi – omien periaatteiden kustannuksella. Hyväntuulisuus ja voiman kannattelu ei ole suinkaan mielistelyä, vaan pikemminkin päinvastoin. Kun on omissa voimissaan ja valitsee jaksaa, kun tahtoo jaksaa eikä anna toisten uupumuksen horjuttaa itseään, tahtoo valita voiman ja hyvän mielen. Kaikkia kuitenkin kohtaa elämässä ajanjaksojen sarja, joka vie maton totaalisesti jalkojen alta. Tällöin pitää myös voida myöntää olevansa tarvitseva olento, jolla on lupa tulla toisten kannattelemaksi ja huomata, että on olemassa joukko, joiden turvin jaksaa huomiseen.

On tahdon asia valita mennä maanantaisin hyvällä päällä töihin, vaikka suurin osa työkavereista naulaakin todellisuudekseen Karvisen maanantaiangstia. On tahdon asia kannustaa ja tsempata työkaveria vaikka hymyllä kesken kiireisen päivän tai kertoa hyvä vitsi ruokapöydässä, tai antaa puolisolle voimahalaus kaiken pyykki-tiski-harrastuskuljetus -härdellin keskellä. Jos taas tuntuu kohtuuttomalta menettää putkeen monta omaista ja vielä työpaikka ja ystäväpiiristäkin leijonanosa avioeron tai muun suruajan keskellä, se todennäköisesti onkin kohtuutonta. Vaikeina aikoina tarvitaan myös niitä, jotka tuovat välipalaa, pakottavat syömään, kannustavat huomiseen päivään ja kehuvat, kun muu maailma murjoo. Voi valita, käveleekö hevosten ja yksisarvisten tavoin sydämet anturoissaan vai tallooko kavioillaan toisten sydämiä.

Sydämen orjuutus on perin tavallista ja sitä pidetään korkeimpana rakkauden osoituksena, että antaa sydämensä ja kohtalonsa toisen käsiin. Antamalla toiselle päätäntävallan omista tarpeistaan ja luopumalla omasta herruudestaan voisi yhtä hyvin asentaa orjakahleet kaulaansa ja alkaa ruoskia itseään. Sitä kidutusta nimittäin on luvassa. Se toisen sydän omassa kädessä, se on houkutteleva tarjous. Entäs jos sitä ihan pikkaisen puristelee väärään tahtiin? Sydän kaipaa aina takaisin sinne omaan paikkaan, omaan plakkariin. Sydänten vaihtaminenkaan ei onnistu, sillä se sydämen kaipuu omaan peskiin ei katoa mihinkään ja se raivoaa sekä raivaa väkisinkin tiensä takaisin. Oma sydän, sen viisaus ja tieto on pidettävä itsellä. Sen ääntä voi kutsua jonkun kuuntelemaan, riittävän lähelle, sen tahtiin voi tanssittaa sellaista, joka sitä rytmiä ymmärtää ja sen voi antaa valaista toisen maailmaa, kertoa että aarre on olemassa. Mutta ikinä sitä ei pidä antaa toisen orjuutettavaksi. Sydänten tasaveroisuus ei toteudu, ellei seisota omassa voimassa.

Eräs pysäyttävimpiä musiikillisia hetkiä elämässäni oli kuulla Johanna Kurkelan ”Sun särkyä anna mä en” radiosta eräänä iltapimeänä ajellessani töistä kotiin. Laulu oli uusi ja kuulin sen väärin: ”sun särkyä kanna mä en”. Ajattelin, että onpas erikoinen ajatus. Eikö rakkaudessa anneta tai jaetakaan ihan kaikkea? Silloin myös tajusin, ketkä elämässäni ovat niitä, jotka kantavat minua kipuineni päivineni, ketkä omivat kipujani omikseen (uhriutuakseen) – ja ketkä eivät anna tai kanna yhtään mitään. Läheltä piti, ettei tullut ajettua lyhtypylvääseen. Meni vielä pari vuotta, ennen kuin tajusin kuinka tärkeitä, sekä oikea että väärä tapa kuulla laulu, ovatkaan. Ketään ei voi suojella loputtomiin, sillä oppiläksyjä ei voi eikä saa riistää keneltäkään – ne kun kertautuvat ja toistuvat entistä pahempina. Sitten taas kuitenkin on lupa huolehtia, että oppiläksyjä läpi käydessään ystävällä on turvallinen peili, että ystävällä on käsi johon tarttua ja joku, joka sanoittaa tai auttaa purkamaan ne sekavat vyyhdit, joita piikkilanka ja monet muut ulkopuoliset artikkelit sydämeen ovat saaneet aikaiseksi.

Ei tarvitse viedä toiselta opetuksia, mutta ei tarvitse antaa toisen murskaantuakaan taakkansa alle. Lohdun sana oikealla hetkellä, myötätuntoinen katse sekä armollisuus kriisin ja epäuskon hetkellä tekevät ihmeitä murjotulle sydämelle. Kaikki ne nöyryytykset ja häpäisyt, joita elämä eteen tuo, tulevat kullekin omalla painollaan ja omaan tahtiinsa. Kaikkien opetusten on tarkoitus opettaa vetämään rajaa, tarkoitus opettaa sitä, miten itseä rakastetaan. Lapsen kiukusta näkee yli seuraavaan aterian ja seuraaville unille ja siihen osaa suhtautua kärsivällisesti, mutta itseltään vaaditaan kyllä liikoja. Lisäksi niitä ulkoapäin jo ihan riittävästi tulevia syyllisyyksiä ajetaan itselle läpi ihan urakalla, osallistutaan itsekin siihen prosessiin uunottamalla itseään, että se kaikki, mikä toisaalta tuntuu aika pahalta aluksi, onkin koko totuus ja koska tarvitaan tuota ihmistä, annetaan hänen tehdä itselle mitä tahansa. Tarvitaanko todella ihmistä, joka nöyryyttää ja häpäisee?

Rakkaus-sanaa opitaan käyttämään tietyissä asiayhteyksissä, kuten avioliitossa ja vanhemmuudessa, seurakunnissa ja sisarussuhteissa. Sitä luulee, että kun joku ”puhuu kanssani samaa kieltä” eli hänen käyttäytymisensä tuntuu tutulta ja turvalliselta, se on ilman muuta rakkautta ja että kun tämä yhteenliittymä sinetöidään avioliitolla tai lapsen saamisella, se vahvistaa tunnetta nimeltä rakkaus. Entä, jos tunne ei olekaan nimeltään rakkaus, vaan sisällöltään kateus, mustasukkaisuus, syyllisyys, pelko, häpeä, julmuus ja väkivalta? Tuttuja kieliä, ja sellaisenaan turvallisia. Mutta ovatko ne todella sitä, mitä sydän kaipaa? Kaipaako todella jatkuvaa pahaa oloa ja hetki hetkeltä kaventuvaa omaa minuutta? Orja on se, joka on valloitettu, ja jonka ihmisoikeudet on riistetty, hänet on esineellistetty ja hän on omaisuutta, käyttötarvike tiettyihin tarkoitusperiin: orjatyöhön, seksiorjaksi, narriksi ja ehkä jopa nyrkkeilysäkiksi.

Ihmisinä synnytään ehkä toistensa palvelijoiksi, mutta ei orjuuteen. Orja nousee aina kapinaan, vetää välistä eikä ilman kahleita pysy paikallaan. Orja haluaa takaisin vapautensa ja hankkii sitä joskus epärehellisinkin keinoin. Myötätuntoinen isäntä voi antaa orjalleen vapauden ja kohottaa tämän palvelijan asemaan, ostamalla oikeutuksensa orja voi saada vapautensa – tai orja voi odottaa seuraavaa sotaa ja uutta valloitusta saapuvaksi tilalleen. Sydämen orja toimii myös näin. Häntä ahdistavat ne kahleet, jotka valloittaja kaulaan asentaa, hän pelkää jatkuvasti ruoskaa ja pyrkii saattamaan isäntänsä huonoon valoon tai jopa tuhoamaan hänet. Orjalle isännän nöyryytys on elinehto, koska jos isäntä menettäisi valta-asemansa, orja saattaisi päästä karkuteille.

On vain yksi mutta. Orjan asemaan tyytyvä odottaa aina isäntää. Joskus orja saa isännän toisesta orjan asemassa olleesta, joka voi olla kyllä lempeämielinen isäntä, mutta on kuitenkin isäntä. Tai sitten orja saattaa hankkiutua uudestaan orjasuhteeseen entisestä vapauduttuaan – koska se on niin perin tuttua ja turvallista. Uhrin ja orjan arkkityypit ovat niin syvälle iskostuneita ihmisluontoon useiden elämien saatossa, että nöyryytykset tulevat melkeinpä äidinmaidossa ja sopivia pisteitä sohivia kanssaihmisiä tulee pitäneeksi jotenkin jumalallisina. Orja alistuu asemaansa, koska ei koe olevan mitään ulospääsytietä. Moni antaa taloudellisen tilanteen orjuuttaa itsensä sellaiseen suhteeseen, joka kaikilla muilla tasoilla on erittäinkin epätyydyttävä. Jotkut ovat niin seksin orjia, että sietävät kehnoakin suhdetta ”kunhan se yksi osa-alue toimii, onko suhteessa muutakaan?” Joidenkin mielestä lapset ovat oikeinkin pätevä syy jäädä helvettiin asumaan, muka lasten parhaaksi. Toiset taasen oppivat jo varhain sen, että suhteisiin kuuluu jojoilu tunnetilasta toiseen, epävakaisuus on osa tunneilmastoa.

Omaa tasapainoa on pelottavaa etsiä, koska ei oikein tiedä, mitä tekisi kun keppiä heiluttavaa orjapiiskuria ei olekaan missään. Kun yhtäkkiä onkin vapaa tekemään mitä haluaa ja saakin ajatella asioista mitä tahtoo, se onkin todella haastavaa – ketä sitten syytetään huonoista ja epäonnistuneista päätöksistä? Vastuun ottaminen omista tunteista ja ajatuksista on henkilökohtaista vaarantamista, kun joutuukin valitsemaan toisen ja itsen välillä. Ennen pitkää, jos toiset menevät aina edelle, orja katkeroituu ja viimein sairastuu.

Moni valitsee koiranvirkansa ihan vapaaehtoisesti, koska se on tuttu ja turvallinen asema, onhan sitä tottunut häpeämään itseään joka käänteessä muutenkin. Pois oppiminen vanhoista käytösmalleista onkin aika vaativaa, pitää yhtäkkiä osata ottaa paikkansa ja vaatia kunnioitusta, olla tarvitseva olento jolla on yhteisössä olemisen oikeutus. Yhteisön jäsenenä jokainen palvelee toisiaan ja he saavat sopivaksi katsomaansa palkkaa toimistaan – oli se sitten ruokaa tai rahaa tai palveluksia. Palkkio palveluksenakin on kuitenkin ihan eri asia, kuin suorittaa orjana pakkotyötä. Orjan kohtalosta päättää isäntä. Orja myydään, tapetaan, vapautetaan tai vaihdetaan toiseen. Orjan uhma on aika kaukana siitä palkitsevasta rakkaudesta, jota vapaaehtoisesti vierellä pysyvä uskollinen kumppani, aseveli tai palvelija, tarjoaa. Palvelijalle maksetaan palkkaa, aseveljen kanssa käydään taisteluun rinta rinnan ja kumppanin kanssa on yhteisiä intressejä, mahdollisesti kaupankäyntiä tai matkustelua.

Terve sydänten suhde vaatii aina vapaaehtoisuutta, omavaltaisuutta ja itsenäisyyttä. Rakkauden siemenet kylvetään vapauden peltoon ja ravitaan totuuden sateella. Satona on kunnioitusta, jollaisesta ei olisi uskaltanut uneksiakaan. Se henkilökohtainen vaarantaminen ihmissuhteesta toiseen on kuitenkin inhottavaa läpikäytävää, jokaisella on luurankoja kaapissaan vaikka muille jaettavaksi.

Usein oletukset pilaavat ilmastoa. Kuka häpeää ja miksi? Jokaiselta ihmissuhteeltaan pitäisikin kysyä kaksi tärkeää kysymystä: mitkä ovat ne asiat, joiden vuoksi minua kunnioitat ja minkä vuoksi tuntisit myötähäpeää seurassani? Luultavasti rinnallasi on ihmisiä, jotka eivät edes tunnista kumpaakaan tunnetta, eihän niitä aktiivisesti haasteta tai käsitellä. Ne ovat olennainen osa sanailujen hämärissä kulkevaa piiloviestintää, mutta niistä ei suoranaisesti puhuta. Moni yllättyisi siitä palautteesta, jonka saa. Ja eri ihmiset saattavat hävetä ja kunnioittaa eri asioita – siitä sitten valitsemaan juuri heitä, joiden A) tietää olevan rehellisiä ja puhuvan ”sydämestään”, jolloin heidän vastauksiinsa voi luottaa ja B) joiden käsitys mukailee omaa ajattelua. Mikäli vaikka ammatti hävettää puolisoa, onko paljon tehtävissä? Alan vaihto, jos se itseä kiinnostaa. Jos ei kiinnosta, mitä on tehtävissä? Valitako ura vai puoliso? Työhullussa luterilaisessa kulttuurissamme sillä on yllättävän paljon merkitystä. Samoin on työttömyyden laita. Jos ei asiaa pohdita ja avata, miksi työttömyys olisi tai ei olisi parisuhteelle rasite, tulee paljon turhaa tuskaa käytyä läpi jokaisten YT-neuvottelujen kohdalla.

Olli Lindholm oli mielestäni ratkiriemukas eräässä lehtihaastattelussa. Vaimo syytti alinomaa häntä kaljoittelusta ja ryyppäämisestä. Enempää asiaa avaamatta Lindholm mainitsi parisuhteen menneen kokonaan uusiksi, kun Lindholm lopetti juopottelun. Enää ei voinutkaan syyttää sitä kaljaa parisuhteen huonosta tolasta, oli pakko kohdata sekä mies että itsensä, valita uudestaan. Halutaanko todella olla kytkyissä toisen kanssa? Ja jos niin mistä syystä? Sitä tarvitsee myös tietää, miksi toinen haluaisi tai ei haluaisi olla yhdessä. Jokainen meistä on toisemme mestariopettaja. Jos tuo rienaava elementti, kuten häiritsevä käytös tai työ, suhteen välistä häviää – muuttuuko asia miksikään? Saako edelleenkään suhteelta mitään?

Tietyllä tavalla sydän on itsekäs. Ei ole paljonkaan väliä, vastaako toinen tunteisiin vai ei, rakkaus haluaa olla virtaava vesi ja taivaalla purjehtivat pilvet, jotka kaiken aikaa muistuttavat siitä hyvästä, minkä toinen elämään tuo. On kuitenkin ihanaa saada saatella läheiset ihmiset matkalle halauksin ja suudelmin, ja ottaa avosylin vastaan. Jos sydän haluaa avautua toisen lähtiessä ovesta pihalle (huh helpotus) ja sulkeutua toisen nähdessään (joko se tuli takaisin?), tietää suunnan olevan väärän. Jotakin on pahasti pielessä. Mutta mitä, ja mitä asialle tehdään?

Myötätunto

Sarjassa ylöspäin mennessä vastaan tulee kurkkuchakra, joka käsittää myös korvat, niskan sekä suun alueet. Kaulan alueella kilpirauhaset ottavat osaa hormonitoimintaan ja siksi onkin tärkeää miettiä, mitä kuulee sekä puhuu. Sarjaa ylös kivutessa rehellisyys itseä kohtaan kasvaa kaiken aikaa. Viides chakra resonoi syyllisyys-ylpeys -dialogissa aktiivisena, sillä aktiivisesti puheen tasolla tuotetaan ulos sitä mitä ympäristöstä kuullaan ja mitä kakkos-chakran alueella koetaan omaksi osaksi tulevan. Tämä energiakeskus on tärkeä luovuutta ja itseilmaisua viestittävä kanava. Jos yrittää piiloutua toisilta, jos ei ole järkevää tai itselle tärkeää keinoa purkaa sisäisiä tuntoja, tämä alue herkästi tukkeutuu tavalla tai toisella. Selväkuuloisilla tämä alue on kovilla, koska korvatulehduskierre voi jatkua aikuisenakin seurauksena siihen, että keho pyrkii puhdistamaan ympärillä kuohuvaa epäkunnioittavaa energiaa. Lapset puhdistelevat vanhempiensa sanattomasti käytyjä, energeettisiä valtataisteluja sekä asemasodan asteelle lukkiutuneita perheriitoja. Niskan virheasennosta ja kumaraisuudesta voi päätellä oitis, että joku elää arvojensa vastaisesti.

Vuorovaikutus on sosiaalista toimintaa. Tarvitaan ihmisiä ympärille, mikäli aiotaan tavalla tai toisella tuoda itsestä esille. Matalaenergisin itseilmaisun ja vuorovaikutuksen taso on fyysinen taso – keholliset keinot kakkos-chakrassa. Käytetään paljon elekieltä, ilmeitä ja viestitetään asennoilla paljonkin asioita, siihen useinkaan huomiota kiinnittämättä. Puheen tasolla vuorovaikutus on hienosyisempää, mutta eri syistä tärkeää. Sanallinen osuus vuorovaikutuksesta on todennetusti vain noin 15 % ja se tiedetään kyllä, että usein on ihan sama millä sanoilla itseään ilmaisee, kun kuitenkin viesti sanojen takana menee perille ihan jotain muuta reittiä, sähköisesti ja elekielen kautta. Tekstin kautta vuorovaikuttaminen on hankalaa juuri siksi, että mimiikka puuttuu. Hymiötkään eivät aina auta – jos haluaa loukkaantua toisen viestittämistä asioista, ihan varmasti sen tekee riippumatta siitä, kuinka hyvät olivat lähettäjän aikomukset. Tekstiviestien ja sähköpostien aikakaudella saadaankin uskomattomia perheriitoja aikaiseksi pelkästään viestien perusteella.

Puhuminen on tärkeää, koska tällä tasolla ”ruukku tihkuu sitä, mitä se sisältää”. Kaikki alempien tasojen tunneopetukset tunkevat suusta ulos. Oma sisäinen dialogi paljastuu juuri puheen kautta, koska se, miten itselleen puhuu, näkyy suoraan toisille puhumisen kautta. Kyvyt kunnioittaa itseään, olla terveellä tavalla itseensä ja tekemisiinsä tyytyväinen sekä oma turvallisuuden tunne tulevat suoraan suusta ulos, kun puhe käynnistyy. Häpeäjä häpäisee, syyllistyjä syyllistää, pelkääjä pelottelee. Itseään kunnioittava kunnioittaa toisia, itseensä luottava luottaa myös toisiin sekä oman olonsa turvalliseksi tunteva valaa uskoa ja luottamusta myös toisiin.

Sanat ovat tietyllä tavalla taikavoimaisia. Jos jatkuvasti puhuu omista negatiivisista ominaisuuksistaan, tulee niitä vahvistaneeksi. Jos taas keskittyy omiin mahdollisuuksiinsa ja rohkaisee itseään, ne sanat alkavat kantaa hedelmää. Sanat iskeytyvät aivoihin kuin naula pehmeään puuhun ja puhunkin siksi ”todellisuuden naulaamisesta” puheen tasolla. Millaisia julistuksia tuleekaan itselleen ja itsestään tehtyä päivän mittaan? Entä mitä tulee puhuttua puolisostaan ja lapsistaan? Myös puhuminen on energiaa. On todella tärkeää pitäytyä kunnioittavalla pyramidikehällä, kun puhuu, oli kyse sitten itsestä tai toisista.

Valittamisella, marisemisella ja negatiivisuudella tulee vahvistaneeksi näitä olosuhteitaan. Sade tuntuu valittamisen jälkeen paljon karmaisevammalta, kuin se todellisuudessa olikaan – pelkkä sade. Auringonpaisteestakin saadaan painajainen. Puoliso voi olla itselle sopiva tai epäsopiva, mutta tärkeää olisi puhua aina kunnioittavaan sävyyn, jolloin ei tulisi nolanneeksi itseään siinä sivussa, onhan kyseessä oma valinta. Kun pyrkii näkemään itselle hyviä ja iloisia asioita ympärillään vahvistaa positiivisia asenteita elämää ja itseä kohtaan, jolloin myös oma terveys endorfiinien erittymisen myötä kohenee. Jos pyrkii valittamaan kaikesta, rakentaa itselleen kirjaimellisesti turvattomuutta ja sitä keskitysleirikierrettä stressihormonimyrskyjen kautta.

Sisäinen dialogi tulee todennettua ulkoisen kautta. Aina toista moittiessaan tulee moittineeksi itseään, koska toisessa ärsyttävät juuri ne piirteet, jotka itsessä ärsyttävät. Kun sitä aamukiireessä moittii toista saamattomaksi, syyttää itseään siitä. Kun toisen avuttomaksi heittäytyminen herättää passiivis-aggressiivisen angstin siitä, että ”kuinka tuo kehtaa, kun ei minuakaan kukaan auta” on se vahva viesti siitä, että tarpeitani ei itse asiassa kohdata. Lapsia usein torutaan siitä, että he heittäytyvät ”tarvitseviksi” (eli sylikipuisiksi, apua siihen tai tähän, huomaa minut, leiki kanssani, rakenna junarataa, väsyttää ja niin edelleen) juuri sellaisilla hetkillä kun aikuisen omat voimavarat ovat hiuskarvan varassa. Lapset kiukuttelevat, pitävät meteliä, eivät ymmärrä ja ovat tiellä juuri silloin, kun oikeastaan itse haluaisi olla huomion keskipisteenä, kun tarvitsisi toiselta aikuiselta apua, kun verkostot ovat ratkeamaisillaan ja oma mielenterveys on kiikun kaakun.

Usein ärsyttää puolison kyky heittäytyä yhdeksi lapseksi jonon jatkoksi. Pariskunnan molemmat osapuolet saattavat syyttää toista lapselliseksi, joskin eri syistä ja aina juuri kyseessä on se ominaisuus joka itseä eniten kuormittaa. Toinen pariskunnasta saattaa kuluttaa sujuvasti iltansa sohvalla tuijottaen televisiota näkemättä mitään kotityön tarvetta ympärillään ja toinen velloa rahasuossa, joka näyttää ulospääsemättömältä – ja molemmat kuormittuvat tahollaan, koska toinen tuntuu ”kivireeltä, perässä vedettävältä”, joskin aivan eri syistä, omalle itselle kuormittavalla tasolla. Sisäinen radio tuo tämän viestin toisen korviin ja kemiallisen sodankäynnin mukaisesti hoidetaan sitä negatiivisten viestien tulvaa ensin, sitten vasta positiivisten.

Vasta, kun tarvehierarkiassa ollaan sellaisella tasolla, ettei arki ole selviytymistaistelua tai kun todella ollaan kunnioituskehällä suhteessa omaan itseen, päästään positiiviseen ulosantiin. Tai sitten voi olla niin, että ilmaisu on vähän jakautunutta – saatetaan olla kotona arvostettuja oman perheen parissa, mutta töissä täysin altavastaajia, tai toisin päin. Tällöin siellä, missä kokee olevansa vahvoilla, käytössä on positiivinen kehä ja siellä, missä negatiivista kehää ilmenee, myös ulosanti on vinoutunutta.

Koulu- sekä työpaikkakiusaaminen ovat ilmentymiä tästä ilmaisun vinoutumasta. On tieto, että koulukiusaajalapsilla on usein vaikeuksia kotiympyröissään, jolloin selvästi haetaan itselle kunniallisempaa asemaa tekemällä koulukaverin olosta yhtä kurja tai esittämällä tämä erittäin huonossa valossa, jolloin hetkellisesti päästään kunniakehälle – vaikkakin lyhytaikaisesti ja omanarvon tuntoa pitkällä aikajänteellä nakertavalla epärehellisyydellä. Kiusaaja voi olla toisaalta tahollaan uhriutuvaa tyyppiä jollain muulla tasolla ja hyökkäävällä käytöksellä sitten puolustautuu sisäisen dialogin vinoutumasta johtuen asiaan täysin osattomiakin kohtaan. Hyökkäävä käytös herättää oletetusti vastareaktion puolustautumiseen ja kierre on valmis. Kiusaamistapauksissa harvoin on selvää, kuka on uhri ja kuka kiusaaja. Kiusaamisella pyritään siis parantamaan omia asemia joko pätemisellä tai sitten toista nolaamalla.

Opettajat ja esimiehet pääsevätkin varsin nopeasti perille kuviosta, kun tietävät etsiä dialogista juuri kulmakiviä: millä tavalla ja mistä asioista kiusaaja kiusattua nakertaa. Kiusaaja nimittäin saattaa kokea itsensä itse uhriksi ja oikeuttaa tekosensa puolustautumisella tai jopa toisten turvallisuuden rakentamisella. Saattaa olla, että kiusaaja ei edes oikeasti ymmärrä kiusaavansa, kokee vain olevansa ”suora” ja ”sanomisen” olevan tarpeellista yhteisen hyvän nimissä. Kiusaaja kuitenkin paljastuu sillä, että mieluusti antautuu dialogeihin, joissa tuo esille näitä toisessa epäkohdiksi katsomiaan asioita.

Rakentava kritiikki on taitolaji. Hyvä esimies tai opettaja kiinnittää puheessaan huomiota kehumiseen. ”Huomaatko, osaat tämän ja tämän asian erittäin hyvin, olet saanut hyvää palautetta. Ensi kerralla voit kiinnittää huomiota toimintaasi muulla sektorilla, että kannattaisiko tämä asia tehdä toisin tai lähestyä asiaa eri näkökulmasta.” Hyvä esimies rakentaa kunniakehiä, antaa eväitä suostua omasta itsestä positiiviseen dialogiin. Hyvin toimiva esimies purkaa alaisensa negatiivisia käsityksiä itsestä ja huomaa jonkin erityispiirteen, jonka ottaa työskentelyssä ja ympäristössä hyötykäyttöön, jolloin saadaan mielekkyyttä toimintaan. Syyllistävä kasvatuskulttuuri kulkee sivulauseissa: ”coolisti meni mutku..” tai ”tämä meidän Vertti olis fiksu jos..” tai ”aina saa olla sun jälkiäs siivoomassa” tai ”ikinä ei saa olla rauhassa”. Taas tullaan naulanneeksi todellisuutta, vaikkakaan ei niin kovin suorasti. Suora kehuminen tuntuu olevan lähestulkoon yhtä haasteellista.

Puhetta sivusta seuraamalla huomaa nopeasti ne asiat, joista ihmiset itseään arvostelevat tai syyttävät toisiaan, jolloin häpeä-syyllisyys-pelko -kierre paljastuu. Onkin asiaan vihkiytyneelle melko helppoa alkaa herätellä sitä positiivista kehää: kehittää kunnioittamalla, luottamalla ja voimaannuttamalla toisessa ominaisuuksia, joita itse rehellisesti arvostaa. Suomalaiset ovat epäluuloista kansaa. Jos annetaan positiivista palautetta, se otetaan usein suoranaisena arvosteluna tai nöyryyttämisyrityksenä ja suora katse, rehellinen jankuttaminen samasta asiasta kerta toisensa jälkeen vasta herättää luottamusta. On ihmisiä, jotka ovat niin syvällä suossa negatiivisten ajatustensa kanssa, että ”Huomenta, miten menee” saa vastaansa ”Näyttääkö siltä että menee huonosti” -kommentin. Tällöin tietää, että työtä on edessä luottamuksen saamiseksi, mutta yleensä tämän henkiset ihmiset sen luottamuksen kerran annettuaan antavat sen iäksi.

On tyypillistä, että sydämen totuus tuntuu kehossa ja tekee mieli pistää päänsä pensaaseen, olla puhumatta mitään ettei ”totuus paljastuisi”, se sydämen totuus joka ei tulessakaan pala. Kun sitä yhtäkkiä huomaa häpeävänsä työtä jota tekee, ettei se enää yhtään huvita mutta pakko on jaksaa kun koti ja lainat pitäisi jollain maksaa, sen häpeän ohittaa ja stressi alkaa nakertaa takaraivoa. Työn vaihtamisesta voi sentään vielä puhua puolison kanssa ja ehkä miettiä, miten pärjätään, mutta jos vastassa on muuri, tulee neuvoton olo. Kauanko tätä sitten pitää sietää?

Toisaalta voi päättää, että on kunniallisempaa jatkaa kuten ennenkin, että se olisi suurempi häpeä, jos koti menisi alta. Mikäs siinä, kunhan tietää, millä tolpilla seisoo. Mutta jos tuntuu, että elämänvoima hukkuu siihen ajatukseen, että joutuu tekemään työtä jota en halua ja puoliso estää muutoksen, asia kääntyy parisuhdetta vastaan. Tai jos koko parisuhde on ollut muuten kiikun kaakun ja yhtäkkiä tällainen iso este tulee väliin, vitsit ovat vähissä. Puoliso, jonka kanssa on taloudellisia sitoumuksia, yhteisiä lapsia ja se yhdessä rakennettu rakkaus, niin. Siitä on vaikeaa luopua. Luopumisen tuskaa lisää, jos rakkauden eteen on saanut vaikka perhesuhteiden rakentuessa taistella. Tuliko siis käytyä ihan turhaa sotaa ja nyt heittäisi kaiken ikkunasta? Silloin pitää miettiä, kuinka kunniallista on herätä niistä olosuhteista, jotka ovat itselle kestämättömät.

Vähän liian moni katsoo viisaimmaksi sairastua eli tehdä ”kunniallisen” itsemurhan pakenemalla sairauteen ja kuolemaan tilannetta, jota ei osaa muuten ratkaista. Tai sitten soturi voi tehdä omasta lähtökohdastaan, omasta mielestään kunniallisen ratkaisun, eli ihan oikean itsemurhan. Omaa kunniallisuuden vaatimustaan ja siihen liittyvää totuutta ei voi välttää eikä sitä pitkään voi itseltään piilottaa. Kurkkuchakran alueella rakennetaan todellisuutta puheen avulla ja siksi onkin hyvä kiinnittää huomiota siihen, mitä puhuu työpaikastaan tai puolisostaan. Jos rakentaa hyviä asioita, ei muistele vääryyksiä ja tukee omaa kunniallisuuttaan, tilanne ei ehkä pääse kärjistymään. Jos esimerkiksi karmavelkojen rauettua huomaa tehneensä totaalisen virheratkaisun, on syytä arvioida tilannettaan rehellisesti ja miettiä, millaisessa elämässä voisi suoraselkäisesti elää. Kurkku tuntuu turpoavan, on jatkuvasti pientä hengitystieinfektiota, ahdistaa ja kuristaa, jos elää löysässä hirressä.

Itseään harvoin osaa rehellisesti omista olosuhteistaan syyttää, jolloin tulee syyttäneeksi toista. ”Se on sitten sen puolison/ pomon/ lasten vika että joudun tässä kärvistelemään...” Tuttu virsi joka kolmannessa torpassa, väittäisin. Pelottaa, että on ihan itse vastuussa itsestään ja omista valinnoistaan. Puhumalla selviäisi moni asia, puhuminen auttaa jäsentämään asioita aivokuorella, mutta toisaalta suomalaisilla on kalevalaisittain hyvin selkäytimessä se, että pitäisi sitten ”puhua oikein”, eli naulata todellisuuttaan juuri niin kuin sen haluaisi olevan, eikä niin kuin se huonosti tuntuu olevan. Vainajista ei puhuta pahaa eikä perheestäkään, kuin aseella uhaten.

Pahaa puhumalla perheestään joutuu vastakkain sen tosiasian kanssa, että on valinnut itsensä kannalta epäviisaasti ja sitoo itsensä lisää siihen epäviisauteen. Olenkin paljon miettinyt niitä ihmisiä, jotka huorittelevat vaimojaan tai kukottelevat miehiään, koska eivät luota näihin. Koska epäluottamus on aina lähtöisin omasta epävarmuudesta, miksi olla ihmisen kanssa, joka tätä epävarmuutta lietsoo, tai miksi pitäytyä kunniattomassa suhteessa? Surkuhupaisaa on, että jos itsensä ”pitää kiinni” toisen kunniattomassa käytöksessä, syö omaakin kunniaansa. Ehkä sitä ei aina tule niin ajatelleeksi, mutta perinteinen ”akkansa huorittelija” tekee itsestään väkisinkin aisankannattajan – ja miehen maailmassa se on paha se. Jos ei voi naisiin luottaa ylipäätään, mistä se tulee ja mistä se kumpuaa?

Oliko äiti kehno, vai onko mies kokenut naisten parissa kovia? Luottamus pitää rakentaa eri keinoin, sitä ei saa muualta, kuin itsestä. Hellenistinen kulttuurihan lähtee syvältä siitä, että nainen ei ole edes ihmisen asemassa, joten miesten välinen ystävyys ja rakkaudellisuus olivat ainoata ”todellista” rakkautta. Homofobiselle kulttuurillemme tämä on myrkkyä. Naisiin ei voi luottaa mutta miehenkään kanssa ei voi mennä kimppaan. Mikä neuvoksi? Askeesi? Oma käsi? Entä naiset – kun miehet eivät luota tai ole luottamuksen arvoisia käydessään vieraissa, turvautuako toiseen naiseen, joka/ jota aina ymmärtää? Entä jos vain mies on vaihtoehto? Taasko odottelee nunnaluostari, vai keplotellaanko miten kuten suhteessa, joka ei anna mitään ja henkinen virike haetaan muualta? Epäluottamuksen kalvaessa kysymys kuuluu: kuka ja mikä on alun perin epäluottamuksen takana, entä onko mahdollista antaa anteeksi?

Armollisuudella sekä myötätunnolla annetaan myös itselle lupaa tehdä uusia arvioita tilanteista, joissa on menty metsään. Kun pystyy antamaan anteeksi itselleen, on se jo helpompaa antaa anteeksi toisellekin. Jos tulee itse törppöiltyä, ymmärtää, ettei se ole helppoa toisenkaan housuissa niitä ratkaisuja tehdä. Sukupolvien välisiä kiistoja selvitellessä on hyvä muistaa omassa tilanteessaan, lapset ja lainat ja työttömyys ja kaikki muu karmeus, olisiko osannut välttämättä itse valita toisin? Olisiko voinut tehdä toisin? Kun nyt tässä jamassa ollaan (usein täysin samassa tilanteessa), aikoisiko ja toimisiko toisin?

Hankaliakin olosuhteita ja tilanteitaan voi purkaa harrastamalla luovuutta. Luovuus on totuuden ohella kurkku-chakran rakennuspalikka. Keinoja purkaa kuristus ja sanoittamattomat möykyt sielusta voi olla vaikka siivoaminen, lenkkeily, kokkaaminen tai maalaaminen. Toisaalta intohimoiseen toimintaan on helppo paeta ikäviä tosiasioita, tai sitten se antaa niin paljon voimaa, että se peittoaa kaiken muun ahdistuksen ja antaa sillan taas uuteen huomiseen. Kun huomaa luovan toiminnan kääntyneen vääristyneeseen malliin ja reaalitodellisuuden pakenemiseen (eli hulluna tai hampaat irvessä suorittamiseen) on aika kysyä itseltään: mitä pakenee? Jälleen 85% ihmisistä tietää tasan tarkkaan mikä on se asia tai olosuhde, joka mättää niin paljon, että hikilenkki auttaa piiloutumaan edes hetkeksi, ja kutimet kutsuvat meditoimaan.

Luova toiminta tyhjentää aivot ja antaa tietoisuuteen väylän uusille ratkaisuille, jos niille muuten kykenee antamaan tilaa. Jos ei kykene, jos tuntee kirjaimellisesti kahleet kurkussaan ja ranteissaan, elää kärsimystietoisuudessa, sydämen orjuudessa. Luovassa harrasteessa ei tarvitse olla paras, ei ole pakko järjestää näyttelyä tai voittaa kilpailua. Pääasia on keskittyä sillä tavalla toimintaansa, että pää kirjaimellisesti tyhjenee: unohtuu se ainainen jäkätys korvien välissä tai työhuolet. Kaikki negatiivinen päivän mittaan kertynyt olisi hyvä iltaisin kirjoittaa paperille ja polttaa, tai sitten nojailla illalla viimeiseksi puhdistavaan mäntyyn, jotta myrkyt eivät syövyttäisi elimistöä. Uni on puhtaampaa ja rentouttavampaa, kun negatiivisen poistuttua on tilaa uusille ideoille ja tulkinnoille.

Kärsimystietoisuudessa eläminen on, kuin istuisi häissä ja saisi valita kahdesta pöydästä: siitä, missä on kaikki ruoka mitä kuvitella saattaa, hyvää seuraa ja sopivasti juomaa. Toisessa pöydässä tulee torjutuksi, tulee tappeluita, alituista riitaa on juomisesta ja juomatta jättämisestä, pitää varoa sanojaan ja saa pelätä onko liian ahne vai nirso jonkun toisen mielestä. Olosuhteissaan voi sitten miettiä, kumpaan pöytään arpa lankeaa. Ja jos lankeaa itselle kurjaan, niin miksi? Ketä se palvelee? Jos taas kahta pöytää ei ole, mistä sellainen tehdään? Millainen seura itseä miellyttää, mikä ruoka ravitsee ja millainen juoma sammuttaa janon? Paljon on itsestä kiinni.

Erilaiset unelmakartat tai kirjaimellisesti ”istutushommat” voivat palvella tällaista ”mitä haluan elämältäni ja ihmissuhteiltani” -rakentelua. Kun tekee unelmakartan, jossa paperille leikataan lehdistä itselle tärkeitä asioita tulevaisuutta maalaamaan, tai jos istuttaa ruukkuun uuden alun symboliksi kukkia, niitä unelmia hoivatessaan hoitelee myös omaa päätään - ja tätä hetkeä. Täytyy olla tarkkana kuitenkin näitä tehdessään. Unelmakartta on hyödytön, jos sen tekee siten, että ”olisin sitten kelvollinen puolisolleni/ pomolleni kun muuttuisin tällaiseksi”. Unelmakartta ei toimi omaa polkua palvelevasti vaan puolison/ pomon polkua. Jos tietää, ettei kelpaa omana itsenään, Juice Leskistä lainatakseni: ”Kuusessa ollaan”. Korkeampi olemuspuoli johdattaa uudestaan ja uudestaan näiden läksyjen äärelle, jotta oppisi puolustamaan itseä ja omaa kunniaa, eikä syyllistyisi omien tarpeiden toteuttamisesta.

Kun vanhemmat huolehtivat itsestään ja omien tarpeidensa täyttämisestä, se palvelee myös lapsia. Kyetessään itseilmaisuun ja tarpeidensa toteuttamiseen järkevästi, lapsetkin oppivat sen. Mikäli omat tarpeet jäävät jollain tasolla huomiotta, toiseksi viimeinen keino on sairastuttaa ja pakottaa terveeseen itsekkyyteen. Mikäli sekään ei toimi ja sielu ajautuu umpikujaan, kuolemaan sairauteen kun todellisuus on liian karmivaa jatkettavaksi, oppiläksyt siirtyvät kuoleman jälkeen seuraavaan elämään opiskeltaviksi. Eikä tätä pidä sekoittaa siihen, että joskus kuollaan nuorena siksi, kun oppiläksyt ja tehtävät ovat täyttämättä. Joku nuorikin isä tai äiti saattaa menehtyä juuri siksi, että omat oppiläksyt on suoritettu ja lapsen sielun sopimukseen kuuluu orpouden opiskelu vielä tässä elämässä.

Sairastuminen ja jatkuva sairastelu ovat kuitenkin puhdistusreaktioita tavalla tai toisella. Puhdistellaan sitten omaa elämää tai suvun tarinoita, ne kuuluvat tavallaan asiaan. Sairastuessa voi vilpittömin mielin kysyä itseltään; mikä opetus sairauteen liittyy. Väistämättä siihen kysymykseen vastataan ja tietoisuuteen tuodaan, keinolla tai toisella, minkä asian korjaamisesta nyt on kysymys. Kaikkien on kerran lähdettävä, mutta jos prosessi on oma, onko ihan pakko ehdoin tahdoin jatkaa prosessia hautaan saakka? Onko vielä tekemätöntä, kokematonta, näkemätöntä ja muutama malja nostettavaksi? Kenen leivissä haluaisi työskennellä, entä kenen vierestä herätä? Voisivatko lapset seistä haudalla ylpeinä vanhemmastaan ja henkisestä perinnöstään, vai huvittaako kuolla saadakseen nähdä heidän sanovan sen minkä haluaisi kuulla: ”Rakastamme ja kaipaamme sinua, miksi menit pois? Tule takaisin!” Kun täältä on lähdetty, paluuta ei ole. Moni harjoitus peilaakin kuolemaa: voi esimerkiksi ”kuolettaa” symbolisella hautauksella elämästään asioita, jotka tuntuvat kiristävän vannetta päässä. Tällaisia voivat olla vaikkapa turhat muistot traumaattisista tapahtumista tai orjuutuskierre parisuhteesta toiseen ja niin edelleen.

Ensimmäisessä harjoitteessa ”leikitään kuollutta”, kuvitellaan itsensä arkkuun miettimään miltä tuntuisi herätä elävältä haudattuna ja miltä se kuolema tuntuisi. Eräs potilaani sanoi sattuvasti: joka pelkää elää, pelkää kuolla. Jos ei jää niitä sanomattomia sanoja, syömättömiä aterioita hyvässä seurassa, juomattomia iltoja rakkaiden seurassa ja rakastelemattomia rakkauksia matkan varrelle, sitten ei jää elämälle velkaa ja on helppo lähteä. Jos taas arkun reunat alkavat ahdistaa, pullistella kaikista niistä asioista jotka olisi pitänyt tehdä tai sanoa, sitten on syytä palata mielikuvaharjoitteesta takaisin tietoisena opetuksesta: elää elämäänsä siten, kuin sen voisi taakseen hyvällä mielellä jättää.

Toisessa harjoitteessa kirjoitetaan hyvästelykirje niille asioille, jotka halutaan omasta elämästä kuolettaa, mennään metsään ja kirjaimellisesti ystävä/ kaupunkishamaani/ vastaava valittu henkilö, toimittaa hautajaisseremonian. Vartalo peitellään päätä lukuunottamatta, luetaan kirje jolla kuoletetaan vanhat asiat. Tilaisuuden toimittaja lukee myös valinnaiset syntysanat uudelle elämälle ja kun aika on kypsä, ”noustaan kuolleista”. Kirje poltetaan ruukussa ja tuhkat sekä hajotettu ruukku haudataan sinne metsään. Tilaisuuden jälkeen mennään saunaan ”pesemään entiset pois”. Kesäaikaan voi käyttää puhdistavaa pihlajavihtaa. Saunan jälkeen pukeudutaan vaatteisiin, joita ei ole koskaan ennen käyttänyt ja niissä esiinnytään julkisella paikalla. Harjoituksen voima on uskomaton, pään sisäinen kovalevy pyyhkiytyy kertakaikkiaan. Ja kun emotionaalista etäisyyttä menneisiin asioihin saa näin todella otettua, anteeksi antaminen mahdollistuu.

Aika on rajallista silloin, kun se on nautittavaa ja tuska tuntuu mittaamattomalta kidutukselta, jos se eletään itse rakennetussa helvetissä. Monta kertaa tuttu helvetti on helpompi elellä ihan turvallisuuttaan, kuin vieras paratiisi. Itse sitä seisoo sen paratiisinsa tiellä ja kieltää itseltään onnen, monessa suhteessa. ”Kuka kuvittelet olevasi?” tai ”Ansaitsisitko muka sen ja sen ihmisen lähellesi?” tai ”Kuvitteletko tosiaan voivasi muuttaa maailmaa?” Sydämen totuus on myös se, että läheisten ja rakkaiden kautta saa luvan ja vähän potkuakin elämään lähteä tavoittelemaan unelmia ja tehdä elämästä iloista sekä onnellista. Kanssakärsijät helvetissä usein maalailevat piruja seinille: ”Ei täältä karkaaminen onnistu” tai ”Ei paratiisia ole olemassakaan” tai ”Miten luulet sinne pääseväsi?” Jos löytyy joku antamaan vauhtia, suosittelen tarttumaan kiinni elämänlangasta. Elämä voittaa aina.

Kolmas Silmä

Sarjassa tämä energiakeskus käsittelee toisaalta intuitiota nähdä asioista läpi, ja toisaalta uskallusta kohdata elämänsä sellaisena kuin se on. Sydän viestittää meille ne totuudet eri ihmisistä, joita ympärillämme on ja suumme tuottaa kyllä nämä asiat ja ajatukset todeksi. Mutta uskaltaako niitä sitten kohdata? Tämä chakra on henkilökohtaista vaarantamista pahimmillaan. Sen jälkeen, kun elämänsä näkee kaikessa riemussaan ja karmeudessaan sellaisena, kuin se on, jotakin on tehtävä. Ei ole mitään hyötyä siitä, että näkee energiakeskukset tai energiat, henkiä tai metsän keijukaisia, jos ei suostu kohtaamaan omaa elämäänsä ja mörköjään, ynnä sitten tee asioille jotakin.

Lähtiessäni henkiselle tielle takaraivossa hakkasi epämiellyttävä ajatus siitä, että ”kaikki ei ole oikein” ja silloin selvittäessäni itselleni, mihin suuntaan olisi hyvä lähteä, tiesin kyllä mitkä muutokset tulevat olemaan väistämättömiä – mutta tutuista ja turvallisista asioista luopuminen pelotti. Oli pitkäkestoisia suunnitelmia, sitoumuksia ja velvoitteita, joihin oli panostanut jo paljon ja siitäkö pitäisi sitten luopua? Lopulta ratkaisut syntyivät nopeasti, kun ajautui pikku hiljaa selkä seinää vasten, mutta painotan tätä jokaiselle asiakkaallenikin. ”Sinähän tiedät kyllä, mikä on vialla ja mikä mättää. Mutta uskallatko nähdä sen asian? Uskallatko muuttaa elämääsi parempaan, itsellesi sopivampaan suuntaan?”

Koko kolmiorakennelma ohjaa meitä oikeastaan yhteen suuntaan ja se on suostumista positiiviseen dialogiin itsensä kanssa. Tiedän, mitä teen väärin ja tiedän, mitä pelkään, mutta siitä on ilkeää kantaa vastuuta ja vielä ilkeämpää pakottaa toiset siihen vastuun kantamiseen mukaan – tai sitten vapauttaa heidät sellaisesta, mitä he ovat alun pitäen vastustaneet.

Kolmannen silmän problematiikkaa ovat päänsäryt, aistiongelmat, immuunijärjestelmän vaikeudet, hermostollinen oireilu, aivojen sairaudet sekä taipumus dementiaan. Jos aktiivisesti pyrkii sulkemaan tietoisuudestaan ne asiat, jotka estävät elämässä eteenpäin menemistä ja kasvamista henkisesti tasolla tai toisella, se on kuin yrittäisi kameralla kuvata asioita linssi pimeänä. Sitten ihmettelee pimiössä, miksi kuvat ovat pimeitä eikä näy mitään järkevää. Tai se on kuin vetäisi huivin silmilleen ja törmäilisi sitten edestakaisin, tekisi itsestään sokean vaikka voisi valita nähdäkin. Kyseessä on todellisuuden pakeneminen, keinolla tai toisella. Jos kyseessä on oma prosessi, saatetaan kärsiä vaikka migreenistä tai sairastua MS-tautiin, tai sitten esimerkiksi pelätä eläkkeelle jäämistä ja elämänmuutosta sairastumalla asteittain dementiaan. Joskus tosiaan puhdistellaan koko suvun pelkoa tästä ”näkemisestä”, tai paetaan niitä poikkeuksellisen vahvoja intuitioita siitä, kuinka olisi pitänyt tehdä – mutta ei ole voinut. Kuten jo aiemmin mainitsin, vielä sata vuotta sitten olosuhteet olivat ankaria ja naisen asema on ollut heikko. Moni, joka nyt sairastaa vaikkapa reumaa, saattaa sairastaa esiäidin energioista jäämiä, tietämättä sitä itse.

Viittasin aiemmin myös kasvukipuihin, kuinka ne tekevät fyysisestikin kipeää. Monta kertaa migreeni yllättää, kun tiedostaa että parisuhde ei ole nyt kunnossa – mutta ei uskalla tai halua kiskoutua prosessiin, eikä hajottaa toisen maailmaa. Kasvu tapahtuu eri tasoilla henkisesti, toiset ovat meditaatioporukoissa ja enkelityössä lapsesta saakka kiinni, osalle asiat eivät avaudu koskaan, eikä ole tarkoituskaan. On eri-ikäisiä sieluja, jotka ovat eri tavalla kiinni kasvutehtävissä ja ajattelurakenteissa, eikä senkään vuoksi mikään totuus palvele ihan kaikkia. Yksi hakee oppia kärsimyksestä ja toinen loistosta, eikä kenenkään oppi ojaan kaada, ei tässä eikä seuraavassa elämässä. Kaikki käyvät metamorfoosia läpi toukasta perhoseksi kaiken aikaa kerros kerrokselta, ihmissuhde ihmissuhteelta. Joku vaihe päättyy ja toinen alkaa, joku ihmissuhde käy tarpeettomaksi ja uusia ilmestyy. Yhdelle alkaa tulla tärkeäksi tutustua uusiin puoliin itsessään ja toiselle tulee tarve perheellistyä. Joku haluaa kehittyä henkisesti lähtien etsimään itseään ja toinen viisastua hankkimalla tutkintoja.

On monia polkuja, on monia tarinoita, on monia kerroksia. Murrosiän jälkeen tulee varhaisaikuisuus, sitten kasvetaan vastuuseen ja lopulta siitä luovutaan, kun ihmistä aletaan riisua irrottamaan elämästä. Kasvukivut alkavat jo pienillä lapsilla. Toiset ovat valmiita heittäytymään takki auki joka muutokseen, menemään mahdollisimman äkkiä potalle ja kiipeämään toisten perässä puihin niin korkealle kuin vain suinkin, äkkiä kouluun ja reppureissaamaan maailman katolle. Toiset taas vetäytyisivät suojaan kaikelta, pysyisivät turvassa ennen kuin alkaisivat tutkia varoen ihan omaa kotipihaa. Toiset jumittavat siinä välissä – jollain saralla otetaan kengurunloikkia ja toisella pysyttäisiin äidin helmoissa. Kohtalainen tasapaino pitäisi löytyä, että elämän eri osapuolet etenisivät harmonisesti. Jos jokin taso kovasti jumittaa, muillakaan ei pääse eteenpäin. Elämä on virtaa, sähköistä flow'ta ja jos jotakin prosessia yrittää estää, mikään muukaan ei toimi. Jos rakentaa padon yhteen kohtaan, se tukkii koko väylän.

Jouduin jonkun verran miettimään erästä untani, jossa laitoin lapseni isäni kyytiin autoon, jossa oli vain peruutusvaihde käytössä. Ymmärsin kyllä, että se liittyy nimenomaan pelkoon. Eteenpäin meneminen on vaativaa, koska ikinä ei tiedä, mitä on tulossa. Suomalaiset uskovat hurjasti uniinsa, mutta niiden kryptisyyden vuoksi on vaikeaa tietää, mitä ne todella viestittävät. Selkä edellä eteneminen rikkinäisellä laitteella talvisissa olosuhteissa pakotti miettimään, miksi en ottaisi vastuuta omiin käsiini ja kyyditsisi itse lapsiani – toistamalla tai järkeilemällä toisin ne isän suvun mentaalienergiat jotka sitä vaikeutta tekivät? Nimenomaan lasteni turvallisuuden takia. Kunhan Solar plexuksen pelot on voitettu, se prosessi pakottaa puhdistamaan myös ylemmän sarjan pelot, näkemään elämästä asiat jotka ovat pielessä. Vasta, kun ymmärtää ja hyväksyy asioiden olevan hakusessa, niihin voi yrittää ratkaisukeinoa.

Sydämen totuudet viestittävät siitä, että nyt eletään henkisesti heikoilla jäillä ja turvallisuutta haetaan monella tavalla. Paras turva on omassa kunniassa, millaista elämää haluaisi elää? Sitähän määrittää paitsi omansa, myös puolisonsa ja lastensa elämää. Jos tuntuu siltä, että joutuu elämään pelossa, mykkänä ja sokeana elämäänsä, silläkin on kerrannaisvaikutuksensa ympärillä oleviin. Turvallisin ratkaisu ei aina ole se, että pönkittää sitä nykyistä elämäntilannetta kestämään hamaan tulevaisuuteen. Joskus on pakko haastaa koko todellisuus, oleminen ja eläminen. Tekeekö työtä, joka on mielekästä, saako kotoa kannustusta ja saako jakaa asioita parisuhteessa? Onko lasten turvallista elää tässä perheessä – jos pelkää olla oma itsensä, joutuvatko lapsetkin pelkäämään kasvamista sekä vastuun ottamista, paitsi tässä hetkessä, myös tulevaisuudessa? Rajoittamalla omaa kasvamistaan ja näkemystään elämästä rajoittaa myös läheistensä kykyä tehdä niin.

Väkisinkin joutuu haastamaan kaikki tutut ja turvalliset käsitteet. Mitä ovat luottamus, kunnioitus ja rakkaus? Mitä ovat yhteistyö, ystävyys ja avunanto? Voiko olla itselleen ja toisille rehellinen tarpeistaan, toiveistaan ja unelmistaan? Entä, jos pitkän vaitiolon jälkeen yhtäkkiä alkaakin haastaa näitä näkemyksiä – uhkaavatko potkut, ero tai konkurssi? Ensin pitää kuitenkin ”tulla kaapista ulos” ihan itselleen, että voi sitten tehdä sen toistenkin suhteen. Tässä vinkkelin vaihdoksessa saattaa olla apua siitä, että ihmetellessään näitä omia mittasuhteitaan vaihtaa välillä sammakkoperspektiivistä lintuperspektiiviin, hakee toisten ihmisten ja kulttuurien näkemyksistä skaalan vaihtoja, rakentaa tulevaisuuttaan itselleen sopivaksi pikku hiljaa. Millainen maailma olisi itselle sopiva?

Länsimaissa on jonkun verran varaa rakentaa ja ottaa huomioon näitä olemisen mahdollisuuksia, miksei sitten vähän ottaisi systeemistä iloa irti? Jos on aina halunnut maalata, kansalaisopistoa ja yksityisopetusta löytyy. Jos haluaa opetella soittamaan saksofonia tai opetella ratsastamaan, aikuisille löytyy kursseja. Kaikenlaiset maailmat ovat hyvin pitkälti itse rakennettuja, toisten asentaman ohjelmoinnin mukaan.

Vanhemmat ja sukulaiset, ystävät ja kylänmiehet kertovat innokkaasti, millainen maailma on ja millainen sen pitäisi olla, ja sitten sitä itse yrittää hampaat irvessä suorittaa. Toisten todellisuutta. Entäs oma? Mikä on oma visio? Tuleeko elettyä omaa vai puolison elämää, omaa vai äidin elämää, omaa vai naapurin elämää, omaa vai ystävien elämää? Joskus tulee vimmattu tarve vaihtaa ystäväpiiriä, mutta sitten ”ei voi”, kun on velvoitteita. Näiden ja näiden ihmisten kanssa kuuluu olla tekemisissä, on aina oltu. Entäs, jos heidän seurassaan on paha olla? Entäs, jos puolison kanssa on paha olla? Paha olo ei katoa, vaikka juoksisi karkuun sitä tunnettaan kuinka paljon tahansa, päätään survoisi hiekkakuoppaan kuin paraskin strutsi tai kaivautuisi poteroon siltä jokapäiväiseltä pommitukselta, joka pään ympärillä viuhuu.

Kolmas silmä näkee peittely-yrityksistä huolimatta ne olosuhteet, jotka ympärillä tekevät huonoa, ja pakottaa tuntemaan, että kaikki ei ole kunnossa. Ja sitä voi joko sitten takertua niihin mentaalirakenteisiin, joiden varaan on elämäänsä rakentanut, tai sitten repiä pussin päästään ja alkaa ihmetellä uudestaan kaikkea, kuin lapsi. Jaa-a, mitä tarkoittivatkaan värit vihreä ja keltainen, entä mikä on horsman, kiven ja kävyn syvimmät olemukset? Kaikki kyseenalaistetaan ja aletaan ihmetellä, mikä osa vanhasta elämästä toimii ja miksi, mikä osa vanhasta elämästä pitää pistää uusiksi. On nimittäin lapsen viisautta se, että ei osaa olettaa, millään ei ole mitään valmista muotoa. Koko elämä on täynnä sellaisia taikurin hatusta pomppivia valkoisia kaniineja, joita voi seurata milloin mihinkäkin ihmemaahan.

Avautumisprosessi on tässä chakrassa joskus perin kivulias. Toisilla on toistuvia päänsärkyjä, migreenikohtauksia ja selkäkipuja. Kivut johtuvat siitä, että energiakeskus alkaa vastaanottaa ja lähettää uudenlaisia taajuuksia, vanhan systeemin mukaiset rakenteet ja ajattelumallit alkavat mennä uusiksi ja tämä ihan fysiologinenkin prosessi voi olla kivulias. Jos joutuu onnettomuuteen, minkä seurauksena esimerkiksi vasen jalka lakkaa toimimasta hermopuristuksen seurauksena, aivoissa alkaa tapahtua muutoksia. Hermotus alkaa hakea uusia toimintamalleja, jotta edes osa toimintakyvystä palautuisi. Samalla tavalla aivoissa tapahtuu kaikenlaisia muutoksia, kun ajattelutapa alkaa muuttua: mittasuhteet, merkityssuhteet ja tärkeysjärjestykset menevät uusiksi esimerkiksi sairastelun, läheisen poismenon tai vaikkapa työttömyyden vuoksi.

Yksi osa sielun sopimusta on, että ”tilataan” itselle pakollinen pysähtyminen, jos eivät aiemmin pienet vihjeet ole toimineet. Kun on pakko pysähtyä, on pakko miettiä mitä tehdä seuraavaksi. Jotkut tietävät sairastumisestaan, että ”tämä oli vain muistutus siitä, kuinka tärkeää on elää omaa elämäänsä”. Toiset taas joutuvat syvempien opetusten äärelle. Kaikella on merkitystä ja sen oivaltaa ennemmin tai myöhemmin. Joskus merkitykset avautuvat monissa kerroksissa useassa vaiheessa.

Tiedän kyllä herättäväni närää niissä 15% ihmisistä, joilla ei ole mitään käsitystä, miksi sairaus osuu kohdalle, miksi on pakko elää avannepussin tai pyörätuolin tai rollaattorin tai hengityskoneen varassa, miksei voisi vain päättää päiviään rauhassa ja kuolla kunnialla. Tai mitä kärsimys muka pyhittää? En tiedä jokaista tapausta erikseen, mutta opetus siihenkin sairasteluun liittyy sielun tasolla, vaikka arkitietoisuus ei sitä tavoittaisikaan. Se 85% kuitenkin arvaa hyvinkin pian, mikä on sairastelun takana, osa on sen valmiimpi myöntämään ja osa ei. Osan mielestä olosuhteille ja ihmisille ei voi olla katkera, osa taas haluaa katkeroitua. Osan mielestä elämään kuuluu kärsimys ja toiset haluavat tehdä ihan mitä tahansa päästäkseen eroon koko sairaudestaan, ainakin ollaan valmiita hidastamaan prosesseja, jos kohta on enää mahdotonta parantaa sairautta pysyvästi. Kun sen ymmärryksen saa, mistä tämä on peräisin, sen prosessin voi purkaa ja puhdistaa. Kun sen työn tekee omalta osaltaan, siitä prosessista irrottaa jokaisen läheisensäkin. Vanhemmat ja lapset osaavat ehkä irrottaa omista katkeruuksistaan, peloistaan ja vihoistaan, kun näytetään esimerkkiä.

Energiatasolla tehty työ vaikuttaa sähköiseen auraviestintään, sitä kautta tieto välittyy siinä kierteisessä ja kaarteisessa syklissä läpi koko sukulinjan eteen- ja taaksepäin: tämä on täytetty. Oivallettu, hoidettu pois päiväjärjestyksestä. Sillä tavalla kevenee koko taakka. Arvet muuttavat muotoaan, eikä tunnu enää niin pahalta, tulee toisia opetuksia ja toisia mahdollisuuksia. Vapautuu sidottua energiaa, joka antaa tilaa luoda elämään jotain uutta punosta, ihan toiseen suuntaan. Kun oppiläksyn oivaltaa, se muuttaa ihmissuhteita ja vapauttaa taas siihen positiivisempaan suhtautumiseen itseä kohtaan. Itselleen luvan antamisella omanlaiseen elämään antaa sen luvan kohtalaisen monelle muullekin ja on eri tavalla voimaa kohdata seuraavan triangelin haasteet.