Manuska/ Chakrat 7-9

Kruunu-chakra

Aiemmin kruunua pidettiin kaiken kattona – tämä oli tavallaan henkisen heräämisen ja tiedostamisen huipentuma. Kun tämä energiakeskus toimii täydellä teholla, ihminen kokee olevansa henkisesti ja hengellisesti tasapainossa, antautuu elämälle ja sen tarkoitukselle, kohtaa jumaluuden itsessään ja muissa. Tämä energiakeskus sijaitsee aivan päälaella, eikä sen peittämistä kokonaan esimerkiksi energiahoidoissa pidetä kovin viisaana, koska sitä kutta kulkee ihmiseen valtava virtaus ”korkeammilta tasoilta”. Epätasapainoinen chakra taas puolestaan tuottaa masennusta tai perusteetonta surua ja tarkoituksettomuuden tunnetta. Negatiivisena ilmiönä voi olla mahtailu ja esimerkiksi haitallinen egon pönkittäminen toisten kustannuksella. Erilaisia henkisen puolen oireiluja siis voidaan liittää tähän korkeampaan triangeliin. Kokonaisuutena tasot 7-9 ovat yhteiskunnassa olemisen ja vaikuttamisen energiakeskuksia.

Minulle kruunuchakra näyttäytyy jälleen kunnian ja häpeän risteyskenttänä. Tähän chakraan erityisesti vaikuttaa asema yhteisössä, millaisena ja kuinka tarkoituksenmukaisena, koetaan asema tällä hetkellä. Saako positiivista palautetta, tekeekö työtä jolla on tarkoitus? Sarjassa 1-4-7-10 tämä energiakeskus tuo yhteiskunnallisia totuuksia käsittelyyn. Edelleen saa isän ja äidin puolelta erilaisen latauksen siihen, mikä on kunniallista ja mikä häpeällistä, minkä puolueen riveissä uskaltaa olla ja mihin jengiin kehtaa kuulua. Muistan aina kruunuchakran kuullessani Juice Leskisen laulun ”Ei elämästä selviä hengissä”, koska laulussa tuodaan hyvin julki ne moninaiset kahtiajakoisuudet, joita elämä eteen kantaa. Mitä ylemmäs päästään triangeleissa, sitä vähemmän fyysisiä vaikutuksia energiakeskusten toiminnalla on, mutta sitä tärkeämpää on niiden käsittely. Henkistä puolta ei voi erottaa fyysisestä, vaikka kuinka haluaisi. Vakava masennus voi olla yhtä lamauttava, kuin sydänkohtaus ja sen syyt ovat paljon syvemmällä sielussa, eikä niitä välttämättä fyysisin keinoin pysty paikantamaan tai parantamaan. Tietoisuuden laajenemisesta tai laajentumispyrkimyksestä kertova päänsärky päälaella voi olla ainoa selvä signaali, ellei kehossa tunnu muita kohteita, jotka auttavat määrittämään masennuksen syitä.

Esimerkiksi sydänkohtauksen jälkeen monta kertaa iskee masennus. Sydämessä on ollut tukos, ja se tukos kertoo, että totuudet eivät ole kohdillaan. Saa ehkä jatkoajan, kun tehdään pallolaajennus tai ohitusleikkaus, mutta mitä sillä jatkoajalla tehdään? Jos entinen elämä oli väärin ja pielessä, mitä nyt pitäisi korjata? Onko vika ihmissuhteissa, työssä vai missä ihmeessä? Ja onko tämän sairauden kanssa voimia lähteä niitä muutoksia ajamaan? Saako toisen infarktin, jos muutoksia ei tee? Tässäkö tämä oli, koko elämä? Mitä siinä ambulanssissa matkalla sairaalaan tuli ajateltua – puolisoa vai jotakuta ihan muuta? Lapsia? Vilisikö elämä silmissä, kenen vierestä sittenkin pitäisi herätä ja pitäisikö dementoituvaa äitiä sittenkin käydä päivittäin hoitamassa – vai oman terveyden ja mielenterveyden vuoksi pysyä erossa koko ihmisestä? Suhde perheeseen ja valittuun puolisoon ovat melkoisia tabuja siksi, että ne ovat instituutioita.

Kruunuchakrassa ihmissuhteet näyttäytyvät rakenteina, joiden purkaminen toisinaan on välttämätöntä. Ilman sitä sydänkohtausta ei välttämättä tietäisi, että se dementoituva, näennäisen kiltti vanhus, voikin olla hyvin tuhoisa kontakti, koska hän pääsee kaiken aikaa syyllistämään hänen mielestään väärin valitusta ammatista tai väärin valitusta puolisosta. Ilman sitä sydänkohtausta ei välttämättä tietäisi, että tuntee luissaan kuinka vävy hakkaa tytärtä ja lapsia, ja hakkaa siinä sivussa muuten isääkin, jos ei isä puolusta tytärtään ja lapsenlapsiaan, tarjoa suojaa ja turvaa sekä kehota suoraan purkamaan huonoa avioliittoa. Tai ei välttämättä tietäisi, että se puoliso jonka valitsi silloin viisitoista vuotta sitten on kasvanut ihan toisenlaiseksi ihmiseksi, eikä sydän enää tunne häntä omakseen. Tuntuu kunniattomalta jatkaa sellaisia ihmissuhteita tai olosuhteita, jotka riistävät omaa kunniallisuutta, vanhempana, puolisona ja yhteiskunnan osallisena.

Eläkkeelle jääminen on melkoinen henkinen peikko työlle maailmaansa rakentavassa yhteiskunnassa. Pelottaa, että eläkkeellä ”lusmuileva” on rasitteena yhteiskunnalle. Ennen vanhaan maalaisyhteisössä tilaa pitivät nuoremmat, jotka jaksoivat sitä työtä vielä tehdä. Iäkkäämmät sitten tekivät mitä jaksoivat ja taisivat – polttopuita, marjastusta ja niin edelleen. Hyvässä yhteiskunnassa on työtä ja sen kautta olemiselle tarkoitus, sitä tarvitsevalle. Mitä tekee eläkeläinen? Vapaaehtoistyötä? Mihin sitä sitten pakenee kaikkia niitä asioita ja ongelmia, joita ei halunnut kohdata kun töihin pääsi niitä kotoa karkuun? Jos ei kotona ole tuntunut siltä, että joku rakastaa, ja työyhteisössä on ollut kantava voima, mitä sitten tulee tehtyä? Kukas sitten kehuu ja paijaa? Mistä yhteisöstä tulee haettua turvaa?

Moni haaveilee toteuttavansa eläkkeellä kaikki ne unelmat, joita ei töiden kurimuksessa ehdi – ja sitten alkaakin oireilu ja sairastelu, kun joutuukin pysähtymään kaikkien asioiden äärelle. Kaikille pysähtyminen ei ole pakollista, sillä moni kokee eläkkeellä itsensä kiireisemmäksi kuin työelämässä. On lastenlapsia hoivattavaksi ja sitä kautta mielekkyyttä elämässä, tai on ehtinyt rakentaa harrastusmaailmaa, jos on ymmärtänyt niin tehdä. Osa-aikaisuuden tai vuorotteluvapaiden kautta eläkkeelle jääminen ovatkin hyviä ratkaisuja, kun äkkipysäys ei herätä paniikkia, toimintakyky säilyy ja oleminen on mielekästä, tekemisellä jokin tarkoitus.

Tässä triangelissa käsitellään myös yhtä olennaista osaa mielenterveydessä, nimittäin palvelutehtäviä. Synnymme tänne elämään palvelutehtäviin, eri asteisiin. Kaikilla on palvelijoita yhtä lailla – ihmisiä jotka auttavat tiellä eteenpäin ja saavat annettua potkua oikeassa kohdassa oikeaan suuntaan, kannateltua kriiseissä. Mikäli tuntuu siltä, että ei ole kenenkään palvelija vaan kaikkien orja, ollaan negatiivisella puolella, elämää syövällä pikemminkin kuin rakentavalla, ja sekin sairastuttaa. Erilaiset yhteenliittymät ihmisten ja instituutioiden kanssa nostavat ihmisissä esiin erilaisia olemuspuolia, joita seuraavassa luvussa Caroline Myss'n oppeja mukaillen käyn läpi. Olemuspuolten esiin nouseminen luo aina erilaisia muutoskriisejä.

Muutoskriisit ovat juuri niitä juuren ja sydämen totuuksien kanssa käytäviä keskusteluja omasta kunniasta – millaisessa instituutiossa kokee olevansa paikallaan palvelutehtävissä? Mikä palvelee, millainen on eettisesti hyvä vaihtoehto? Millaisen firman palveluksessa voi olla selkä suorassa, kenen rinnalla voi seisoa puhtain mielin papin edessä ja minkälaisesta pankista uskaltaa tai voi hakea sitä lainaa? Mitkä ovat arvot ja mitä tästä itselleen saa?

Orja sekä palvelija ovat eräitä keskeisiä arkkityyppejä, niitä olemuspuolia, mutta käsittelen niitä tässä siksi, että näiden kahden tehtäväkuvalla on paljonkin eroa ja ne leimaavat meillä koko yhteiskuntaa. Ne leimaavat suhteita toisiin yhteiskuntiin ja koko yhteiskunnan sisällä eri kerrosten keskinäisiä suhteita. Näen sen niin, että ison yhteiskunnan sisällä (iso pyramidi) on tiimalasi (vastakkain kaksi rakennetta, heimot ja perheet) ja näiden kolmen kolmion välinen vuorovaikutus kertoo paljon koko yhteiskunnasta, sen kunniallisuudesta tai kunniattomuudesta. Sisäinen asenne kuitenkin ratkaisee. Jos itse voi arvostaa itseään ja tekemistään, tulee todennäköisesti myös arvostetuksi paitsi itse valitussa perheessään, myös työssään. Jos tuntuu siltä, että joutuu olemaan jollain tasolla ”toisten armoilla”, oma pään sisäinen jankutus viestittää siitä, että on ”systeemin uhri” tai ”on henkipatto”.

Asenne vaikuttaa paitsi omaan perheeseen, myös työpaikan ihmissuhteisiin. Ajatellaan isoa organisaatiota, joka tarjoaa kaikille samat edut: sen palkan, ehkä työterveyshuollon, kenties liikuntaseteleitä ja kuntoutusta. Toinen saa samasta työstä, samalla palkalla ja samassa asemassa valtavaa tyydytystä, tarkoituksen tunnetta ja hyviä etuja. Hän arvostaa lääkäripalveluja sekä mahdollisuutta kuntoutukseen. Toisen työntekijän mielestä kyseinen palkka on liian pieni, työ liian raskasta, eduilla voisi heittää vesilintua ja ”jossain muualla” on se parempi työnantaja joka arvostaisi ja kunnioittaisi työpanosta. Ensimmäinen tuskin purisi ruokkivaa kättä ja huolehtisi työnsä tulevan täytetyksi, jälkimmäinen taas ylenkatsoisi työnantajaa kuten katsoo itsensä tulevan ylenkatsotuksi ja vetää välistä minkä ehtii: luistaa työajoissa, tekee työnsä hutiloiden eikä piittaa työtovereistaan.

Taas ne kaksi pöytää häissä: kumman valitsisi? Jos tuntee itsensä orjuutetuksi jossakin, se on itselle kunniatonta ja siksi pitäisi miettiä, voiko mitenkään löytää toista työnantajaa, vai täytyykö mennä elämässä eteenpäin? Jos tuntee olevansa orja avioliitossaan, löytyykö toista liittoa, jossa orjuutuksen tunne väistyy? Vai tuntuuko orjuutus liittyvän siihen itse suhteeseen, instituutioon ja asemaan suhteessa toiseen? Jos tuntee itsensä orjaksi, tunne kertoo, ettei voi vaikuttaa elinolosuhteisiinsa mitenkään, mitä on tehtävissä? Onko ulkopuolisilla asioilla tai ulkopuolisilla olosuhteilla lopulta mitään merkitystä – tuntuuko väheksytyltä joka tapauksessa? Silloin voi kysymys olla orjakierteestä, negatiivisesta dialogista, oman pään sisällä.

Oma sisäinen keskustelu, itsekunnioitus, näkyy kaikissa kerroksissa. Se lähtee juuresta, miten suhtautuu niihin omien vanhempien antamiin opetuksiin siitä, voiko omia juuriaan kunnioittaa vai ei, ja jos ei voi, miten sen voisi kunnialliseksi rakentaa? Kätilökoulutukseni aikoihin luin Furmanin erinomaisen teoksen siitä, kuinka positiivisia muistojaan rakentamalla ja kannattelemalla voi muistella sitä myönteistä puolta lapsuudestaan. Vaikka siinä ei olisi niitä myönteisiä puolia paljonkaan, polttamis- ja hautaamistekniikoilla voi saada tuhoaviin ja stressaaviin muistoihin etäisyyttä, jolloin hyvät muistot jäävät päällimmäisiksi. Muistan lukeneeni tutkimuksista, joiden mukaan parikin turvallista aikuiskontaktia lapsella, esimerkiksi mummoon tai opettajaan, voivat kannatella kohti tervettä aikuisuutta katastrofien täyteisistä olosuhteista huolimatta. On valintakysymys, haluaako elää muistojen keskitysleirissä vai rakentaa itselleen sellaisen sisäisen linnan, joka tarjoaa suojaa ja turvaa.

Siihenkin voi takertua, että aikuisena saa hyvää palautetta, vaikka lapsena sellaista ei olisi saanut. Kun jollakin saralla suostuu positiiviseen sisäiseen keskusteluun, sillä on taipumus rakentaa sitä keskustelua useammallekin elämänalueelle. Kun jokin energiakeskus naksahtaa kohdilleen, se pistää sähkömagneettisen prosessin liikkeelle muissakin energiakeskuksissa. Positiiviset energiat ovat paljon negatiivisempia vahvempia ja menevät nopeassakin tahdissa eteenpäin. Vaikka aluksi tuntuu siltä, että on jossakin omituisessa tuulitunnelissa tai syöksykierteessä jota ei voi pysäyttää sen kerran liikkeelle lähdettyä, liukumäen loputtua voi vain ihmetellä, kuinka paljon paremmalta tuntuu kuin jokin aika sitten. Rehellisyys itseä ja omia arvoja sekä omia totuuksia kohtaan on todella tärkeää.

Yksi osa riippuvuuksien maailmaa on se, että tulee tietoiseksi olemuspuolistaan. Jos uskaltaisi myöntää olevansa eri mieltä asioista yhtä lailla selvin päin kuin addiktiota aiheuttavan objektin alaisena, tulisi peiliin katseltua aivan eri silmin. Riippuvuutta aiheuttava aine muuttaa todellisuutta, mutta jos siihen orjautuu eikä uskalla olla oma itsensä rehellisesti omana itsenään, siitä ei ole varsinaista hyötyä. Kolmas silmä uskaltaa toimia muuntuneessa tietoisuuden tilassa hiukan eri tavalla, mutta siitä näkökyvystä ei ole mitään hyötyä, jos vaaditaan jatkuvasti muuntunut tietoisuus siihen, että uskaltaa olla sitä, mitä haluaa olla. Entä jos uskaltaisikin rakentaa todellisuutensa sellaiseen ymmärrykseen, minkä näkee vaikka humalassa tai aineissa? Sanotaan, että totuuden kuulee humalaisen ja imeväisen suusta. Tulee rohkeammaksi, kynnyksiä ei ole tai ne ovat matalampia.

Lapset eivät ole vielä ulkoisen hapatuksen vuoksi sulkeneet vaistojaan ja intuitioitaan, joten he uskaltavat kertoa enkeleistä joita näkevät ja oman näkemyksensä aikuisten elämästä. Rehellisyys ja kunniallisuus ovat vaativia ominaisuuksia aina, mitä suuremmasta joukosta on kysymys, jonka edessä joutuu haastetuksi. Puolisolle vielä uskaltaa kertoa, että moni asia ei ole kunnossa, mutta työpaikan haastaminen onkin jo isompi ongelma, koska siitä on kiinni leipä ja taloudellisten statuksien kautta muukin asema yhteisössä. Omasta kunniastaan ei voi kuitenkaan joustaa oman terveytensä kustannuksella määräänsä enempää. On yksinkertaisesti kohdattava omat tarpeensa. Kalevalainen perustotuus tässä triangelissa on: ”Toimi oikein”. Mitä onkaan se oikein toimiminen omalla kohdalla? Mikä mukailee sekä omaa, että suvun kunniaa?

Mikäli ajatus ”sisäisistä keskusteluista” tuntuu kovin vieraalta, voi muistella Klonkkua, hahmoa trilogiasta Taru sormusten herrasta. Sormuksen orjuuttama Klonkku puhuu ääneen itsekseen (”My precious”), koska hänellä on vähän osiin jakautunut persoonallisuus, ristiriitaisia tunteita itseään sekä sormusta, että Frodoa kohtaan, jolla toisaalta on hänelle itselleen tärkeä Sormus ja jota hän on luvannut auttaa, mutta toisaalta tällä on myös pelko siitä, kuinka Sormus voisi kadota eikä Frodo sitä hänelle antaisikaan. Klonkku on surkea hahmo, oikea orjuutetun arkkityyppi. Frodo taistelee sitkeästi Sormuksen mahtia vastaan, mutta aika ajoin joutuu sen tempaamana toiseen todellisuuteen, kohtaa monia vaaroja, eivätkä arvet häviä koskaan. Koko prosessiin hän tulee ryhtyneeksi, jotta tehtävä tulee täytettyä, koska muista ei siihen ole. ”Sormuksen viejä on aina yksin”, hänelle sanotaan, kun saattue hajoaa ensimmäisen osan lopuksi.

Jokainen on omien missioidensa kanssa yksin, jokainen tulee omien heikkouksiensa ja aarteidensa raatelemaksi. Päätyäkö kunnialliseen lopputulokseen kuten Frodo ja voittaa se tehtävänsä, vai päätyäkö Klonkuksi vahtimaan aarrettaan ja syöksyä kohti tuhoa? Siinä pohdittavaa ja haastetta elämälle. Mutta mitä ovat sitten ne itse kunkin sormukset ja missiot niiden tuhoamiseksi? Niihin kysymyksiin antavat viitteitä sielun sopimukset.

Sielun sopimus

Kun tulee lähtö matkalle, tarvitaan erilaisia karttoja, kompassi, evästä ja vaihtovaatetta. Mutta matkalla on lähestulkoon aina jokin tarkoitus: olkoon se sitten viihtyminen, opiskelu, maailmanvalloitus, seikkailu tai rentoutus. Ihmiselämä on matka, jonka tarkoitus on olla koulutusmatka. Korkeampi olemuspuolemme, jota tavallisimmin ehkä sieluksi kutsutaan, käy läpi kaikenlaisia kouluja. On erilaisia elämiä tässä maapallon todellisuudessa ja kenties muissakin todellisuuksissa, kuten tähtielämissä tai muilla meidän todellisuutemme rinnasteisilla tasoilla. Nämä aspektit tuntuvat monista vierailta, enkä niihin puutu sen enempää, niitä on vain vähän tuotu minullekaan tietoisuuteen, eivätkä ne kaikkia kosketa lainkaan – nykyhetki, tämä tietoisuus ja tämä todellisuus tässä, on tärkein. Opiskelemme jotakin ja saamme siis erilaisia opetustehtäviä opettaaksemme toisia siinä oman toimen ohessa ja saadaksemme muilta oppia. Eräs perustavanlaatuinen läksy ihmiseksi syntymisessä on kehollisuus, se antaa meille toimintaan sekä ulottuvuuksia että rajoitteita, joiden kanssa pitää oppia elämään. Eräänlainen kartta on sisäänrakennettu sielun sopimus, joka määrittää meille reitin ja kohdattavat matkakumppanit. Usein matkakumppanit ovat jollain lailla karmisia yhteyksiä edellisistä elämistä, joiden kohtaaminen ”tuntuu oikealta” ja jotka saavat matkaamme taiottua lisää sisältöä ja merkitystä.

Tällaisia karmisia yhteyksiä ovat ystävät, puolisot, lapset ja erilaiset muut opettajat. On mukavampia mestariopettajia ja on haastavampia mestariopettajia. Kaikilta kontakteilta opimme, kuinka asioita kannattaa tehdä ja kuinka niitä ei kannata tehdä. Elämä ei olekaan tavallinen partiotaitokilpailu, jossa annetaan kaikille samat rastit koluttavaksi ja samat opit opittavaksi, lähtöviiva tässä ja määränpää tuolla, mars matkaan, mitä nopeammin niin sitä nopeammin. Pikemminkin elämä on vaihtelevan kestoinen suurleiri, missä ollaan erilaisten tehtävien äärellä. Osa vastaa ohjelmasta, osa leiriradiosta, osa nuotioilloista, osa muonituksesta, osa hygieniajärjestelyistä, osa tulee matkankin takaa nauttimaan jamboreen tunnelmasta vieraisiin maisemiin – ja kaikilla on siinä sivussa pientä koulutusrastia sinne tänne. Parasta on kohdata eri lippukuntien ja eri alueiden partiolaisia, oppia uutta ja solmia ystävyyksiä. Opitaan ehkä muutamat uudet laulut ja rakennetaan oman porukan yhteishenkeä. Näin ainakin ideaalitapauksessa.

Myss esittää asian niin, että keksi pyörän uudestaan. Hänelle annettiin selvä visio niistä Jungin kuuluisista arkkityypeistä, miten ne astrologiseen 12-huoneiseen ympyrään laiteltuina muodostavat joustavan persoonallisuuden rakenteen. Se myös selittää suuresti sitä, miksi vaikkapa 12 ihmistä, joilla on ne 12 samaakin arkkityyppiä, ovat keskenään erilaisia. Arkkityyppiympyrän 12 huonetta kuvaavat elämämme eri osa-alueita, jotka ovat staattisia. Riippuu sitten arkkityypistä, joka huoneeseen osuu, millaista toimintaa kyseisellä alueella elämässä sitten sattuu olemaan. Arkkityypeillä on sekä positiivinen toimintapuoli että varjopuolensa. Näihin varjojensa työstämisiin liittyvät arkkityyppiset opetukset. Vain neljä arkkityyppiä ovat jatkuvasti ympyrässä pysyvinä, näitä ovat lapsi (koska kaikki synnymme lapseksi), uhri (koska kaikki olemme tavalla tai toisella elämässämme systeemin tai olosuhteiden uhreja), prostituoitu (koska meistä jokainen joutuu vaalimaan kunniaansa ja vetämään rajoja) sekä sabotööri (koska jokainen pelkää tai varoo muutosta).

Kunhan oivaltaa arkkityyppien opetuksia, kaikki voivat vaihdella paikkoja tai ne kahdeksan muuntua toisiksi arkkityypeiksi. Omasta ympyrästäni esimerkiksi riippuvainen on vaihtunut käsiteltyäni arkkityyppiin liittyvät opetukset. Astrologiassakin esimerkiksi skorpioni voi muuntua kotkaksi, korkeamman tasoiseksi olemuspuolekseen, kunhan karminen oppiläksy kyseiseen horoskooppimerkkiin muuntuu. Pelurin arkkityyppi saattaa olla hyvissä käsissä hieno riskinottaja, mitään pelkäämätön elämän seikkailija, jota ei kammota mikään haaste. Varjonaan toimiessaan taas se ei kunnioita mitään eikä ketään ja pakastaa mummonsakin saadakseen riihikuivaa himonsa toteuttamiseen. Mikään arkkityyppi ei siis ole itsenään hyvä tai paha, eikä ole itse tarkoitus päästä niistä eroon. Opetusten oivaltaminen tarjoaa työkaluja ensinnä oppia tuntemaan itseään, nähdä itsensä positiivisesti pelaamassa juuri omilla korteilla ja omaa peliä ja oppia ymmärtämään toisten kortteja. Arkkityyppejä ymmärtämään oppiessaan ymmärtää hyvin toistenkin pelaamia pelejä.

Arkkityypit ovat olennainen osa kaikkea sosiaalista ja käsitteellistä kenttää. Kun puhutaan tuolista, kaikki ymmärtävät sen tuolin olevan jotakin millä istutaan, oli siinä kolme tai neljä tai kaksi jalkaa. Pöytä on jotakin, minkä ääreen kokoonnutaan, sen äärellä aterioidaan tai kokoustetaan ja niitäkin on eri muotoisia – ne kannattelevat kuitenkin jotakin, ja silläkin on jalat. Papilla on liperit kaulassa, palomiehen kalustoon kuuluu paloauto. Kissa erotetaan koirasta vaikka molemmilla on häntä, korvat ja neljä jalkaa, ja vaikka molempia on runsaasti eri kokoisia, erilaisilla karvoituksilla ja eri värisinä tarjolla. Ymmärretään myös että shamaani on toisen kulttuurin pappi ilman niitä lipereitäkin. Ymmärretään vaikka intiaanien tiipiin olevan heidän kotinsa, vaikkei siinä olekaan kivijalkaa ja savupiippua. Ihmisiin liittyvät arkkityypit ovat vastaavia.

Erilaiset jumaltarustot, kuten vaikka kreikkalainen tai kalevalainen mytologia, tarjoavat runsaasti työstämismahdollisuuksia oman pään suhteen, kunhan itselle mieluisaan kenttään alkaa perehtyä. Nykyajan arkkityyppigalleriaa kuvastavat erilaiset sarjakuvat ja elokuvat, joiden sankareihin on helppo samastua. Edellisessä luvussa mainitsemani Klonkku on esimerkiksi Riippuvaisen arkkityyppi, mutta myös Uhrin ja Kapinallisen. Frodokin on Kapinallinen, mutta myös Marttyyri ja Seikkailija, joka trilogian päätteeksi siirtyy Opettajien ja Taikureiden joukkoon, kun selvittää arkkityyppiinsä liittyvät heikkoudet tuskien ja vaikeuksien jälkeen. Elokuvassa Mustan Helmen kirous nähdään hienoja arkkityyppisiä esityksiä, etenkin eri leireistä. Millaista on merirosvon kunnia verrattuna Kruunun lipun alla purjehtivan kunniaan? Soturit, Prinsessat, Meediot, Don Juanit, Kulkurit ja Merenkävijät vain silmissä vilisevät kun elokuvia katselee, kun ne oppii sillä tavalla näkemään. Disney tekee hienoa työtä pelkästään Aku Ankan varjolla. Roope Ankka on Kirstunvartija, Pelle Peloton on Keksijä, Aku Ankasta löytyvät paitsi Sankari (Taikaviitta), myös Sabotööri. Mummo Ankka on Maanviljelijä, Puutarhuri ja Mikki Hiiri on Salapoliisi. Disneyn maailmassa pahiksia ei pelätä vaan niitä työstetään ja jalostetaan, panostetaan karikatyyrimaailman hiomiseen. Jokainen löytää itsestään kateellisia ja mustasukkaisia puolia, kuten Lumikin julma äitipuoli ja Hirviö.

Meissä kaikissa on kaikki arkkityypit uinuvina, kaikilla on mahdollisuus olla kaikkea mitä haluaa – kun sitä jotakin tiedostaa riittävästi haluavansa ja alkaa tehdä työtä sen eteen. Ehkä juuri siksi sadut, joissa hirviöt ja sammakot muuttuvat prinsseiksi, sekä tavalliset luutapiiat muuttuvat prinsessoiksi, niin kiehtovat mieltä. Ehkä kenellä tahansa on mahdollisuus muuttua sellaiseksi, kuin haluaa. Entä, jos Lumikin julma äitipuoli haluaisikin olla mukava kuningatar, toivoisi tytärpuolelleen kaikkea parasta – eikä tarvitsisi olla niin mustasukkainen, että antaa varjonsa viedä?

Sielun sopimukseen ei kuulu toisten miellyttäminen, siihen kuuluu toisten palveleminen. Siihen eivät myöskään kuulu oman sopimuksen tuhoaminen ja uhrautuminen toisten toiveita täyttääkseen. Mikäli yrittää muuttaa itseään, että sopisi paremmin toisten sopimuksia palvelemaan, se ei yksinkertaisesti onnistu. Jokaisella arkkityypillä on tosiaan olemassa ne varjopuolensa, jotka kiellettyinä ja torjuttuina kasvattavat voimiaan, alkavat toimia sielun sopimuksen täysimääräistä toteuttamista ja ihmisenä kasvua vastaan. Pelurilla on potentiaali tehdä elämästä seikkailu, mutta myös potentiaali tuhota se täysin. Samoin Kuningatar voi hallita lempeästi tai julmasti. Don Juan voi valloittaa ajatusmaailmoja tai puolison yhä uudestaan, sen ei tarvitse valloittaa kaikkia maailman ihmisiä.

Arkkityyppien ymmärtäminen tarjoaa mahdollisuuden ymmärtää omaa käyttäytymistään, antaa ymmärrystä ja viitteitä siihen, miksi toimin kuten tulee toimittua. Arkkityyppien käsittely ja ymmärrys ei anna tekosyytä: ”No kun mulla on toi peluri niin mun on PAKKO pelata” vaan joustonvaraa: ”Miten voisin tämän ja tämän tilanteen pelata toisin etten tekisi kuten ennen tein?” Omiin arkkityyppisiin olemuspuoliin tutustuminen auttaa ymmärtämään myös toisten olemuksia. Yhtäkkiä sitä alkaa nähdä siellä täällä Parantajia, Puutarhureita, Insinöörejä ja niin edelleen.

Monta kertaa työskentely toisia tarkkailemalla herättää vasta viiveellä oivalluksia omasta itsestä. Olemuspuolten moninaisuuden ja muutoskapasiteetin ymmärtäminen tarjoaa vapautta myös itselle nähdä itsessään monenlaisia ulottuvuuksia ja siten se auttaa myös pääsemään elämässä eteenpäin, antaa eväitä positiiviseen kanssakäymiseen itsen ja toisten kanssa. Lapsiaankin ymmärtää paremmin, kun näkee sukupolvien jatkumot. Miten erilaiset piirteet ja käyttäytymismallit ovat mahdollisuuksia pikemminkin kuin haittoja, jos lapsella on kovasti elementtejä jommasta kummasta ja pahimmassa tapauksessa itselle vastenmielisestä suvusta? Lapsella on ne kortit joilla hän pelaa ja aikuinen voi auttaa lastaan käyttämään ominaisuuksiaan hyödykseen.

Ennen syntymäämme sovimme matkakumppaneistamme, heitä ovat ne karmiset yhteydet jotka kohdatessamme tiedämme olevamme oikealla polulla. Kunhan ”tehtävä on täytetty”, sen yleensä tuntee luissaan yhtä väkevästi kuin sen, että tehtävä on saatu, tai että se on vielä kesken. Monet naiset kuvailevat esimerkiksi sitä mystistä tunnetta, kun tulee laitokselta kotiin lapsen kanssa ja ihmettelee, mitä ihmettä tuon miehen kanssa pitäisi tehdä, kun hän ei enää oikein kuulu kuvioon. Tai kun menee uuteen työpaikkaan ja tuntee jo ovella, että täältä se oikea polku löytyy. Tai kun yhtäkkiä alkaa kutitella, voisiko joku toinen työ tai joku uusi harrastus olla tarpeen – yleensä tällainen kutitus on korkeamman olemuspuolen varovaista herättelyä ja valmistelua siihen, että uudet kuviot ja ihmissuhteet odottavat tulevansa kohdatuksi. Ihmisellä on yleensä valmis suunnitelma omassa päässään siitä, kuinka elämän kuuluu edetä. Tiettyyn ikään mennessä on rakennettu vaikka talo ja tehty pesue ja siinä sitten ollaan, nautitaan työn hedelmistä. Tai tiettyyn ikään mennessä on saatu valmiiksi se ja tämä ja tuo tutkinto tai valloitettu Mount Everest. Kunhan nämä suunnitelmat on toteutettu – mitä sitten? Tai kuinka paljon se käy kunnialle, jos suunnitelmat menevät hiukan eri suuntaan, kuin itse toivoi? Entä, jos puoliso ei oikein pidä uusista suunnitelmista? Entä, jos riskinoton hinta on koko siihen astisen elämän maailmanloppu?

Kysymysten kysyminen herättää ne neljä perusarkkityyppiä. Prostituoitu vaatii oman sopimuksen täyttämistä, kehottaa uusia maailmoja etsimään ja kunnian pitämistä. Sabotööri tarrautuu entiseen ja yrittää vesittää kaiken, mihin prostituoitu olisi takki auki menossa. Uhri alistuisi mielellään pitämään yllä kaikkea entistä ja miellyttämään kaikkia muita, sisäinen lapsi ihmettelee kuka tulevassa kaaoksessa pitäisi huolta mistäkin ja kenestäkin – ennen kaikkea hänestä. Joskus sielun sopimuksen mukaiset asiat tapahtuvat riippumatta siitä, kuinka kovaa tahansa itse pistää kampoihin, joskus sitä sitten sairastuu ja masentuu, kun riittävästi uhriutuu ja katkeroituu.

Toteuttaessaan sielunsa sopimusta ihminen saa energiaa tehdessään sitä, mikä itseä palvelee, mikä itselle on mielekästä ja mikä on kivaa. Masennus saattaa olla hyvinkin perua siitä, että ei saa niitä energioita, joita esimerkiksi itselle oikeiden ihmisten kanssa työskenteleminen tai seurusteleminen tuottaa. Äiti Teresa olisi kuihtunut pankkimaailmassa, mutta kukoisti kaduilla kerjäläisten seassa. Prinsessa Diana sai asemassaan hyväntahdon lähettiläänä paljon aikaiseksi, mutta alkoi kukoistaa, kunhan pääsi irti itselleen tuhoisista ihmissuhteista, avioliitosta joka kirjaimellisesti söi häntä (syömishäiriönä ilmenevänä ahdistuksena) rotan lailla. Ihmissuhteet muuttuvat sitä mukaa, kun oma arkkityyppikartasto muuttuu. Esimerkiksi äidiksi ja isäksi tulo, avioliiton solmiminen tai edes yhteisen pankkilainan ottaminen nostavat erilaisia olemuspuolia esiin. Yhdessä hetkessä palveleva ihmissuhde ei sitten jossain kohtaa enää kannakaan. Jotkut ihmissuhteet ovat myös parillisia, kuten oppilas joka tarvitsee aina opettajan sekä kehittyessään itse opettajaksi, opetettavan. Isäntä tarvitsee aina orjan tai palvelijan. Kun alkaa tuntua siltä, että YYA-sopimus on päättynyt, esimerkiksi on tehty ”ne karmiset lapset”, tulee aika irrottaa puolisosta. Tai kun tajuaa, että itse asiassa palvelijan arkkityyppi haluaakin siirtyä yksityiseltä yleisemmälle tasolle, eikä haluakaan enää roikottaa perässään sitä niin kutsuttujen ystävien joukkiota, on tärkeää osata irrottaa myös heistä.

Mitä enemmän elämässä on mukana ihmisiä, jotka eivät oikeastaan ole enää tarkoituksenmukaisia, sitä enemmän voimia kuluu ja sitä huonommalta tuntuu. Vuorovaikutus ihmissuhteissa on nimenomana vuorovaikutusta: vuoroin annetaan ja vuoroin saadaan. Kysymys ei suinkaan aina ole materiaalisesta hyvästä, vaan lämmöstä, luottamuksesta, kunnioituksesta, tuesta ja sielun opetuksista toisilleen. Kun ne ovat täynnä, on aika lähteä. Toisille nämä hetket näytetään päivämäärittäin, toisille ne tulevat äkkiarvaamatta eteen, toiset osaavat tehdä surutyötä hiljalleen kun tulevat tietoisuuden reunamilta hiljalleen ymmärtämään, ettei tämä ystävyys tai rakkaus ehkä kestäkään ikuisesti. Toisten kanssa saa kulkea pidempiä matkoja, toisten kanssa lyhyetkin kohtaamiset voivat antaa enemmän, kuin arvaakaan.

Jos sielun sopimus on kartta, missä aina yhdelle rastille saapuessaan saa mahdollisesti tiedon suunnasta seuraavalle rastille, kompassina toimivat sydämen totuudet, joiden ohjauksessa edetään. Toisin kuin oikea kompassi, joka aina osoittaa pohjoiseen, sydänkompassi varoittaa, mikäli suunta on väärä. Sitä kyllä tietää, milloin toimii itseään vastaan ja sitä tietää, milloin toimii läheisiään kohtaan väärin. Sydän ei tunne oikeutusta väkivallalle perhesuhteissa, se ei myöskään tunne oikeutusta edes emotionaaliselle väkivallalle eikä sen kannattelulle työpaikalla tai kotona. Pelko pitää kuitenkin tehokkaasti otteessaan, moni pitää yllä mieluummin taloudellista turvallisuuttaan kuin henkistä turvallisuuttaan. Moni pelkää, että jos tämä matkan kartoitettu ja tiedossa oleva osuus päättyy, mitä on sen jälkeen? Mitä on tutkimattomien taipaleiden tai sumuisten vuorten takana? Eihän sitä kukaan tiedä. Nuuskamuikkunen lähtee joka talvi sumuisten vuorten taakse kun muumit menevät talviunille. Siellä on varmasti jotain sellaista, minkä vuoksi kannattaa lähteä ihan joka vuosi, vaikka matka on pitkä. Mutta jos tämä taipaleen osuus tuntuu pahalta, sielu on hädissään paitsi omastaan, myös lasten ja puolison turvallisuudesta, ehkä on syytä yrittää edetä jotakin toista tietä.

Aikuisella on vaihtoehtoja rakentaa maailmaa, lapsella ei. Jos ahdistus, joka johtuu elämäntavan kannattelusta, on lapselle vaaraksi, vastuu on aikuisella muuttaa elämä toisenlaiseksi. Perustunne tässä sarjassa oli syyllisyys-ylpeys. Sitä tuntee itsensä perusteettomasti syylliseksi, jos tuntuu siltä, että on väärässä paikassa ja väärien ihmisten kanssa, kun toisinkin voisi olla. Toisaalta tekemästään työstä ja kannattelemistaan ihmisistä pitäisi voida olla ylpeä siten, että ratkaisujensa takana voi seistä selkä suorassa. Mutta mitä sitten on se toiseus?

Yksi osa kartan kartoittamista on tulla tutuksi itsensä kanssa. Millaisia olemuspuolia minusta löytyy? Miten niitä tutkitaan? Liian usein antaa ulkopuolisten määrittelyiden sotkea itseään. Toivoo olevansa jotakin sellaista, mikä palvelisi toisia, että pääsisi helpommalla, eikä tarvitsisi ottaa liikaa tai itselle vieraita riskejä. ”Että puolisoni voisi kanssani paremmin, enkö voisi kasvaa siihen suuntaan?” Voin kuulla hätäisiä kysymyksiä jo nyt. Vastaus on yhtä tyly, kuin lukiessani itse aikoinaan tätä Myss'n kirjaa Sielun sopimus: ei ole. Sinulle on vain sinun sopimuksesi, jonka oikein toteuttaminen palvelee pitkällä tähtäimellä sekä omaa, että mahdollisten lastesi parasta. Itse aikanaan tiesin täsmälleen esimerkiksi sairaanhoitajan ammatin puitteissa, millainen minun kannattaisi olla, jotta menestyisin siinä työssä. Olikin sitten omituista tehdä ne harjoitteet, rakentaa se arkkityyppikartta ja tutustua itseensä. Sehän oli kuolemantuomio sille uralle; ei ihan heti, mutta ajan kanssa kyllä. Tulin tietoiseksi siitä, minkä oikeastaan olin tiennytkin, mutta en oikeastaan ollut halunnut tietää: en jaksaisi sitä kovin pitkään muutenkaan. Oikeastaan halusin muuta. Mutta mitähän muuta? Kartastani löytyivät Pappi, Kapinallinen, Parantaja, Don Juan ja Kriitikko sellaisista asemista, että tiesin niiden pakottavan minut matkaan ennemmin tai myöhemmin. Miten sitten lähestyisi tätä kenttää uudesta näkökulmasta?

Matka on yhä kesken, mutta nyt tiedän sietäväni keskeneräisyyttä paremmin, kun ei-kenenkään-maa on paremmin selvillä. Jokaista olemuspuolta pikkuhiljaa työstämällä osa näistä on muuttunut ja osa näistä on vaihtanut paikkaa siten, että toisenlaisia visioita tulevaisuudesta löytyy vaikka millä mitalla. Matkoilla kelit ovat olosuhteita, samoin vaarat ja viettelykset, joiden suhteen päänsä kylmänä pitäminen sekä tiettyjen riskien ennakoiminen pitää keikkuvan veneen vuolaassakin virrassa edes jonkinlaisessa kurssissa. Coelho onkin osuvasti sanonut: ”Vene on ehkä turvassa satamassa, mutta onko se veneen olemassaolon tarkoitus?”

Ohjeet ovat selkeät ja yksinkertaiset Myss'n kirjassa, joten se kannattaa lainata kirjastosta tai ostaa omaksi, sillä arkkityyppikartta on prosessi, eikä sitä tehdä hetkessä. Omista olemuspuolista otetaan selvää, niihin tutustutaan kirjeitse ja käydään läpi pitkä kysymyssarja jokaista arkkityyppiä haastatellakseen, sen tehtävästä tietoiseksi tullakseen. Itse tein kartongista monikerroksisen ympyrän, johon selvensin huoneiden tehtäviä ja tarkoituksia sekä kyseisessä huoneessa olevan arkkityypin opetuksia. Visuaalisena kokonaisuutena sitä oli helpompi käsitellä ja hahmottaa. Vaikkei jaksaisikaan tehdä koko arkkityyppikarttaa, voi kuulostella ja hyväksyä itsessään erilaisia olemuspuolia, jotka tulevat esiin erilaisissa tunnetiloissa ja erilaisten ihmisten seurassa. Ne näkyvät esimerkiksi erilaisina käsialoina ja erilaisina reaktiotapoina. Omat lapseni kysyvät välillä uteliaina, että ”äiti missäs maailmassa sä nyt oot”, kun vaikka olen ollut jossakin tapaamisessa vanhojen ystävien kanssa tai sitten tapaamisessa uusiin työkuvioihin liittyen. Lapset huomaavat jännite-eron, vaikka itse kuvittelen olevani ihan oma ja normaali itseni. Puolisot saattavat huomata, että sama kysymys ”miten menee” tänään, eilen ja huomenna, herättävät täysin erilaiset reaktiot riippuen siitä, mitä viimeiseksi on jäänyt työmaalta lähteissään miettimään.

Aluksi voi alkaa kartoittaa vaikka ”työminää” ja ”kotiminää”. Työssä eri hierarkioiden kanssa on erilaisia toimintamalleja, itse ainakin huolellisista pyrkimyksistäni huolimatta kohtasin töissä itsessäni neljääkin erilaista olemuspuolta. Kotona taas suhteessa lapsiin, lemmikkiin ja puolisoon on kaikkiin omanlaisensa puolet, vaikka kuinka yrittäisi olla kaikille kaikkea ja samaa koko ajan – ei se onnistu. Crowley ehdottaa yllättävän haasteellista lähestymistapaa. Haetaan itsestä kaksi vastakkaista puolta, vaikka se työminä ja kotiminä. Pidetään viikko sormusta oikeassa kädessä, ajatellaan kaiken aikaa samalla tavalla ja samoilla säännöillä kuin töissä ajateltaisiin. Ja viikon kuluttua vaihdetaan sormus vasempaan käteen, ajatellaan kaikkea kuten kotona ajateltaisiin, kotimaailman säännöillä ja logiikalla, myös työssä. Crowley ehdottaa, että itseä rangaistaisiin viiltämällä aina, kun havaitaan että tästä säännöstä lipsutaan. Coelhon kirjasta omaksuin lempeämmän tavan, painaa kynsinauhaa kynnellä (joka kerta, kun ajattelee itsestä ilkeitä) – pääasia on, että ajatuksen logiikka pysyisi niin sanotusti selkeänä ja jatkuvana. Kunhan saa selville edes, miten erilainen on kotona ja töissä, alkaa havahtua tunnetiloihinsa, joita kannattelee erilaisissa ympyröissään. Missä tuntuu hyvältä, missä ahdistaa, kuka tuntuu miltäkin ja miksi.

Kunhan palikat alkavat kolista seiniin, alkaa valjeta, mikä ympäristö ja mikä ihmissuhdeverkosto tuntuvat kannattelevilta sekä rakentavilta. Olemuspuoltensa tunteminen ja niiden vaihtuminen on kuin vaatteiden vaihtoa aika ajoin. Tänään ollaan tämän värisiä, huomenna ovat nuo pestyt ja puhtaat, ylihuomenna katsotaan mitä rinkasta löytyy. Vaatteitaan pakosta vaihtaminen saattaa olla eräänlaista joukkion vaihtoa myös, koska vaatteillaan leimautuu erilaisiin ihmisryhmiin. Ajatusmaailmat ovat kuin vaatteita, eräänlaisia suojakerroksia, ja niitä voi vaihtaa, kunhan uskaltaa.

Entä jos sitten havahtuukin siihen, että koko kuvio on poskellaan, mikään ei ole hyvin missään? Onko peli jo menetetty? Vastaisin, että ei suinkaan. Luovuus on se ratkaisu, kuten sarjassa 2-5-8-11 aina on. Kunhan ongelmat ovat selvillä, niitä aletaan ratkaista. Ahdistus tuntuu olevan ihan järkyttävä örkkilauma hiiviskelemässä jossain tietoisuuden viidakon rajamailla, eikä saa otetta, että mitä pitäisi tehdä. Jos kaikki on väärin, mistä aloitetaan, että edes jotakin menisi oikein? Mikäli raha-asiat mättävät, niiden kanssa pääsee yleensä tasapainoon, kunhan asioita uskaltaa miettiä. Mikäli kysymys on ihmissuhteista, niissä on aina kaksi tai useampia puolia – voi vain käsitellä oman osuutensa, mutta mikä se on? Omaan dialogiin toisten kanssa voi puuttua, kun tulee siitä tietoiseksi, mitä se heijastaa. Mikäli työ on väärin, mikä siinä on väärää? Miten sen saisi oikein?

Onneksi matkalle suodaan matkaan usein myös tuo saattue uskollisia ystäviä, jotka myös osaavat hämmennyksiin joutuvan sydänkompassin sekoillessa kertoa, että milloin rakasta ystävää kohdellaan hyvin tai huonosti ja mikä ystävää rakentaa tai ei rakenna. Useinkin pohtiessani erilaisia työpaikanvaihdoksia ystäväni pyörittelivät päätään. ”Juu ei sinne. Et sää siellä menesty.” tai ”Ei niillä resursseilla voi tehdä työtään hyvin, sä kuolisit sinne viikossa.” tai ”No sitä sä et ookaan ennen kokeillut, anna mennä vaan.” tai ”Lähde vaan, koko ajan ollaan kaksi askelta sun takana” tai ”Totta kai sä meet, tuu vaan välillä kattoon meitä ja kerro miten etenee.” Hyvän ihmissuhteen mittareita ovat kysymykset siitä, kuinka paljon suhde rakentaa tai hajottaa, kuinka paljon tarjoaa joustonvaraa tai rajoittaa, kuinka paljon ottaa suhteessa siihen, miten paljon antaa. Joskus on osattava sanoa hyvällekin ystävälle, että enää ei voida jatkaa matkaa yhdessä, joskus on uskallettava kohdata uusia ihmisiä.

Kartoittamattomissa alueissa elämässä ja maailmassa on puolensa myös siinä, ettei voi tietää, kuinka paljon omaa elämää rikastuttavia asioita se tuo, kun uskaltaa hypätä uuteen laivaan tai millaisia ihmissuhteita odottaa mutkan takana ja miten itse uskaltaa kasvaa matkatessaan suhteesta toiseen, oli kyse vanhemmuudesta, ystävyydestä tai parisuhteista. Jokainen uusi ihminen tuo elämään rikkautta ja näkemyksiä joita ei olisi uskonut voivansa löytää, mikäli olisi jättänyt katsomatta siihen kuvastimeen, joka kyllä kysyttäessä kertoo niitä sydämen totuuksia, itselle jakamattomia asioita joiden kanssa osaa tai ei osaa elää. Jokainen läheinen on peili, josta näkee itsensä. On haaste sinänsä kurkistaa omankin peilin taakse nähdäkseen kuka minä olen ja millaista peiliä pitelen toisille. Vielä haasteellisempaa on tutustua toiseen omana itsenään, eikä vain peilin pitelijänä.

Arkkityyppikartta tarjoaa mielestäni ennen kaikkea mahdollisuuden ymmärtää se, että tässä elämässä ja tässä hetkessä pelataan juuri näillä korteilla. Mitkä ovat resurssit vuoden päästä, ei voi yrittämättä tietää. Se kuitenkin raotti ovea tilanteessa, jossa tuntui, että itse on väärin päin omassa elämässään. Tajusi, kuten kirjan esimerkkitapauksetkin kertoivat, että itse on mitä on ja elämä ympärillä pitää pyörittää sellaiseen järjestykseen, että sen kanssa pärjää. Tällaisia ominaisuuksia on ja niiden puitteissa kyetään tällaisiin asioihin; niinpä on lähdettävä etsimään uusia polkuja. Helppoa se ei ole, eikä Myss sitä lupaakaan. Jos tuntuu, ettei näissä puitteissa selviytyisi enää hetkeäkään, on pakko kokeilla ihan mitä tahansa muuta – ja itsensä hyväksyminen ensinnä, se tuo ainakin tilapäisen rauhan. Itsetuntemus vapauttaa miettimään uusia mahdollisuuksia ja sitä kautta helpottaa uusien ovien availemista. Pelottaahan se luopua vanhasta, mutta pelottaako vielä enemmän jatkaa sitä painajaista, jossa elää?

Rauhan chakra

Yhteiskuntajärjestyksen triangelissa oleellista on luonnollisesti vähintäänkin aselepo, mielellään täydellinen rauha. Kun kaikki muut tarpeet on täytetty ja turvallisuus on taattu ihmisellä on resursseja myös matkailuun, toisiin kulttuureihin tutustumiseen ja toisten ajatusmaailmojen ymmärtämiseen. Mikäli ollaan orjakierteessä ja jokin olemuksessa lietsoo kapinaa, työ- ja kotirauhakin ovat mennyttä. Tällöin toiset yhteiskunnan kerrokset näyttäytyvät jollakin tavalla itseä orjuuttavina. Hyvässä asemassa oleva saattaa statuksensa uhatuksi; pelottaa että itseltä ollaan vaatimassa jotakin ja tulee tarve suojausvarusteluun tasolla tai toisella. Suomessa on nautittu varmasti pisintä rauhan jaksoa kirjoitetun historian aikana ja asianlaita kaikkien onneksi jatkunee samanlaisena. Rauhan aikana on sidottu ja hoidettu kuntoon isoja sukupolvitraumoja, rakennettu hyvinvointiyhteiskuntaa ja luotu loistavat puitteet olla ja kasvaa. Matkataan sitten itään tai etelään kärsitään jo paljon isommista luokkayhteiskunnan eroista, huumeongelmista, huumeiden lieveilmiöinä ase- sekä ihmiskaupasta. Monet muut sosiaaliset ongelmat ovat pelkästään jo Euroopassa moninkertaisia meidän ongelmiimme verrattuna. Vaikka Suomessa on omat ongelmansa, tänne syntyminen on edelleen monessa suhteessa lottovoitto.

Tällä hetkellä rauhan aika suo mahdollisuuden korjata ja parantaa edellisten sukupolvien traumoja, josta isoin ja näkyvin ongelma on punakapinan henkinen perintö. Kutsutaan sitä sitten sisällissodaksi, veljessodaksi tai kapinaksi, se oli sotaa ja repi rikki perheitä. Aina ei kysytty kumpaanko leiriin kuulutaan eikä sitäkään, että millä ehdoilla. Sotaan liittyvä oheistoiminta, kuten ryöstely, raiskaukset, kenttätuomiot, vankileirit ja muu silmitön väkivalta molemmin puolin on tehnyt asioiden selvittämisestä vaikeaa. Sukupolvia on menty puhumatta tapahtuneista oikeastaan yhtään mitään. Sen tunnen kuitenkin kirjaimellisesti luissani, että monissa suvuissa puhdistellaan niitä esi-isien raskaita kokemuksia juuri kapinan ajoilta, tällä hetkellä on menossa juuri se ”kolmas ja neljäs polvi” isien syntien langettamisesta. Olin hyvin nuori lukiessani Laila Hirvisaaren kirjoja, joissa kyllä ajan tapahtumat maalataan hyvinkin elävästi. Potilaat ovat kertoneet karmivia kokemuksiaan, omienkin esi-isieni tiedän sekä menehtyneen vankileireillä että hädin tuskin selvinneen sieltä siviiliin. Tarvehierarkiassa koko yhteiskunnan tasolla ominaista on leiriytyminen. Jos juuritasolla heimoudutaan ja sydäntasolla rakennetaan oma perhe, yhteiskunnan tasolla rakennetaan isompia ryhmiä.

Hyvinä aikoina ja hyvien olosuhteiden vallitessa on mahdollista levittää rauhan sanomaa ja rakentaa ihmisyyttä yli rajojen, epävarmoina aikoina lietsotaan kapinaa ja tehdään toisista ihmisryhmistä epäinhimillisiä. Epäinhimillisyydellä saadaan rakennettua oikeutus, mahdollisuus ja kyky, toisen rusikoimiseen – keinot ovat monet. Niitä herkkiä kohtia ihmisessä riittää ja niitä voi yhtä hyvin käyttää tuhoisasti kuin rakentavastikin. Rakentavalla herkkien kohtien käsittelyllä rakennetaan ihmisyyttä vauvasta vaariin ja tuhoavilla keinoilla tehdään ihmisistä karjalaumoja. Valta on hyvä renki, mutta huono isäntä.

Yhteiskunnan vakautta horjuttavia elementtejä muista maista käsin katsellen ovat korruptio ja rehottava rikollisuus. Olematon sananvapaus ja halpa yksilön henki tekevät kolmannen maailman elämästä haasteellista. Jos ei syntyessään saa nimeään henkikirjoihin, kuka piittaa siitä lapsen kuolemastakaan? Kätilöopintojen ohessa tuli mielenkiintoinen kurkistus historiaan. Vielä sata vuotta sitten todella oltiin nälän ja kulkutautien riuduttamia, eikä lapsiin rakennettu raskauden aikana tai lapsen heti kohta synnyttyäkään persoonallista suhdetta. Yllätyin, kun lasteni isomummu onnitteli lapsistani vasta kolmen kuukauden kohdalla, kuinka hän olikaan sielu syrjällään pelännyt lasten puolesta siihen saakka – sen jälkeen oli lupa toivoa lasten selviävän. Näin siitä huolimatta, että tänä päivänä korviketta saa kaupasta ja rintamaitoakin riitti. Selviytyminen ei lapsilla edes 40-luvulla ollut vielä mikään itsestäänselvyys. Leipä oli tiukassa ja sodat vasta takanapäin, rintatulehdus tai lapsivuodekuume saattoivat olla kohtalokkaita joko äidille tai lapselle – tai molemmille.

Nykyään lapseen rakennetaan suhdetta jo kohdussa, tiedetään lapsen rytmit suurin piirtein ja sukupuolikin usein jo ennen syntymää. Kyseiselle isomummulle oli elämys nähdä ja rutistaa esikoiseni kantapäätä vatsan läpi – ei hän omista lapsistaan ja raskauksistaan muistanut mitään sellaista. Töissä oltiin raskaudesta huolimatta lähes kellon ympäri. Kuukautiset, seksuaalisuus, raskaudet ja synnytykset tulivat monille täydellisinä shokkeina, koska ajan tapa ei ollut niistä puhua, ja kaikki siihen liittyvä saatettiin torjua täydellisesti. Kolmannessa maailmassakin ne ovat monessa kulttuurissa edelleen tabu, mikä edesauttaa ihmisyyden riistoa monessa suhteessa. Tietämättömyys, keinottomuus puolustautua ja ison väkiryhmän varattomuus ovat massiivinen kompleksi, millä pyörittää valtavaa ihmiskaupan ja lapsiarmeijoiden koneistoa ympäri maailman.

Tietoisuus siitä, että jatkuvasti joku kärsii jossakin ja on isomman koneiston jaloissa, on melkoinen kuorma kannettavaksi. Tietämättömyys ja ymmärtämättömyys siitä, että meillä täällä on oikeasti paljon paremmin moni asia, tuntuu joskus turhauttavalta. Ikään kuin ei osattaisi olla kiitollisia siitä kaikesta, mitä yhteiskunnalla on tarjota. Toisaalta taas siihen kärsimykseen mukaan meneminen on haitallista. Jos ei aio tehdä asialle jotakin, nähdä taistelua jollakin tavalla voitettuna ja jollain lailla kantaa korttaan kekoon, vaikeuksilla päänsä kuormittaminen on melko turhaa. Kärsimyksen määrä ei siitä juurikaan vähene, eikä asia etene, ellei mieti itsensä kokoista taistelua ja ota osaa vaikka hyväntekeväisyysprojektiin. Kaiken maailman murheisiin itsensä kiinnittäminen kuitenkin vie vain omia voimavaroja sekä pahentaa tilannetta, koska se antaa orjuutukselle lisää käytettävää energiaa. Hiusten halkominen siitä, että onko lapsityövoiman väärinkäyttö kolmannessa maailmassa paha asia, kummeksuttaa. Koska olosuhteet siellä eivät ole kuten meillä, työtä tekevä lapsi on paremmassa turvassa, kuin hortoillessaan kaduilla myymässä itseään. Jos kulttuuriin kuuluu, että kaikki tuovat leipää, on se tenniskengän näprääminen varmasti parempaa puuhaa kuin prostituutio.

Suomessakin lapsityövoiman käyttö oli yleistä vielä 1800-1900 -lukujen taitteessa. Punakapinan yksi hyödyistä oli se, että tuli työaikalakeja suojelemaan lapsia ja nuoria. Veikko Lavi lauloi pysähdyttävästi. ”Karjalainen kansa seisoi huutokaupassa”, kun evakoita jaettiin ja myytiin taloista taloihin, eikä siitäkään kovin montaa vuosikymmentä ole. Lapset erotettiin äideistään ja sisaruksistaan, eikä se lasten ryöstely armeijan leipiin kolmannessa maailmassa kuitenkaan yhtään sen kummoisempaa touhua ole. Suomessa lapsilla on lupa olla lapsia ja jos sellaisia yhteiskuntia onnistutaan rakentamaan pohjoisessa, sellaisia ajan kanssa varmasti pystytään rakentamaan etelässäkin.

Toivon kannattelu, visio vaikkapa UNICEF:n ja WHO:n strategioiden toteutuneista tavoitteista ruokkii hyvää työtä ja antaa voimaa hyvälle tulevaisuudelle. Jotta voisi valita häistä sen runsauden pöydän tällä yhteiskunnallisella tasolla, siihen vaaditaan niiden hyvien asioiden rakentamista omissa ja yhteiskuntien visioissa. Iloitaan syntyneistä aselevoista ja rauhoista, iloitaan jokaisesta vesipumpusta ja uudesta koulusta ennemmin, kuin surraan kaikkia kauheuksia, mitä maailmasta löytyy.

Yhteiskunnan rauhaa ja hyvinvoinnin tilaa voidaan määrittää paitsi nykyhetken ihanteiden toteutumisella ja niihin liittyvillä tulevaisuuden tavoitteilla. Meillä ei ole aktiivista sotatilaa käynnissä, mutta sen sijaan hätää huutavia vanhuksia laitokset täynnä, korkeat itsemurhatilastot ja ylikuormittunut lastensuojelu, joiden puitteissa voidaan todeta aikapommin tikittävän. Vanhustenhuolto ja lasten pärjääminen kertovat aina yhteiskunnan sivistyksen mitasta ja resursseista. Jos lapset ja vanhukset voivat hyvin, muukin yhteiskunta voi hyvin. Missä ei voida hyvin, siellä muhii kriisi ja kriisiä seuraa kapina. Suomessa ollaan hyvin kriittisiä osoittelemaan toisia omista ongelmista, muun muassa maahanmuuttajia, mutta kriisin poikasia osaavat rakentaa suomalaiset ihan itsekseenkin.

Teollisuutta on ajettu alas ja viety työpaikkoja ulkomaille, mikä on pahentanut työttömyyttä ja siihen liittyvää oheistoimintaa eli päihteidenkäyttöä. Kun ei ole parempaakaan tekemistä, huolta huomisesta eikä suuntaa elämässä, mitä sitten tehdään? Tapetaan aikaa. EU teki tyhjäksi pientilallisten pärjäämisen, mikä sinänsä tarjosi aikanaan paljonkin askartelua ja puhdetoimintaa isolle osalle suomalaisista. Monet ovat edelleen käsillä tekijöitä, mutta käsityöläisyys ei ole vielä vientivaltti. Päihteidenkäyttö perheissä estää normaalia vuorovaikutusta, sillä päihde on aina perheenjäsen ja syö kaiken muun terveen vuorovaikutuksen. Mikäli työtä ei ole tai tekee työtä, jonka kokee tarkoituksettomaksi, sen kostaa perheelleen – ennen muuta lapsilleen. Kriisiytynyt lastensuojelu ja nuorten ammuskeluiksi äitynyt pahoinvointi pitäisi olla isommassa mittakaavassa voitettuna nähty taistelu – mutta nähdäänkö, että taistelu todella on edessä jos asiaan ei ajoissa tartuta?

Työrauhaan olennaisesti vaikuttaa myös työpaikkojen sosiaalinen hierarkia. Monissa työpaikoissa ollaan edetty tiimityön ja hyvän suomalaisen Rokka-henkisen johtajuuden nimissä erittäin hyviin tuloksiin, osataan ottaa henkilökunnasta motivoitunut ja kannustava ote, jolloin jokainen tietää paikkansa ja tekee voitavansa yhteisen hyvän eteen. Sitten on olemassa niitä murheenkryynejä, joissa vuorovaikutuskehät ovat epätasapainossa. Erilaiset suorittavan portaan nahistelut siitä, kuka täällä oikeasti johtaa ketäkin ja kuka on missäkin nokkimisjärjestyksessä kenenkäkin edellä luovat otollisen ympäristön suoranaisille noitavainojen kaltaisille olosuhteille ja henkisille julmuuksille työpaikalla. Valitettavasti tämäkin murheenkryyni kostautuu kotona lapsille. Jos mehut viedään jo töissä, missä on pakko käydä että säilyy katto pään päällä, ei riitä enää eväitä annettavaksi kotona niille tulevaisuuden toivoille.

Nurkkaan ajettu ihminen käyttäytyy kuin nurkkaan ajettu eläin: se puree. Jos ahdistaa työttömyys, pelko työpaikan menettämisestä tai karmaiseva työpaikka, se kostautuu ennemmin tai myöhemmin hierarkian alimmalle portaalle ja se on aina se suojattomin eli lapsi, joka ei pärjää aikuiselle fyysisesti eikä henkisesti. Epäselvä hierarkia, huonosti tai kuormituksessa johdettu työ sekä esimiesten keinottomuus puuttua työyhteisöjen myrkynkeittäjiin valitettavasti näkyy myös nuorison asenteessa ennen pitkää. Jos aikuiset eivät voi millekään mitään, kuka mahtaa? Jos aikuiset eivät saa keskenään asioitaan ruotuun, miten voidaan olettaa, että koulukiusaamisesta saadaan sellainen yliote, että kouluammuskelut saadaan kuriin?

Väkivalta on olennainen osa ihmistä, se asuu siinä reviiriään puolustavassa liskoaivotasossa ja se asuu siinä poikasiaan puolustavassa nisäkästasossakin. Ihminen on nisäkäs, jolla on kyky kiduttaa omia poikasiaan. Luonnossa nisäkäs hylkää poikasensa ja hylkäämällä kohtelee huonosti, ihmiset saattavat adoptoida näitä kaltoin kohdeltuja tai hylättyjä lapsia toisin, kuin monissa muissa eläinlaumoissa tehtäisiin. Väkivalta tulee ihmisessä esiin pääsääntöisesti kuitenkin silloin, kun sitä on tarpeen käyttää puolustautumiseen. Oma reviiri koetaan uhatuksi tasolla tai toisella, väkivalta ulkoistetaan tai sitten kohdellaan huonosti itseä. Lapset oppivat nämä keinot aikuisilta.

Kiukku, kauna ja katkeruus ovat sisäänpäin kääntyviä itsetuhon muotoja samoin kuin päihteiden käyttäminen ja suoranainen itsetuho kuten viiltely tai itsemurhat. Ulkoiseksi äityessään pääsääntöisesti se viha puretaan heikompaan, koska itseään isommalle harvemmin kannattaa käydä uhittelemaan eikä ruokkivaa kättä halusta purra. Niinpä työpaikkakiusattu kostaa kiusaamisen joko tekemällä kiusaa itselleen tai perheelleen. Lapsiin kohdistettu väkivalta on iso ongelma, johon ei osata tarttua. Vihan kääntäminen itseen ja toisiin ovat kansanterveydellisiä, isoja ongelmia ja kuormittavat suuresti sekä sosiaali- että terveyshuollon resursseja niin pitkällä kuin lyhyelläkin aikajänteellä.

Rauhan chakraan liittyy olennaisesti ajatus huolen pitämisestä. Sarjassa 3-6-9-12 se liittyy turvallisuuden ja turvattomuuden tunteisiin. Orjalla ei ole ihmisarvoa, orja on kunniaton, maaton ja nimetön, siten lainsuojaton. Orjat olivat ja ovat edelleen kasvotonta ihmismassaa vailla sosiaaliturvatunnusta, passia ja olemassaolon oikeutusta. Työpaikkakiusattu voi kokea itsensä orjuutetuksi, häntä on tavallaan esimiehen hiljaisella hyväksynnällä (ehkä tietämättömyydellä tai välinpitämättömyydellä) lupa kohdella huonosti. Kirjailija Sofi Oksanen on julistanut teoksillaan ja kannanotoillaan julkisen sodan sitä hiljaisen hyväksynnän väkivaltakulttuuria kohtaan, joka Suomessa vielä vallitsee. Katsellaan sivusta, kuinka lapset nahistelevat, kuinka oppilaat koulussa kiusaavat toisiaan, työpaikoilla kiusataan, perheissä kiusataan ja hiljaisesti hyväksytään ihmiskauppa, väkivalta ja muukin rikollisuus.

Suomen lainsäädännössä edelleen iso ongelma ovat rikokset ihmisyyttä vastaan, kuten esimerkiksi raiskaukset, jotka puhuttavat jatkuvasti. Rahassa ei voida mitata sitä tuhoa, jonka raiskaus tekee ihmisen mielenterveydelle. Rahassa mitattaviin asioihin sovelletaan kovempia tuomioita. Verokarhun loukkaaminen on suurempi loukkaus kuin pienen lapsen loukkaus. On melkoinen ristiriita, että jopa satanistit kieltävät lasten kaltoin kohtelun, mutta valtiolla ja ylikuormitetulla sosiaalihuollolla on valta katsella heikoimman lenkin ja asioihinsa täysin osattomien huonosti kohtelua sormien välistä.

Sylkykupin osa yhteiskunnassa tai työyhteisössäkään ei ole helppo ja vaatii melkoista rohkeutta taistella tiensä ulos siitä. Täytyy kuitenkin ensin itse tiedostaa asemansa. Kiusaajan ja kiusatun välinen raja on veteen piirretty viiva. Moni uhriutuu ja oikeuttaa huonolla käytöksellään toisen kaltoin kohtelemisen – jonka taas toinen kokee kiusaamiseksi. Esimies voi olla melkoisen neuvoton ongelman edessä, jos vastakkain on kaksi pätevää ja hyvää työntekijää, joista molempien kunnia ja hyvinvointi on uhattuna. Kuinka nitkauttaa raide niin, että molemmat kokevat olevansa tasa-arvoisia ja samalla viivalla esimiehen silmissä? Esimiehelle orjista ei ole hyötyä. Orjat hakevat vapautta, lusmuilevat ja vetävät välistä. Esimies tarvitsee palveluintoisia ja motivoituneita työntekijöitä, joiden parhaat puolet ovat hänellä hyötykäytössä.

Vuorovaikutussuhteiden korjaaminen ja johtajuuden määrittäminen esimiehelle selvästi ja yksinoikeudella kuuluvaksi, on työrauhan perusta. Entä jos esimies on kiusanhenki? Yritys, jossa esimies saa käyttäytyä huonosti alaisiaan kohtaan, on tuomittu yritys. Organisaation johdolla tulisi olla keinot pistää kiusaava esimies kuriin. Jos joku selvästi käyttää valtaansa väärin ja kiusaa alaisiaan, se tietää tappiota isommassa mittakaavassa, sairaspoissaolot ja jatkuvasti vaihtuva henkilökunta kuormittavat jo muutenkin pelkästä työstä rasittuvaa työyhteisöä. Uusien perehdyttäminen kerta toisensa jälkeen ilman minkäänlaista pysyvyyttä henkilökunnassa ei tue jatkuvuutta eikä tietotaidon pysyvyyttä työyhteisössä. Esimies voi pompottaa hienovaraisesti työvuoroilla, järjestämällä sekaisin työntekijöitä joiden keskinäisestä työnteosta ei tule mitään tai pitämällä hovia ja rakentamalla eripuraa, tietoisesti tai tiedostamattaan.

Työnantajalle eli organisaatiolle ja esimiehille tärkeää on, että alaisen siviilielämä on kunnossa. Toisaalta siviilielämäänsä töihin pakenevat ovat esimiehelle ihanteellista ja aina altista väkeä, koska he uhraavat kaiken aikansa organisaation hyväksi. Pitkällä aikajänteellä se tarkoittaa kuitenkin eripuraa työyhteisössä ja loppuun palamista ennemmin tai myöhemmin. Työyhteisössä kaikkensa antajat ovat jälleen orjakierteessä ja korvaamattomuudellaan uhriutuvat, koska ”kukaan muu ei osaa mitään” tai ”ilman minua täällä ei tule mistään mitään”. Heillä on taipumus tehdä toisten työstä tarpeetonta ja moittia työyhteisöstä ulos juuri ne sellaisetkin taitajat, joita porukassa todella tarvittaisiin. Joku, joka osaa tai tietää tai ymmärtää on uhriutujalle uhka, kun tulee osaamisellaan uhittelemaan olemassa olevaa hierarkiaa.

Työelämään ongelmiaan pakenevan työntekijän pitäisi olla esimiehen tarkan silmällä pidon alaisena. Milloin kotona meno äityy sellaiseksi, että tilanteeseen pitää puuttua? Esimiehen paras yhteistyökumppani on työterveyshuolto. Tilapäisiä kriisejä voi paikata työvuorojärjestelyillä, mutta pitkään jatkuvia ongelmia varten pitää olla joitakin purkukanavia.

Esimiehellä on myös näppinsä pahasti pelissä silloin, jos hän työaikajärjestelyillä tekee siviilielämästä mahdotonta tai vaikeaa. Jos työntekijä jatkuvasti pohtii miten kotona lapset pärjäävät, työaikaa ja -resursseja menee hukkaan. Varsinkin vuorotöitä tekevillä on toisinaan rajalliset mahdollisuudet järjestää lastensa hoitoa järkevästi. Alaisensa siviilielämän noteeraamatta jättäminen tai sen suoranainen vaikeuttaminen on esimiehelle itselleen karhunpalvelus. Alaisen elämän vaikeaksi tekeminen ajaa alaiset ennen pitkää kapinaan, jolloin arvokkaita resursseja menee monenlaiseen oheistoimintaan enemmän, kuin varsinaiseen työhön.

Nykyisin monessa paikassa toimivatkin joko ergonominen tai itsenäinen työvuorosuunnittelu, mitkä mahdollistavat monenlaisia ratkaisuja pitkällä aikavälillä. Etenkin erirytmisten ihmisten valinnan vapaus työvuorojen suhteen on iloinen asia. Iltauniset saavat tehdä aamuvuorot ja aamuntorkut huolehtivat iltavuoroista, yökyöpelit öistä. Hormonaalisia prosesseja vierestä seuranneena, itsekin vuorotyötä tehneenä, olen tullut siihen tulokseen, että yötyö ei ole se pahin peikko, paitsi aamurytmiselle. Työvuorojen vaihtelu itselle epäsopivissa vuoroissa on elimistölle suuri kuorma, ei omassa rytmissä pysyminen. Jos joku on yökyöpeli, yötyö on viisaampi ratkaisu kuin aamuvuoroihin pakottautuminen.

Taitava esimies tietää alaistensa elämästä yhtä ja toista. Hän käyttää tietojaan tehdäkseen työstä mielekästä alaisilleen, rakentaakseen näille kaikille mahdollisuudet tehdä sopivasti haasteellista ja tuottavaa työtä kannustavassa yhteisössä. Taitava esimies ottaa jokaisen alaisensa voimavarat hyötykäyttöön ja tukee alaisensa selviytymistä niin työssä kuin kotonakin. Moni esimies kuitenkin käyttää valtaansa väärin, rakentaa itselleen asemaa ja tekee paljon asioita vain osoittaakseen oman asemansa tärkeyden. Työrauha on monella tasolla vuorovaikutuksessa kotirauhan kanssa. Hyvä esimies ymmärtää tämän ja tasapainottaa omalta osaltaan hyvää vuorovaikutusta, koska työssä ja kotona viihtyvä työntekijä jaksaa panostaa omaan hyvinvointiinsa. Mikäli kotona aika menee selviytymistaisteluun, työssä ei ole kaikkea annettavana. Jos taas työ on selviytymistaistelua, se vie työntekijän resurssit ja on lisäksi vakava uhka koko perheen hyvinvoinnille. Mitä isompi työnantaja, sitä dramaattisemmat seuraukset lähiympäristöön.

Suomessa rauha on tahdon asia, siihen vaikuttavat järjestäytyneet ja valtion kontrollissa olevat korruptoitumattomat poliisi sekä puolustusvoimat, rauhanomaisesti neuvottelevat ay-liikkeet sekä demokraattinen päättäjärakenne. Monissa maissa demokratia sellaisena, kuin me sen näemme, ei toimi monestakaan eri syystä, mutta aina voi toivoa, että maailmanrauha ja ihmisten hyvinvointi tulisi yleiseksi laiksi. Näen asian niin, että yhteiskuntarauhan takaamiseksi yksilöiden hyvinvointiin panostaminen, kuten sosiaali- ja terveyspalvelujen kehittäminen tarpeita palvelevaksi, työn sekä työrauhan järjestäminen kansalaisille ovat eräs takeista, joilla rauhaa ylläpidetään. Kansalle on turha tarjota ”leipää ja sirkushuveja”, ne eivät vastaa perustarpeita. Ihminen tarvitsee tekemiseen ja toimimiseen mielekkyyttä, elämälle tarkoitusta, vaikka se tarkoitus ei olisikaan merkitysmaailmaltaan jokaiselle spirituaalinen.