Suhteellista/ Kennosto

Mehiläiskennosto

Kautta prosessini on mukana kulkenut numero 12 ja sen jaollisuudet erilaisina muotoina. Totesin työni ohessa ihmisten käsittävän erilaisen runsautensa tai kärsimyksensä joka tapauksessa olevan kytköksissä ihmissuhteisiinsa, tavoilla tai toisilla. Kuka kokee elämänsä tärkeimmäksi saavutukseksi lapsensa, kuka suurimmaksi ristikseen perheensä, kuka kokee lähimpien ystäviensä olevan tärkein turvaverkosto ja kuka sitten taas viihtyy työssään valituissa ihmissuhteissaan paremmin kuin kotonaan. Ihmissuhteet ovat kuin mehiläisyhdyskunta, niissä on tärkeää marssijärjestys, työn tekeminen ja toiminnan tavoitteellisuus. Ihmissuhteiden merkitys on luomisen töissä; joko luodaan yhdyskuntaan uusia jäseniä tai sitten luodaan yhteistä hyvää.

Ihmissuhteet hyvässä ja pahassa kasvattavat sekä pakottavat hiomaan toimintaa huippuunsa, jotta koko yhdyskunta voisi hyvin ja rakentuisi. Mehiläiset luovat paitsi uusia mehiläisiä, myös hunajaa. Ihmiset ajattelevat lähinnä suhteitaan uusien lapsien luomisen kenttänä; muita suhteita ei pidetä välttämättä yhtä merkityksellisinä vaikka niissä ollaan kytköksissä lujemmin, kuin uskotaankaan. Esimerkiksi työn kautta tullut pitkä ihmissuhde voi ajaa monessa kurvissa ohi parisuhteesta, koska leipä on enemmän kiinni työkaverin oikuista ja parisuhteen selusta kuitenkin turvataan leivällä. Perhesuhteiden tärkeyttä kuvataan sanonnalla ”veri on vettä sakeampaa”, mutta entisenä uimahyppääjänä tiedän, että iskeytymisalustana vesi voi olla paljon erilaisia metallejakin kovempi.

Ihmissuhteet ovat kolmenlaisia; työ-, kasvatus- ja parisuhteita. Joissain suhteissa tulevat nämä kaikki elementit käyttöön ja joissain ollaan kiinni niin löyhästi, että kun tavoitteet ovat täynnä, sidos raukeaa kuin taikaiskusta. Parisuhteissa luomisen työ on tärkein ja prinsiippi kaikkeen toimintaan; tehdään lapset tai tehdään projektiluonteisesti ”hunajatöitä”, sidokset määrittyvät ennen kaikkea tavoitteellisuuden kautta. Kasvatussuhteissa taas kasvatetaan lapsia tai sitten toisiaan; hiotaan väkisinkin särmät toisesta joko pyöreiksi tai esiin.

Parisuhteissa opiskellaan vuorovaikutustasojen syviä ulottuvuuksia. Mikäli syvälle ei päästä, parisuhde rajoittuu työ- tai kasvatussuhteeksi, näistä tasoista lisää myöhemmin. Kasvatussuhteessa (varsinkin vanhempien ja lasten välillä) käytetään neljää tasoa kuudesta ja työsuhteissa saattaa riittää pelkkä sivuliitos eli kahden kulman yhdistymä määrittämään suhteen syvyyttä. Parisuhteessa niin peili- kuin mutterivastaavuuksinakin käytössä on kuusi kulmaa toisiaan hiomassa, joten kytkösten määrällä on merkitystä. Kennostoa rakennetaan siten, että eri ihmiset opettavat eri asioita. Jos on kovin vastentahtoinen oppimaan läksyjään, saa kaiken aikaa uudet ja vetovoimaisetkin kumppaninsa opettamaan pelkästään yhtä läksyä. Mikäli ottaa helpommin opikseen, yhdessäkin parisuhteessa tapahtuu kehitystä ja saattaa päästä käymään läpi koko skaalansa yhden ihmisen kanssa.

Joskus se on kumppanin oppiläksyistä kiinni, pystyykö pintoja määräänsä enempää yhdessä opiskelemaan. Aina ei voi opiskella kaikkea saman ihmisen kanssa, vaikka se olisi tuttua, turvallista ja toivottavaa. Joskus voi havaita jälkeenpäin, että vaihtamalla parani ja joskus ratkaisuaan voi joutua katumaan loppuikänsä.

Ihmissuhdeverkosto näyttää kennostolta, kun sitä alkaa sillä tavalla havainnoida, ja omat persoonallisuuden puolet hahmottuvat eri kuvioissa eri tavalla. Joissain ympyröissä sitä näyttää hyvinkin maskuliiniselta ja toisissa kuvioissa hyvin feminiiniseltä osapuolelta tahtojen taistelussa. Kennostolle ominaista on sen tarkoitus; tehdäänkö niitä hunajatöitä vai tehdäänkö uusia pikkumehiläisiä, koska muut kennostoon kuuluvat määrittyvät suhteessa esimerkiksi lapsiin siten, että itse on suhteessa lapseen joistain kulmistaan ja puoliso toisista. Kennoston avulla on helppoa myös vertailla eri ihmissuhteiden tarkoitusta omassa elämässä, kun kuvion oivaltaa ja energiakeskusten opetukset näyttäytyvät ihmisenä kasvun ja kasvattamisen valossa hiukan eri tavalla.

Energiakeskukset, joita chakroiksi nimitetään, kuuluvat intialaisen lääketieteen piiriin ja ovat kehollisten sekä silmälle näkymättömien kerrostumiemme toimintaa sekä tarkoitusta kuvaavia keskiöitä. Niiden toimivuuden ja toimimattomuuden voi päätellä paitsi erilaisista psyyken- myös kehon sairauksista sekä paljolti myös ihmisten puheista; se koira aina älähtää, johon kalikka kalahtaa, kun tietää mitä etsiä. Chakroista on runsaasti kirjallista materiaalia, joten käyn tässä teoksessa läpi ainoastaan ne näkökulmat, joita parisuhdekuvion rakenteen ymmärtäminen edellyttää.

Kenno on astia, missä luomisen työ tapahtuu. Kaikkinaiset ristiriidat oman menneisyyden ja oman itsen kanssa ovat kuin reikiä tässä luomisen työn astiassa. Luomisen työ, oli se mitä tahansa, valuu hukkaan, ellei reikiä tukita. Pintojen määrittäminen ei ole siis pelkästään huvin ja hyödyn asia, vaan jopa suorastaan elintärkeää. Missä menevät omat ja toisten rajat, mitä tulee heille opettaneeksi, entä mitä he itselle? Miksi jostain ihmisestä ei pääse irti vaikka kuinka haluaisi ja miksi toisen kanssa ei saa mitään syvempää aikaiseksi vaikka kuinka tahtoisi? Mitä on matkan varrella tullut erinäisistä suhteista opittua ja mitä vielä on käsittelemättä? Astia hakee täyttymystä tavalla tai toisella ja mikäli se ei sitä saa, mikäli luomistyö ja luova itsensä toteuttaminen sekä itsensä vapautunut ilmaiseminen estetään, ihminen ajautuu tavalla tai toisella kohti tuhoa.

Jos ihminen ei saa luoda jotakin, hän luo tyhjiön. Tyhjiön luominen on toisaalta eräs henkisen työn tavoitteista; jotta voi rakentaa elämänsä uusiksi ja uusille perustoille, tarvitaan joskus täydellinen vanhojen mallien purkaminen. Toisille riittää saneeraus ja toisille pintaremontti. Tyhjiön luominen saattaa olla todella puhdistavaa tai syvä nöyryytys, jos ei ymmärrä prosessia eikä sen tarkoitusta. Ihminen pakotetaan selkä seinää vasten punnitsemaan jokaista ihmissuhdettaan sekä arvojaan. Mitä enemmän kieltää itseltään tosiolemustaan, mitä enemmän kamppailee muutoksiaan vastaan ja mitä enemmän takertuu tietoisen mielen luomiin standardivankiloihin sitä todennäköisemmin sitoutuu kärsimystietoisuuden orjaksi. Suostumalla rakentumaan uudestaan, etsimällä ja toteuttamalla toiveensa sekä sielunsa sopimuksen edellyttämät muutokset, suostuu myös eri tasoiseen hyvinvointiin ja runsauteen, jollaista ei osaisi ajatellakaan ennen muutossarjan tasanteita.

Toisinaan tyhjiön luominen on välttämätöntä, koska ihminen on sähköisesti ladattu akku, missä varauksesta huolehtivat edellisten elämien tekemiset ja tekemättä jättämiset sekä geneettinen koodistomme. Jokainen valitsee tietoisesti sen elämän johon syntyy, joten ”alusta aloittaminen” tarkoittaa joskus kaiken vanhan rakenteen purkamista, nimensä ja sähköisen kentästönsä puhdistamista lähestulkoon polttamalla sekä tietoisuutensa rakenteen uudelleen koodaamista. Kaikkien ei tarvitse eikä kuulukaan tehdä asioita samoilla tasoilla ja tavoilla; siksi ei ole olemassa yhtä totuutta eikä yhtä oikeaa uskonnollista kuppikuntaa, joka olisi absoluuttisesti oikea johdatus. Kaikkien täytyy etsiä oma totuutensa, oma johdatuksensa ja kaiken päälle irrottautua siitä rakenteesta, mikä itseä sitoo kurjuuteen. Huonosti voiminen ja siten toisten kurjuuden lisääminen ei ole elämän tarkoitus, päinvastoin.

Kennostossa toinen osapuoli pitää hallussaan passiivisia, feminiinisiä eli parillisia energiakeskuksia ja toinen aktiivisia, maskuliinisia eli parittomia energiakeskuksia. Energiakeskukset ovat sarjassa kahteentoista saakka alhaalta ylös erilaisissa asetelmissa yhteiskuntaan, sosiaalisiin suhteisiin ja henkisiin näkökulmiin. Näissä erilaisissa suhteissa henkiseltä kannalta ei ole hyvää tai pahaa eikä tehdä hyvää tai pahaa, vaan kaikki näyttäytyy itsensä rakastamisen opetteluna sekä rajojen vetämisen haasteina puolin sekä toisin. Periaatteessa tulisi pidettyä helposti toista itsen jatkeena ja tehtyä päätelmä, että kasvutapahtumat, -kivut ja oppimiskohdat olisivat yksi-yhteen samat, mutta niin se on vain ani harvoin. Kun ihmisen kehitys muuten on positiivisella kehällä itsen kunnioittamisen, itsensä arvostamisen ja oman voiman kanssa, suhteessakin ollaan positiivisella kehällä erilaisten opetusten kanssa. Sitä katkerampia ovat opetukset, jos käsittelemättömiä ongelmapesiä on toisellekin jalalle tai jos sydänmajakka viestittää, että olisi jotakin salattavaa tai jos kehä on negatiivinen.

Halusi suhteen toinen osapuoli tai ei, hän on pakotettu kehän mukaisesti opettamaan toista joko negatiivisesti tai positiivisesti, valinta tapahtuu magneettisesti. Päämäärä on oppia rakastamaan itseä ehdoitta, tulla yhdeksi tahtonsa kanssa ja toteuttaa elämäntehtävänsä. Negatiivisella kehällä opetus tapahtuu syyllistämisen kautta ja positiivisella kehällä kunnioituksen kautta. Kaikki kaipaavat kunnioitusta, arvostusta ja luottamusta. Kaikki myös haluavat tulla valituksi ja se loukkaa syvästi, mikäli toinen ei enää sitä valintaa osaa tai halua tehdä itsen hyväksi. Siinä kohtaa herää usein kysymys myös siitä, että haluaisiko sitä lopulta itsekään elää elämäänsä niiden ihmisten kanssa, joita on elämäänsä siihen saakka valinnut. Uuden tietoisuuden heräämiseen reagoivat ensinnä taas ulkopuoliset ennen itseä, alkavat kysellä elämän tarkoitusta ääneen ja lopulta ajatus tulee tietoiselle tasolle ääneen lausuttavaksi.

On erilaisia instituutioita joita kannatellaan yhteiskunnan vakaana pitämiseksi kuten valtionkirkko ja normit perhemalleista. Yhteiskunnan ja instituutioiden toimintaa sanelevat pitkälti rahan liikkeet; työssä käyvä haluaa elättää perheensä ja pitää katon pään päällä, kruunu saa veroista osansa ja näin tasapaino säilyy – ainakin teoriassa. Ihmisen sydän vain ei tahdo ihan kaikkia reunaehtoja allekirjoittaa; perhemuodot ovat alituisessa muutoksessa ja siten yhteiskunnankin reunaehdoista kiistellään. Kiistelyn jalkoihin jäävät ne pienimmät ja heikoimmat, joilla ei ole paljonkaan asioihin sanomista, eli lapset ja vanhukset.

Ulkoinen paine standardien täyttämisestä ja instituutioiden kannattelusta on erilainen, kuin sisäinen paine oman elämäntehtävän täyttämisestä ja asioiden hoidosta. Mitä suuremmaksi torjunta ja paine kasvavat, sitä vähemmän aikuinen on läsnä. Mitä vähemmän aikuinen on läsnä, sitä enemmän lapset ja nuoret ehtivät säätää omiaan. Mitä enemmän säädetään ja kasvetaan ilman valvontaa, luomisen työt johtavatkin ehkä katastrofeihin; velka- ja rikoskierteisiin sekä päihdeongelmiin. Torjunta vie kaistanleveyttä päässä ihan liikaa. Ihmisen kapasiteettia kuunnella omaa sisäistä totuuttaan pitäisi tukea ja kehittää sen sijaan, että kannatellaan instituutioiden tärkeyttä.

Avioliitto on tärkeä pesimisen muoto; lapsilla on vakaat kasvuolot, turvallinen perheverkosto ja tärkeitä ihmisiä ympärillään – ainakin teoriassa. Käytännössä ihmiset kuitenkin ottavat tietoiset päätöksensä sitoutua paljon vakavammin kuin ne sitoumukset, jotka heidän elämänsä sielun sopimuksesta löytyvät. Tietoisen mielen ja alitajuisen pakon välinen ristiriita herättää hämmennystä. Hyvä ja rakkaudellinenkin avioliitto saattaa ajautua väkisinkin kriisiin tai eroon, kun lapsia pitää tehdä sielun sopimuksen mukaisesti jonkun toisen kanssa tietoisen mielen tahdosta tai toiveista riippumatta.

Huomionarvoista on sekin, että luomisen työ houkuttelee toimintaan rakkaudellisella voimalla, niin sanotulla universaalilla rakkaudella. Vaikka kysymys olisi työprojektista, saattaa hämääntyä voimakkaista tunteista niin, että koko projekti viskataan yli laidan, koska pelätään, saattaako rakkauden sävyttämä yhteys, esimerkiksi työtoveriin, koko parisuhteen vaakalaudalle. Ellei sitä ole itse kokenut, se kuulostaa hullulta.

Perhe-elämään liittyvät luomisen työt liittyvät lantion tasolle ja sosiaalisiin suhteisiin liittyvät luomisen työt liittyvät sydän- tai kolmannen silmän tasoille, yhteiskunnan muutosenergiat kohtaavat sielun sopimuksen kautta ja spirituaaliset prosessit joko totuuden tai valon chakrojen tasoilla. Feminiiniset energiakeskukset toimivat siis ”astioina” ja rakkaudellinen energia saa toiminnan käyntiin. Riippuu sitten tahdonvoimasta ja uskalluksesta, lähteekö luomisen töitä harjoittamaan yhdessä tai erikseen vai antaako tyhjiön tulla tilalle.

Kennoston tavoin pultit ja mutterit kuvaavat niin ikään tätä kuusikulmaista muotoa. Peili- ja kaksoisliekkisidoksessa erilaisten sitoumusten ottaminen, kuten laina, lapset tai avioliitto, rakenne kiertyy ja erilaiset kulmat kohtaavat toisensa. Sidosta vääntävät suuntaan tai toiseen myös suvun kuolemantapaukset sekä erilaiset muut ulkoiset tekijät, jotka vaikuttavat kyseisen henkilön sähkökenttään; työpaikan organisaatiomuutokset, ay-liikkeen linjavedot sekä sukulaisten elämänmuutokset. Kaikki sellainen, mihin on sitoutunut ja verkottunut, aiheuttaa heiluriliikettä omassa sähkökentässä ja se heiluriliike kulkee kuin sähköimpulssi eteenpäin sarjakytkennässä, johon on itse edelleen sitoutunut. Kierre voi luonnollisesti kiristyä tai löystyä näistä peliliikkeistä. Itsekin voi tunnustella, saako joku ihminen itseä aukeamaan vai kiristymään, saako rentoutumaan vai varautumaan.

Useissa tapauksissa -huolimatta kehon viesteistä- pitäydytään olosuhteissa, jotka saavat kehon viestittämään vaaraa lähes joka tasolla. Kulttuuri on rakentunut ajatukselle ”vaikeuksien kautta voittoon” ja jostain syystä liitto tai liittouma, jossa ei ole vaikeuksia, valittamisen aihetta ja paha mieli, ei tunnu täyttävän tehtäväänsä. Monessa suhteessa kristinuskon perinne on kärsimystietoisuuteen sidottua. Samat opetukset voi saada passiivisena kärsimyksen kautta tai aktiivisina runsauden ja rakkauden näkökulmista. Kantamalla itse huolta kehänsä kierteen positiivisuudesta tai negatiivisuudesta pitää huolta siitä, että kuinka tule kohdatuksi.

Mikäli opetuksien kierre avaa ihmissuhteen niin, että ihmissuhde raukeaa eikä suhde lujitukaan, on osattava jättää hyvästit. Elämä on monessa suhteessa luopumista ja luomisvoiman herättyä ihmistä riisutaan rajusti ihan kaikesta, mikä ei enää edesauta oraan kasvua ja kehitystä. Mikäli suhde lujittuu on tultava toimeen sen kanssa, että mitä on valinnut. Yhdeksi tahtonsa kanssa tuleminen on tärkeää ja tahdostaan tietoiseksi tuleminen vaatii jonkin verran askartelua.

Yhdeksi tahtonsa kanssa tuleminen on kolmetasoinen prosessi. Psykologisin termein puhutaan egosta, superegosta ja alitajunnasta; spirituaalisin termin puhutaan kehosta, päivätietoisuudesta ja sielutasosta. Kaikkien kolmen pitää olla konsensuksessa siitä, mitä ihminen itseltään, kumppaniltaan ja elämältään toivoo. Jos jotkin näistä tasoista ovat ristiriidassa keskenään, lähtee kanssakulkijoille sähköinen impulssi ”tarvitsen opetusta” ja niin sitä saa ristiriidoistaan opetusta. Mitä ihmiset eniten häpeävät, pelkäävät ja torjuvat liittyvät tavalla tai toisella rahaan, seksiin ja ihmissuhteisiin näiden kahden ristipaineessa. Arvot ovat ristiriidassa keskenään; toinen puoli sanoo, että raha on hyvä ja toinen sanoo sen olevan paha eikä lopulta ihminen itsekään tiedä mitä asiasta ajattelisi ja niinpä hän ajautuu ihmissuhteisiin, joissa joutuu sen kyseisen asian äärellä toimimaan. Tai joku saa kasvatusta siitä, kuinka seksi on saastaista, mutta siitä saa uskomatonta hyvää oloa ja niinpä ihminen ajautuu ihmissuhteissaan kriisiin toistuvasti etsiessään ratkaisua ristiriitaansa.

Erilaiset unelmakartat esimerkiksi paljastavat varsin nopeasti sen, onko toive oma vai ulkoapäin asetettu. Kaikki omat sisäiset toiveet toteutuvat suhteellisen lyhyessä ajassa, mutta ulkoapäin asetetut vaatimukset siitä, mitä elämältä kuuluisi toivoa, eivät ota toteutuakseen. Että kahden ihmisen tahto tulisi yhdeksi tarvitaan molempien yhteneväinen toive siitä, että tahto kävisi toteen. Hyvissä, korkeampia olemuspuolia palvelevissa toiveissa on valtavasti voimaa, jolla liikutetaan vuoriakin ja tehdään ihmeitä tapahtuviksi. Esimerkiksi paraneminen ei ole aina itse tarkoitus, vaikka sitä kuinka haluaisi. Joskus ihminen kaikkein viimeksi haluaa oikeasti parantua, koska kaipaa sairauden tuomaa huomiota ja asemaa heikkona, suojeltavana olentona. Oma tahto pitää selvittää keinolla millä hyvänsä ja siinä ihmistä auttavat aina – toiset ihmiset.

Vuorovaikutustasot

Pintojen lukumäärän mukaisesti vuorovaikutustasoja on kuusi (kolmessa tahdon tasossa siis yhteensä kahdeksantoista). Ihmiset siis toimivat kuudessa eri kerroksessa vuorovaikutuksessa keskenään ja lasten kanssa käytetään pääsääntöisesti näistä tasoista neljää, jopa viittä, jolloin hyvän parisuhteen asettama vaatimus olisivat myös nämä neljä eri kerrosta minimissään. Vuorovaikutus on ”vaikuttamista vuoroon” eli metsä vastaa kuten sinne huudetaan ja sitä saa mitä tilaa. Kaikki lähtee vuorovaikutuksesta itsen kanssa. Mitä itse itselleen puhuu, miten itse itseensä suhtautuu ja kuinka suostuu elämänsä kohtaamaan asettaa melko tarkat mittapuut sille, kuinka muut kohtelevat ja millaisia opetuksia universumi itselle tarjoaa. Kysynnän ja tarjonnan laki on ollut ikään kuin tiedossa jo vuosikymmeniä, viimeiset parikymmentä vuotta siitä on puhuttu paljon ja tosissaan, mutta vasta viime aikoina asia on alkanut aueta suurelle yleisölle. Vuorovaikutus on sähköä, jopa puheääni on radioaaltoja, joten suuri osa vuorovaikutuksesta tapahtuu sanattomilla tasoilla.

Ihminen on sarjakytkennässä toisten kanssa halusi tai ei, kunnes saa maadoitettua itsensä irti eri yhteyksistä tai sielun sopimuksen mukaiset tehtävät tulevat täyteen vaikkapa lasten kanssa ja opetukset vaikkapa työtovereiden kanssa saa neutraloitua. Mitä enemmän ristiriitaa, sitä enemmän verkostoitumista toisten kanssa ja sitä enemmän omien voimien hajaantumista toisten käyttöön. Mitä vähemmän ristiriitaa itsen kanssa, sitä vähemmän pintaa toisille verkottaa ja verkottua, sitä vakaammin voi seisoa omassa voimassaan ja sitä vähemmän on toisten tyrkittävänä. Kuulostaisi aika hienolta, eikö? Perinteisessä mielessä sitä kutsuttaneen vapaudeksi.

Jokainen vuorovaikutustaso vastaa yhtä vanhoista sakramenteista; hautausta ei oteta lukuun, koska opetustehtävien oivaltaminen pakottaa vanhan elämänmuodon hylkäämiseen ja vertauskuvalliseen hautaamiseen sekä henkiseen ja sosiaaliseen uudestisyntymiseen. Hautauksen sakramentti on myös lopullisuuden sakramentti; haudattavan kanssa ei enää perinteisessä mielessä kommunikoida, ellei erityistä herkkyyttä siihen ole. Joillakin on tämä lahja, mutta suurin osa ihmisistä kammoaa ajatustakin. Isolla osalla lahjan saaneistakin on taisteltavaa itsensä kanssa, ennen kuin sen hyväksyy; lähinnä siksi, että ulkopuoliset siitä osoittelevat sormella.

Vuorovaikutustasoista alimmainen on kehollinen, elekielen ja hormonien taso, joka toimii lähes liskoaivotasoisesti tutkien ympäristöstä vaaran merkkejä. Mikäli vaaran merkkejä on havaittavissa, ihminen siirtyy elimistössään keskitysleiritilaan; kutsun tätä krokotiilitasoksi. Stressihormonit alkavat jyllätä, unen laatu heikkenee ja ihmisen ärtyvyys kasvaa. Ihminen alkaa hyökkäillä ja puolustautua ilman näkyvää syytä myös täysin osattomien ulkopuolisten antamiin suhteellisen vaarattomiin ärsykkeisiin. Puolustautumistilassa ollessaan ihminen puolustautuu alitajuisesti hyökkääjiä vastaan kuin poikasiaan suojeleva krokotiili. Hän saattaa itsekin ihmetellä, mikä näin paljon yhtäkkiä ärsyttää, vaikka nimellisesti mitään ei pitäisi olla vialla. Ihminen luottaa läheisiinsä tai ei luota. Hän on turvassa tai vaarassa, hän nauttii olostaan tai ei nauti. Vaihtoehtoja ei liskoaivotasolla paljon ole; se on joko tai. Ja hyökkäys on aina paras puolustus.

Parisuhteen kannalta liskoaivotason antamilla viesteillä on paljonkin merkitystä; parisuhteen perustana luottamus ja kunnioitus ovat essentiaalisia. Mikäli niitä ei ole, ei ole parisuhdetta – on vain taistelutanner. Tätä vuorovaikutustasoa vastaa kasteen sakramentti; meidät vihitään ihmisyyden perustavanlaatuisiin lakeihin lapsuudenkodissa sekä sen arvoissa. Toimintatavat, olemisen lait ja vuorovaikutustasot opetetaan jo niin sanotusti äidinmaidossa, kirjaimellisesti.

Seuraava taso on niin ikään kehollinen, sosiaaliseen vuorovaikutukseen pyrkivä kosketuskehä jota nimitän apinatasoksi. Ihminen kirputtaa, rapsuttaa ja kupsuttaa läheisiään, halailee ja silittelee poikasiaan sekä lajitovereitaan ihan mielikseen – kunhan kokee olevansa turvassa. Vauvatkin kuolevat ja taantuvat ilman kosketusta, sillä sylissä pitämisen ja aktiivisen vuorovaikutuksen kautta lapsi saa maailmalleen hahmoja, ääriä sekä rajoja. Lapsi oppii läheisyydestä ja sylissä pitämisestä motorisia taitoja, kun yhdeksän kuukautta kestäneen kehon sisällä kantamisen jälkeen raskaus jatkuu kehon ulkopuolella kantaen toisen mokoman. Lapsi oppii hoivaamisen kautta pitämään itseään tärkeänä sekä antamaan ja ottamaan vastaan huolenpitoa. Näiden perustaitojen turvin hän myös itse aikanaan huolehtii omasta jälkikasvustaan.

Vanhempien keskinäinen hoivaaminen ja huolenpito opettavat lapselle, että aikuisetkin tarvitsevat hellyyttä ja läheisyyttä. Ihmiset tulkitsevat asennoista ja eleistä paljon enemmän asioita parisuhteessa, kuin uskoisivatkaan. Keholla säädellään etäisyyttä ja siten viestitetään torjuntaa tai hyväksyntää. Keholla tullaan lähelle tai väistetään, eli osoitetaan turvallisuutta tai uhattuna olemista, vaaraa. Keholla ja sen asennoilla viestitetään tunnetiloja laidasta laitaan ja suuri osa ihmisen vuorovaikutuksesta perustuu elekieleen.

Parisuhteessa muutos kahden aikuisen perheestä lapsiperheeksi muuttaa viestintää dramaattisesti. Ollaan väsyneitä, lapsilta saa läheisyyttä runsain mitoin eikä arjen keskellä aina ehdi, muista tai jaksa sylitellä. Joskus kehollinen vuorovaikutus rajoittuu seksiin, mikä on varsinkin naisille hämmentävää. Mikäli seksi on pelkästään kehollista parittelua eikä sisällä muita vuorovaikutuksen elementtejä, se ei ole ihmiselle tyydyttävää pitkän päälle. Asiasta myöhemmin lisää. Tätä vuorovaikutustasoa vastaa konfirmaation sakramentti; kastetta perheeseen ja sukuun vahvistetaan pitämällä lähellä ja kasvattamalla fyysiseen maailmaan sekä kehostossaan olemiseen ja elämiseen. Sakramentti häiriintyy, mikäli kehollinen vuorovaikutus on ristiriitaista tai lapsi saa osakseen torjuntaa tai pahoinpitelyä. Sama kehä jatkuu helposti pitkälle aikuisuuteen eri tavoin.

Emotionaalisellakin tasolla ihminen haluaa tulla kohdatuksi. Toivotaan, että toinen voisi samastua olotilaan ja siten jakaa omia kokemuksia. Tätä tasoa kutsun koiratasoksi siksi, että koirat ihmisen parhaina ystävinä helposti hakeutuvat vuorovaikutukseen, lohduttavat ja osallistuvat tunteiden jakamiseen. Koirat ovat myös vilpittömän iloisia, kun kotijoukot tulevat kotiin. Iloinen hännänhuiskutus ja haukunta kertovat siitä, että ihmiset ovat kaivattuja. Ihmisen tunteet kotiin menemisestä ovat usein melko ristiriitaisia. Toisaalta koko käsite koti on ristiriitainen; siellä on joukko ihmisiä, joiden suhteen on paljon vaatimuksia ja toisaalta ne ihmiset ovat oma perusjoukkio, jolta pitäisi saada kaikkea hyvääkin. Aina näin ei kuitenkaan ole.

Vastenmielisyys kotiin menemisestä ei häivy pikaisella remontilla tai huonekalujen uudelleen järjestämisellä; ihmissuhteet tällöin ovat pienen tuuletuksen tarpeessa. Ihmisellä on kyky rakastaa ja tunteet nousevat, kun ihminen kokee olevansa turvassa. Kun tunteille aletaan asettaa reunaehtoja, ne säikkyvät ja vetäytyvät koloihinsa. Kun lämpimistä tunteista ei ole enää jälkeäkään tai kun ne korvautuvat negatiivisilla tunteilla, kotielämä lakkaa tuntumasta siltä, kuin ihminen sisimmässään sen oikeaksi tuntisi; turvalliselta ja vapautuneelta. Ulkoiset puitteet eivät ratkaise yhtään mitään, ellei ihmisellä ole tunteilleen tilaa ja ilmaisukeinoja. Koirataso vaihtuu äkkiä takaisin krokotiilitasoksi. Tunteiden reunaehtoina toimivat kunniallisuuden ehdot. Ihminen sitoutuu puolisoonsa ja näin tehdessään yhdistää sähköisen kentästönsä puolisoonsa.

Kunniallisuuden vaatimukset pakottavat puolisot muutospeleihin, ellei ole osattu valita puolisoa, jonka tasot vastaavat luonnostaan omia. Karmiset velvoitteet lasten tekemisestä ristiriidan aikaansaavan kumppanin kanssa usein estää tämän itsen kannalta optimaalisen valinnan. Sitten taas henkinen kehitys myöhemmässä vaiheessa, sisäisen dialogin rakentuminen positiiviseen suuntaan ja oman tahdon toteuttaminen pakottavat uudelleen reunaehtojen määrittelyyn, esimerkiksi lasten kasvaessa. Vakavammat parisuhdeongelmat kuten perheväkivalta ja päihdeoireilu pakottavat väkisinkin muutoksiin, mutta joskus parisuhteessa vuorovaikutuksen lisääntyminen johtaa myös turvallisuuden tunteen kasvuun ja parisuhde paranee vanhetessaan viinin tavoin.

Tunteiden ilmaisukeinojen yhteensopivuus tai ainakin toisen tapojen ymmärtäminen ja hyväksyminen ovat tärkeitä elementtejä. Tunteiden ilmaisun vapaus tai estyneisyys pakottavat ihmisen tiellään eteenpäin, koska rajoittaminen tarkoittaa sairastumista ennemmin tai myöhemmin. Tämä vuorovaikutustaso vastaa ehtoollista, joka on ehdottoman hyväksynnän ja rakkauden symboliikkaa, eikä onnistu tarkoituksenmukaisesti ennen kasteen ja konfirmaation tasapainoa.

Ihmisen kyky kommunikoida käsitteillä ja kielellä on neljäs vuorovaikutuksen taso. Kielen erilaiset murteet, tapa puhua, määrä ja laatu sekä käsitteistön ja sanavaraston rikkaus asettavat sanalliseen ilmaisuun omat reunaehtonsa. Puhumisen määrä ja laatu riippuvat toisaalta temperamentista, opitusta puhumisen kulttuurista, mutta toisaalta myös turvallisuudesta. Mikäli tarvitsee pelätä sanojaan tai niiden seurauksia, ihminen menee lukkoon kuin simpukka. Mikäli sanat selvästi tarkoittavat eri asioita, toinen systemaattisesti ymmärtää sanojen takana olevan tarkoituksen aivan väärin tai tuntuu siltä, ettei sanoilla ole samaa sisältöä, puhuminen ei ole paras tapa tuoda itseään ja tarpeitaan esiin.

Kaikilla ei ole edes kykyä tai mahdollisuutta kuvailla tuntemuksiaan sanoin tai käsittein niin, että tulisi ymmärretyksi. Sielun sanoittamiseen tarvitaan tällöin muita keinoja; musiikki, kuvataide, elokuva, sarjakuva tai mikä tahansa voi olla kätevä keino kertoa, miltä minusta juuri nyt tuntuu. Alkajaisiksi saattavat mennä ristiin käsitteet rakkaudesta, kodista, turvallisuudesta, taloudellisista kysymyksistä ja kasvatuksesta. Reviirialueen käyttäytymissääntöjen hiomiseen käytetään yllättävän vähän aikaa ja sen alueen turvallisuus kuitenkin määrittää ihmisen sisäistä turvallisuuden tunnetta todella paljon. Ristiriita sanallisen ja sanattoman viestinnän kesken nostaa myös niskavilloja pystyyn.

Mikäli sanaton viestintä huokuu käsittelemättömiä arvoristiriitoja liittyen rahaan, seksuaalisuuteen, uskontoon tai muihin moraalisiin ongelmiin, parisuhde toimii pelikenttänä niiden määrittelemiseen väistämättä. Arkisimmillaan kyse voi olla vessanpöntön kannesta, pahimmillaan ristiriita tulee rakastamisen ja hakkaamisen välillä. Kunniattomassa ihmissuhteessa eläminen käy etenkin soturikansojen voimille. Soturin voimaa kuitenkin määrittää oma sisäinen voiman tunne, ei ulkoinen hallinta. Pettävän puolison piekseminen ei ole ratkaisu; on etsittävä kumppani, johon osaa ja voi luottaa.

Tämä vuorovaikutustaso vastaa rippiä sakramenteissa, koska ihmisellä on kyky ja tarve kohdata sekä päästä irti kaikesta, minkä tietää tehneensä väärin. Ihmisen täytyy myös jotenkin voida käsitellä sitä vääryyttä, jota hänelle on tehty. Rippi tarjoaa mahdollisuuden sekä anteeksi saamiseen että anteeksi antamiseen. Rippisakramentin keskeinen perusta on luottamus ehdottomaan rakkauteen; sakramentit periaatteessa siis rakentuvat toinen toistensa päälle ja tukevat toisiaan. Häiriintynyt prosessi häiritsee syvää vuorovaikutusta ja heikentää kykyä antautua elämälle.

Viides vuorovaikutustaso on luomisen ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen valastaso. Parhaimmillaan tämä taso toimii parisuhteessa silloin, kun sekä sanallinen että sanaton viestintä ovat kohdillaan. Seksuaalisenakin väreilevä luomisen voima hallitsee kaikki alemmat vuorovaikutustasot ja kun ihminen kokee olevansa turvassa, hänellä on voimavaroja sekä kotona täydesti itsensä ilmaisemiseen että yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen sen ulkopuolella. Valaat ovat sosiaalisia eläimiä, joilla on massaa ja täysikasvuisiksi kasvettuaan hyvin vähän luonnollisia vihollisia. Seksuaalinen vuorovaikutus meditaationa ja yhteiskunnan perusyksiköiden positiivisena voimavarana toimii parisuhteissa ja antaa myös lapsille mallin siitä, kuinka rauhanomaisesti voidaan elämää rakentaa ja ylläpitää. Valastasolla ei ole enää ristiriitoja, jotka palauttaisivat pelin krokotiilitasolle. Valastaso on periaatteessa siis kaikkien alemman neljän tason hallintaa höystettynä terveellä, rakkaudellisella ja luomisvoimaisella seksuaalisuudella.

Parisuhteissa asetettujen reunaehtojen sekä ihmisenä kasvuun liittyvien opetustehtävien vuoksi arkisuhteessa ei aina ole mahdollisuutta valastason vuorovaikutuksen; silti sen pitäisi olla tavoite. Pelkästään lasten kanssa käytetään alempaa neljää vuorovaikutustasoa suvereenisti. Kahden aikuisen terve, kypsä ja hallittu liitto sisältäisi siis mielellään nämä kaikki viisi tasoa. Valastason seksuaalisuus ei ole enää pelkkää läheisyyden tarvetta, se ei ole jokapäiväisen kirputtamisen taso, vaan syvää sanatonta ja sanallista viestintää, jonka edellytyksinä ovat ehdottomasta hyväksynnästä kumpuavat luottamus ja turvallisuuden tunne. Ristiriita on, että turvallisuuden tunne ja ehdoton hyväksyntä pitää löytyä ensin itsestä; valas tekee yksin matkansa pohjoisen ruokaisilta vesiltä etelään poikimaan ja sitten poikasen kanssa takaisin pohjoiseen syömään koko vuoden tarpeiksi. Miten tämä vaikuttaa yhteiskunnallisesti? Parisuhde on lasten koti. Turvallisissa kodeissa kasvaa turvallisia aikuisia yhteiskunnan tulevaisuuden toivoiksi. Muusikko John Lennon on sanonut, että on surullista, kuinka elämme yhteiskunnassa, missä väkivaltaa saa toteuttaa päivänvalossa ja rakastelemaan pitää vetäytyä suojaan katseilta. En tarkoita, että lasten pitäisi osallistua ja nähdä vanhempiensa välistä seksuaalista vuorovaikutusta, vaan sitä, että vanhempien välinen kipinä, luottamus ja sanaton viestintä ovat läsnä lasten tietoisuudessa.

Kaikki vuorovaikutuksen ongelmat ja lukkiutumat ovat lasten kentästöissä myös. Lapset ensin pyrkivät niitä itse puhdistelemaan ja myöhemmässä vaiheessa omaksuvat vanhempien oppiläksyt itselleen, jotta ne toisin toistaisivat. Rakentamalla valastasoisia vuorovaikutussuhteita vanhemmat vapauttaisivat lapsensa aiempien sukupolvien taakoista. Yhteiskunnallisen tason suuri muutos tapahtuisi pelkästään vuorovaikutustaitojen kehittämisellä ja turvallisuuden tunteen lisäämisellä ihmissuhteissa. Tätä vuorovaikutustasoa kuvaa avioliiton sakramentti; liitto muodostetaan suojelemaan perhettä, yhteiskunnan perusyksikköä. Sen perustana on sopimusosapuolten horjumattomuus omissa periaatteissaan ja luottamus siihen, että toinen tietää mitä tekee sopimukseen ryhtyessään. Sopimuksen ehtojen hioutuessa ihmisen muuttuessa sopimustakin pitää tarkistaa ja aika ajoin sopimukset täytyy purkaa; edelleen perhettä ja lapsia suojellen. Erojen ei tarvitse olla riitaisia eikä erosta tarvitse tulla taistelutannerta, jonka keskiössä lapset jäävät heitteille joutuessaan pelinappuloiksi.

Kuudes ja viimeinen vuorovaikutustaso on spirituaalista vuorovaikutusta; tällä tasolla pääsääntöisesti opiskellaan arjen pyhitystä tai se toimii oppimestarisuhteena henkisellä polulla. Enkelipelin ydin on lasten suojelu. Käytän enkelinimitystä siksi, että valoisat siivekkäät olennot tunnetaan kaikkialla maailmassa. Tällä tasolla viestitetään niin ikään sanattomasti, ensisijaisesti symbolisesti. Symboliikkaa on kaikkialla; joskus välittäminen onnistuu tietoisessa tilassa ja joskus täytyy olla unessa tai transsissa, että tieto vaihtuu. Seksuaalinenkin vuorovaikutus onnistuu, mikäli aktin aikana esimerkiksi tantrisessa seksissä päästään meditatiiviseen tilaan. Syvät eettiset periaatteet tulevat tosiksi tällä tasolla; oli kyse sitten uskonnollisista periaatteista tai arvoista lasten kasvatukseen tai rahaan liittyen. Löytämällä omat arvonsa sekä niiden pohjan, kun tulee yhdeksi tahtonsa kanssa jokaisella tasolla, löytää turvallisuuden tunteen ja sitä kautta tulee tietoiseksi kaiken ihmisyyden yhteisestä perustasta.

Tällä tasolla luovutaan peloista erilaisiin uskomuksiin liittyen; luottamuksellisessa suhteessa ja luottamuksellisessa eettisessä ajattelussa suhteessa korkeampiin voimiin ymmärretään myös, että jokainen seuraa kutsumustaan uskontokunnasta riippumatta. Ymmärretään myös, että erilaisilla uskomusjärjestelmillä on lopulta yhteinen pohja; symbolinen kieli on yhteistä ja puhuttelee yhtä lailla alkuperäiskansoja, muslimeja kuin kristittyjäkin. Symboliikan perusta on syvillä tiedostamattomilla tasoilla, mihin ulkoiset uskomusjärjestelmät ja alueelliset eettiset järjestelmät eivät ulotu. Tällä tasolla henkinen perusta siirretään kuin näkymätön viitta esimerkiksi lapsille.

Tätä vuorovaikutustasoa kuvaa pappisvihkimyksen sakramentti. Kun ihmiset rakentavat itse omista lähtökohdistaan henkilökohtaista suhdetta transsendenttiin todellisuuteen, alkaa veljespappeuden aika jolloin tietoisuuteen kasvetaan omassa tahdissa eikä erillisiä vihkimyksiä enää tarvita. Tämä tarkoittaa, että myös tuomitsemisen tarpeesta pitää luopua. Ykseyden puitteissa instituutiorakenteen ja instituutiopappeuden tarve purkaantuu. Tähän saakka ”pappi” on periaatteessa ollut yhtä, kuin ”valasyyttäjä”. Monissa uskonnollisissa järjestelmissä esimerkiksi avioero on peruste erottaa seurakunnasta, vaikka instituutiolla ei voi olla valtaa ylitse sielun sopimusten, joita ihmisille itselleen paljastetaan vain vähän kerrallaan.

Vuorovaikutusta ei pääse pakoon, mikäli on tekemisissä toisten ihmisten kanssa. Ellei tule tietoiseksi omasta sisäisestä keskustelustaan, ei huomaa myöskään sitä, kuinka paljon kommunikoi sähköisesti sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät ole lähimaillakaan. Onko vuorovaikutus tietoista vai ei ja missä määrin sitä tapahtuu on monilla hämärän peitossa. Tietoiseksi tulemalla vähentää energiavuotojaan joka suuntaan, mikä toisaalta vähentää psyykkistä kuormaa, kun tekee vähemmän oletuksia eikä tarvitse kannatella sisäisiä käsikirjoituksia. Lisäksi se vähentää emotionaalista kuormaa, kun lakkaa vähitellen suhtatumasta tunnepitoisesti muistoihinsa ja alkaa elää enemmän tässä hetkessä. Vähentää aika tavalla huolta ja murhetta tulevaisuuden suhteen, kun ei enää mieti, mitä toisilla on asioihin ja tekemisiin sanottavaa. Oppimalla elämään hetkessä pystyy muuttamaan elämänsä suuntaa, koska luominen tähtää lyhyempiin etappeihin tavoitteissa.

Kennostossa pinnat ilmenevät vastakkaisina triangeleina, joilla liitytään toisiin kennoihin. Vastakkain ovat poikkeuksetta reviiri-kommunikaatio (valtapeli) -pinnat, tunne- ja kasvatuspinnat sekä keho- ja luomispinnat. Tässä triangeli-draamassa näkyy väistämättä se, että ihmiset ovat alttiimpia pelaamaan tietynlaisia pelejä keskenään ja myös suhteissaan toisiinsa. Ilmiö on näkyvissä jo hyvin pienillä lapsilla. Jotkut vahtivat huonettaan ja kehoaan todella tarkkaan; on rajoja, joita ei sovi ylittää. Toisilla taas on enemmän tunnepelejä toistensa kanssa, ja joillakin on keho aktiivisessa käytössä pienestä asti, he käyvät kaiken läpi kehonsa kautta.

Aikuisilla pelit korostuvat. Mikäli näistä peleistään ei ole tietoinen tai ei tiedä, miten suhtautuisi toisten peleihin, joutuu opettelemaan näitä kaikkia. Pelkästään yhteen asiaan ja tapaan ei voi keskittyä, vaikka haluaisikin. Ristiriidat nousevat usein siitä, että uskotaan tai ajatellaan kaikkien pelaavan juuri samaa peliä juuri samalla tavalla. On kuitenkin selvää, että kaikki eivät toteuta pelejä samalla tavalla. Muutokset omissa energiakeskuksissa saattavat myös ajaa pelaamaan pelejä tasoille ja tavoille, jotka eivät ole itselle ominaisia. On myös eri tapoja pelata vaikkapa rahapeliä; joillakin rahaa pitää olla paljon ja toisille köyhäily on hifistelyä omalla sektorillaan. Kaikille kunnian perusteet eivät ole lainkaan samoja. Toiset luovat paljon uutta elämää lasten kautta ja toiset taas luovat paljon muuta – kuten vaikka työnsä kautta, harrastamalla tai parantamalla.

Jokaiseen pintapariin liittyy myös vastakkainasettelua; tunne-kasvatuspinnan vastakkainasettelu tapahtuu suhteessa aikaan: mennyt (sisäinen lapsi) ja tuleva (aikuinen, kasvattaja). Itsensä tempominen nykyhetkeen läsnä olevaksi on primääritavoite, joka mahdollistaa luomisen nyt-hetkessä. Reviiri-valtapeli -pinta luo ristiriidan paikkaan (reviiri) ja tapaan (kumman tapa toimia on oikeampi, vallitsee ajassa ja paikassa yhtäaikaisesti). Samalla tavalla keho-luomis -pinta rakentaa ristiriidan sekä paikkaan että tapaan. Ihmiskeho toimii luomiskennona niin lapsia tehdessä kuin ajatuksen tasolla - ajatella vaikka tieteen huippua, Hawkingia, jonka keholliset ulottuvuudet ovat melko rajalliset sairauden vuoksi.

Luomisen tapa onkin sitten se ristiriidan tuottaja, kumman tapa luoda ja rakentaa elämää, tehdä työtä ja jäsennellä elämä, on parempi ja toimivampi? Kaikki ihmisten väliset ristiriidat on palautettavissa näiden pintojen limittäisyyteen. Itsensä voi piirtää keskuskennoksi ja keskeisiä ihmissuhteitaan ympärille, ja kuinka ollakaan, huomaa pelaavansa erilaisia pelejä läheistensä kanssa. Muutokset ihmissuhdekentässä rakentavat kuviot uusiksi. Joku, jonka kanssa ennen käytiin reviirikiistoja, joutuukin yhtäkkiä tunnekasvattajan asemaan. Joku, jonka kanssa käytiin ennen kasvatuspeliä, onkin nyt kehopelin kohteena. Joku, jonka kanssa sai ennen luoda, onkin valtapelikumppani. Työyhteisöissä nämä näkyvät pinnallisempina, paitsi niillä, joilla työ on keskeinen intohimo ja elämän peruskivi.

Ajan, paikan ja tavan pitäisi siis kohdata, että voisi rakentaa elämästään toiveidensa mukaisen. Parantamista voidaan tehdä suhteessa lapsuuteen, kun nyt-hetkessä tehdään ratkaisevia oivalluksia ja kyetään korjaamaan niitä tilanteita ja ihmissuhteita, jotka ovat ketjuuntuneet jonkin tietyn trauman vuoksi tuhokierteeksi. Negatiivisten kehien muutos positiivisiksi on luomisen työ, jota jokaisen on mahdollista tehdä itselleen ja myös perhesuhteissaan. Yhden tekemä muutostyö näkyy selvästi. Ihmissuhdeverkostojaan voi myös muuttaa ja rakenteita purkaa, jos osaa niitä tutkia ja lähteä toista vastaan, tekemään muutoksia jotka mahdollistavat uudenlaiset toiminta- ja ajattelurakenteet. Ensin on kuitenkin tiedettävä tahtonsa.

Ihminen, joka ei tiedä, miksi jotakin suhdetta kannattelee tai millä ehdoilla on valmis sietämään epätyydyttäviä ihmissuhteita, sietää nöyryytyksiä, häpäisyä ja ahdistusta oman terveytensä kustannuksella. Epätyydyttävät ihmissuhteet rakentavat aina tuhokierteitä, jotka tekevät sairaaksi. Mikäli on kiinnostunut omasta tai rakkaidensa hyvinvoinnista, täydellinen hyväksyntä, luottamus ja kunnioitus ovat minimit kanssakäymiselle. Työssä tai opinnoissa ei voi kaikkia ihmissuhteitaan valita, mutta ymmärtäessään ihmissuhteidensa rakentumisen mekaniikkaa jo sähköiseltä tasolta, voi ratkaisevasti muuttaa esimerkiksi alemmuuden-, syyllisyyden- tai pelkojensa tuomia valtapelejä, joilla on ikävä taipumus tuhota koko työyhteisön työn ilo ja sitä kautta kunniallisen ja tuottavan työn tuntu. Erityisen tärkeää näiden asioiden ymmärtäminen olisi esimiehille, joilla on kapasiteettia puuttua työryhmiensä keskinäiseen dynamiikkaan.

Luomisen työt

Ihminen luo jatkuvasti. Jos ei ole, mitä luoda tai miten ilmaista luovuuttaan, ihminen ryhtyy luomaan tuhoa voidakseen aloittaa uuden luomisen, koska haluaa aloittaa alusta. ”Kaikki hyvin” -tasanne merkitsee usein sellaista runsautta, että luomisen tarve häviää ja tällöin moni ryhtyy rakentamaan kriisiä, mikäli parempaa keinoa itsensä ilmaisuun ei keksitä. Täyttymys ei ole ihmiselle siis välttämättä onnellisin olotila. Tavoitteiden ja unelmien saavuttamisen jälkeen tarvitaan uusia unelmia ja uusia tavoitteita. Unelmien luomisen kyky siis on ihmiselle todella kriittinen. Unelmia luomalla ihminen luo ihmissuhteitaan ja elämäntilanteitaan; kaikki on periaatteessa kiinni siitä, mitä oman päänsä sisällä kokee ristiriitaiseksi suhteessa näkyvään todellisuuteen.

Näkyvä ja ilmeinen elämä on heijastusta sisäisestä todellisuudesta. Mikäli kehosto tai korkeampi olemuspuoli eivät ole päivätietoisuuden kanssa samaa mieltä elämänkulusta päivätietoisuuden valintojen kanssa, siitä seuraa ongelmia – joko henkisiä tai fyysisiä. Henkisiin ongelmiin liittyvät mielen terveyteen liittyvät aspektit sekä sotkut ihmissuhteissa. Fyysisiin ongelmiin kuuluvat sekä terveyteen että taloudellisiin asioihin liittyvät ongelmat.

Luomiseen liittyy runsauden ajatus; ja tuhoa tarvitaan aika ajoin, tai sitten uusia valloitettavia alueita, mikäli aikoo säilyttää entiset kuviot. Tarina vertautuu ja kertautuu sakramenttien kautta Jobin kärsimysnäytelmässä. Vauraus tai vitsaukset ovat korkeammassa kädessä ja ihmisen on mahdollista luoda uusia kauniita maailmoja itselleen, mikäli pysyy uskollisena todelliselle kutsumukselleen, vaikka kuvaannollisesti tai käytännöllisesti kaiken menettäisikin. Kun entinen on tuhoutunut, siihen pitäisi katkaista kaikki siteet. Mikäli yrittää tekohengittää ja ylläpitää jo kerran menetettyä, ajautuu energiavuotojen kierteeseen; zombielämään. Menneisyys, johon ei voi enää vaikuttaa, ottaa vallan ja vie kaiken voiman tästä päivästä. Ihmisen on osattava luoda itselleen uusi todellisuus, nähtävä unelmissaan ja mielessään uudet maailmat joita eläisi, että voisi nauttia tulevasta ja tekisi siitä totta.

Mikäli haikailee kaikkea entistä, ei pääse eteenpäin. Takaisin kohtuun ei kuitenkaan voi palata. Henkiseen elämään liittyy kahtiajakoisuus mammonasta. Toisaalta se on maallista, jota havittelevat eivät ehdi keskittyä henkisiin asioihin ja josta luopumisella katsotaan olevan suuri merkitys henkisen kasvun tiellä. Toisaalta sitä pidetään myös merkkinä siitä, että toteuttaa itseään täydellä potentiaalilla ja että ”jumalat ovat suotuisia”. Se on siis toisaalta palkinto hyvin ja ”oikein” tehdystä työstä, mutta toisaalta jotakin halveksittavaa ja jopa hiukan epärehellistä. Ikään kuin ihminen, jota ei taloudellinen ahdinko tai konkreettinen nälänhätä kosketa, ei tietäisi mitä on ”todellinen elämä” ja ”oikea kärsimys”. Kysymys kuuluu, mitä näillä kahdella on tekemistä keskenään? Entä miksi pitäisi elää kärsimys täydesti, reaaliajassa ja totuuksien kautta elämisen mittapuuna?

Maailmassa kiertää vanhoja sieluja, jotka ovat jo toisaalta kolunneet kaikki sodat, uskonsa puolesta kuolemat, nälänhädät, kärsimykset ja niin edelleen ja toisaalta niitä nuoria sieluja, jotka näitä kokemuksia vielä tarvitsevat. Maailmassa kuitenkin alkavat tulla aika ja maapallon resurssit vastaan; uuden tietoisuuden ja runsauden luomiseen alkavat siirtyä yhä suuremmat kansanjoukot ja he tekevät myös paljon työtä kolmannessa maailmassa uuden todellisuuden aikaan saamiseksi. Kärsimyksen piti päättyä uuden liiton luomiseen Kristuksen kärsimysnäytelmän käytyä toteen, mutta ihmiset sinnikkäästi haluavat edelleen elää vaikeuksien keskellä.

Vaatii uskallusta ajatella, että itsellä oleva hyvä ei ole toisilta pois tai että toisten hyvä ei ole itseltä pois. Turvallisuus, arvostus itseä ja toisia kohtaan sekä hyvin hoidettu maailma ovat jokaisen perusoikeuksia. Toisaalta se tuntuu kaoottiselta ja pelottavaltakin. Kärsimys on ollut osa ihmisen luontoa ja osaa jo vuosituhansia; pitäisikö jostakin osata oikeasti luopua? Eikö se olekaan väärin, että on hyvä olla ja eikö se uusi maailma olekaan kaaosta, kun se on tuntematon?

Ihminen pyrkii säilyttämään rakenteita nimenoman niiden turvallisuuden vuoksi. Hajottaminen tietää kaaosta, ainakin tilapäisesti. Siksi luomisen energiat ja luomisvoimaiset ihmiset ovat pelottavia; hehän ovat melkein kuin pahan palveluksessa tehdessään selvää olemassa olevista käytös- ja toimintamalleista. Kaaosmagiaa pidetään pelottavana ja saatanallisena, koska tuhoaminenhan ei ole elämää, eihän? Paitsi että on. Vanhan olomuodon täytyy aina kuolla, että uusi voi syntyä. Ihminenhän ei helposti usko jälleensyntymiseen; sittenkään, vaikka sitä esiintyy luonnossa jatkuvasti. Siemenistä tulee puita, toukista perhosia sekä munasoluista ja siittiöistä uusia ihmisiä. Vanha olemuspuoli kuolee aina siirtyäkseen uuteen vaiheeseen. Vanha rakenne murtuu, uusiutuu ja rakentuu uudeksi. Perhonen ei paljon muistele toukkavaihettaan eikä kukaan aikuinen ihminen muista, miltä kohdussa tuntui.

Kehomuistiin ovat tallentuneina geneettiseen koodistoon sukujen traumat, joita uudet sukupolvet pyrkivät puhdistelemaan. Kokemukset ovat läsnä, vaikkakaan eivät tietoisessa mielessä. Tarvitaan uusi tietoisuus, että vanha voidaan purkaa ja siihen tarvitaan lapsen luovuutta sekä uskallusta heittäytyä uusiin maailmoihin; lapsella kun ei ole vanhojen rakenteiden rasitetta tietoisessa mielessään.

Ihminen luo itselleen olosuhteita, tiloja elää sekä jälkeläisiä. Kaikella on tarkoituksensa eikä mikään tapahdu sattumalta. Kaiken luomisen perusta on omassa psyykessä; ei ole mitä luoda jos oma mieli on murtunut tai murrostilassa. Peilinä toimivat uudet ja vanhat ihmissuhteet. Monta kertaa tahto on nujerrettu jo lähtökohtaisesti ihan nuoresta saakka. Sosiaaliset suhteet ja niissä pärjääminen on monella tapaa elinehto ja hyväksynnästä kamppaileminen käy joskus työstä. Vuorovaikutusmallit omaksutaan lapsuudenkodista. Ellei niistä olla tietoisia, ne siirretään enemmän tai vähemmän suoraan aikuisiän sosiaalisiin suhteisiin oletusarvoisina toimintakaavoina.

Vaaditaan aikuisen kypsyyttä uskaltaa myöntää ja tunnustaa, ettei kaikissa ihmissuhteissaan tule kohdatuksi siten, kuin toivoisi. Sitten vaaditaan vakaata ymmärrystä ja kirkasta käsitystä omista tarpeista ja niiden tärkeydestä, että uskalletaan haastaa kumppanit niin työssä kuin kotonakin niistä tasoista ja tavoista, joista itse on jo kasvanut ulos. Positiivisessa mielessä oman sisäisen pelin ja tasojen vaihto pakottaa toisetkin siihen samaan kierteeseen, kokemaan ja rakentamaan asioita uusiksi. Negatiivisessa mielessä saattaa joutua riisuutumaan monesta ihmissuhteesta, mutta positiivista siinä on, että vähintään yhtä paljon saa hyviä asioita ja ihmisiä tilalle.

Itseriittoisuus on tervettä. Kun itse riittää itsenään itselleen, ei tarvitse muita. Kun ei tarvitse muita pönkittämään itseä ja omaa olemistaan, on riippumaton ja siten vapaa nauttimaan siitä, mitä muilta ihmisiltä voi saada. Tällöin voi myös luottaa siihen, että ympärillä on myös ihmisiä, joille on yhtä lailla antoisa ihmissuhde. Itseriittoisen ihmisen ei myöskään tarvitse pelätä toisia, heidän vaikuttimiaan tai tarpeitaan eikä hänen tarvitse hätistellä ketään pois läheltään.

Itseriittoisen ihmisen ei tarvitse kokea ketään pelastusrenkaana tai uhkana. Kun riippuvuus loppuu, alkaa nauttiminen ja nautinnon kokeminen kaikilla elämänalueilla. Tarvitsevuus ja riippuvuus ovat aika lähellä toisiaan. Vuorovaikutuskehien kautta ihminen tarvitsee monenlaisia asioita, mutta mikäli hän lähestyy toisia ihmisiä näiden tarpeidensa täyttämisen näkökulmasta eikä ensisijaisesti ihmisinä joiden kanssa voisi olla vuorovaikutuksessa ja tarpeita täytettäisiin molemmin puolin, ollaan hukassa.

Tunnepuolen omavaraisuudella luodaan tasapainoisia parisuhteita. Tasapainoisuus tulee siitä, että tuntee itsensä arvostetuksi ja rakastetuksi luonnostaan. Mikäli ei itsekään usko itseensä, on vaikeaa edellyttää sitä viestiä ulkopuolelta; oli kyse parisuhteesta tai työstä. Sähkömagneettisen viestinnän vuoksi toiset ovat pakotettuja antamaan sitä negatiivista palautetta, mitä itse itselleen päänsä sisällä antaa. Kehittyminen kohti omavaraisuutta, itsensä arvokkaaksi omana itsenään kokeminen saattaa lopettaa parisuhteen juuri siksi; parisuhteen dynamiikka muuttuu, kyseistä opetusta ei enää tarvita ja molemmat saavat sähköisessä mielessä vapauden suhteesta.

Joskus lähimmäisen kasvaminen kohti täyttä mittaansa ja uusia ulottuvuuksia on hienoa seurata vierestä. Joskus se on kuitenkin haastavaa. Haluaako sitä sittenkään toiselle ihan parasta? Entä, jos toisen kasvu on selvästi sellaista, ettei siihen itse voi sitoutua eikä halua? Entä, jos parisuhde yksinkertaisesti lakkaa olemasta, kun toinen tulee tietoisemmaksi itsestään ja tarpeistaan, eikä enää pyrikään täyttämään kumppanin toiveita? Tai jos kasvusuunta vieraannuttaa kertakaikkisesti, kun kiinnostuksen kohteet ja toiminnan tavoitteet radikaalisti muuttuvat? Entä, jos toisen pelisäännöt muuttuvat niin, että on itse aivan avuton niiden suhteen? Kulttuurimme ei ole aivan sopeutunut tällaiseen ajatteluun.

Parisuhteeseen sitoutumisen katsotaan olevan tietoisen päätöksen alainen asia, millä mitataan yksilön kykyä voittaa satunnaisiksi ja ohimeneviksi luokitellut mielihalunsa toisaalle. Entä, jos mielihalu toisaalle ei olisikaan satunnaista tai ohimenevää, vaan edesauttaisi muutosta ihmisenä? Satunnainen ja ohimenevä on helppo kääntää parisuhteen eduksi; sitä ymmärtää ne asiat, joita haluaisi ja kaipaisi suhteeseensa ja ne pystyy myös suhteeseensa rakentamaan, mikäli toinen on valmis tulemaan vastaan ihmisenä kasvussa ja antaisi tilaa myös suhteelle kehittyä uusille urille.

Parisuhteen elävänä pysymiseen, pitämiseen ja aktiivisen tahtotilan ylläpitämiseen vaaditaan tietoisen päätöksen lisäksi kuitenkin myös sielun sopimus, korkeampien olemuspuolien yhteinen tahtotila. Siitä selville pääseminen, että onko korkein paras erota vai pysyä yhdessä, ei ole välttämättä helpoin mahdollinen tehtävä. Korkeammat olemuspuolet ovat voineet tehdä päätöksen eri teille lähtemisestä ajat sitten, mutta tietoiset mielet kamppailevat vuosia sellaisissa ristipaineissa, joita konkretian maailma luo; ei ole lupaa epäonnistua, ei ole lupaa pettää lupausta, ei ole lupaa muuttaa mieltään tahtotilan suhteen eikä ole lupaa olla eri ihminen, kuin murrokseen saakka on ollut. Paitsi että on.

Sähköinen järjestelmä kehossa pakottaa joko tulemaan itsestään tietoiseksi tai sitten sairastumaan. Sairaus ja kiputila ovat lähes aina manifestoitumia sielun kiputilasta. Naisten ”ykköstappajia” ovat sydän- ja verisuonisairaudet sekä rintasyöpä. Sydänsairaudet ovat merkki sydämen eli tunteiden kivuista ja rintasyöpä on kapinatauti; nainen kokee itsensä petetyksi tai häväistyksi jollakin tasolla ja nousee kapinaan kehollisesti, jos ei uskalla tehdä sitä henkisesti. Pitkinä öinä sairaaloiden käytävillä nimenomaan syöpäsairaat sen usein osasivat pukea sanoiksi; opin olemaan itsekkäämpi.

Itseään ei voi joka asiassa ohittaa. Sähköisiä muutoksia aiheuttavat paitsi karmisten velkojen sovitukset, läheisten kuolema ja poistuminen sähkökentästöstä sekä erilaisten olemuspuolten esiin nouseminen sitoumuksia otettaessa. Mikäli sitoumuksia otetaan vielä lisää vaikka eroaminen olisi kaikkien kannalta paras ratkaisu, siitä seuraa vain suurempia ongelmia.

Rakastuminen on prosessi, jossa tulee lähtökohtaisesti tietoiseksi itsestään. Toisesta huomataan ja havaitaan vain ne asiat, jotka tukevat itseä ja omaa kasvua. Sujuvasti voidaan unohtaa ne asiat, joista tiedetään hyvin tulevan ongelmia pitkällä tähtäimellä. Se, että toinen on peili myös suhteessa negatiivisiin olemuspuoliin tulee näkyväksi vasta myöhemmässä vaiheessa. Ensin virtaavat energiat, positiiviset tunteet ja vahvat vietit ovat yksinomaan positiivinen asia. Myöhemmässä vaiheessa, kun aletaan tutustua ja itsekin aletaan näyttäytyä vähemmän loisteliaassa valossa, aletaan nähdä toisesta niitä negatiivisia puolia.

On kahtalaista lajia ihmisiä; toiset keskittyvät hakemaan vikaa ja syyllisyyttä ensi sijassa itsestään ja toiset hakevat sitä syyllistä ulkopuolelta. Monilla on taipumus asettaa kumppani kyseenalaisesti jalustalle siten, että itse orjaudutaan elämään suhteelle sen menettämisen pelossa, jolloin joustetaan vääristä asioista ja vaarallisessa määrin, eikä uskalleta haastaa toista omien tarpeiden vuoksi. Lasten synnyttyä lasten tarpeet menevät monessa suhteessa etusijalle, jolloin oman itsensä voi ohittaa aina siihen asti, että lapset lentävät pesästä. Sitten taas on heitä, jotka eivät kykene näkemään, mitä virheitä itse tekevät, millä tavoin toisia kohtelevat ja oma huono olo antaa oikeutuksen tehdä toiselle kaikkea, mitä mieleen juolahtaa.

Prosessissa voi, jos osaa ja uskaltaa, nousta toisen tempauksien yläpuolelle ja kyky siihen riippuu paljon omasta pään sisäisestä keskustelusta. Sitä voi kokea itsensä riistetyksi ja häväistyksi, tai sitten voi nousta vastarintaan ja todeta, että ”mikäli minun kanssani on paha olla, mene muualle”. Tai sitten voi itse lähteä. Suomessa tietoisella mielellä, sosiaalisella verkostolla ja sisulla on kolmiyhteys, jonka varassa mieluummin rikotaan mielenterveys, kehollinen terveys ja sielun terveys, kuin perheyhteys. Parisuhde on kuitenkin suhde, johon vaaditaan kaksi osapuolta ja näiden saumaton toimiminen yhteen lepää luottamuksen varassa. Mikäli luottamus häiriintyy jostain syystä, parisuhdetta on mahdotonta ylläpitää. Usein luottamusta ei ole edes kunnolla rakentunut, koska suomalaisten itsetunto on ollut huonossa jamassa.

Mikäli ei osaa tai voi luottaa edes itseensä, ei toiseen nojaamalla itselleen luottamusta saa kerättyä. Oman voimansa, kunniansa ja luomisvoimansa toiseen, ulkoiseen tekijään tai ihmiseen, sitominen tuo aina mukanaan kaaoksen. Asiat menevät putkeen vain, jos ihmisen kolmiportaisuus toteutuu ja ihminen on yhtä tahtonsa kanssa. Ristiriita omasta itsestä tuo aina mukanaan lisäopetusta ristiriidoista.

Pesiminen eli lasten kasvattaminen maailmalle lähtöön valmiiksi ei tapahdu kuten linnuilla yhdessä kesässä, vaan kestää vuosia. Sitä suuremmalla syyllä olisi tärkeää valita kumppani, jonka kanssa lasten edun nimissä asioista voitaisiin keskustella ja sopia rauhanomaisissa merkeissä ja lasten paras mielessä pitäen. Mikäli kokee olevansa tavalla tai toisella alakynnessä, joutuu eroamaan vastoin tietoista tahtoaan tai sitten kokee itsensä kerta kaikkiaan häväistyksi, sitä ajautuu tekemään toiselle kiusaa missä ikinä vain suinkin keksii sitä tehdä. Temppuillessaan voi miettiä, kestääkö niitä temppujaan miettiä sitten kymmenen tai kahdenkaan kymmenen vuoden päästä oikeutettuina?

Uhattu eläin puree ja mikäli suhteessa valtakuviot ovat epäselviä, eivät noudata sisäisiä käsikirjoituksia tai tuntuvat ulkopuolisten silmiin katsetta kestämättömiltä parisuhteessa ajaudutaan ristiriitaan ja jatkossa myös taisteluihin lapsista. Kumppanin valinta tapahtuu kuitenkin sähköisesti ”tunnistamalla” opetustehtäviin valitut sielujen sopimusosapuolet sekä poimimalla juuri ne, joiden kanssa joutuu toisin toistamaan lapsuudenperheen ristiriitatilanteita. Mikäli prosessit olisivat tietoisesti tehtyjä ja tietoisen mielen ajatusten mukaisia, ei missään päin maailmaa olisi perheväkivaltaa, päihdeongelmia tai mitään muitakaan ristiriitoja.

Vanhempien parisuhde on lasten koti ja tarjoaa lapselle ne karmiset ristiriitatilanteet, joiden opiskelemista varten hän on tänne syntynyt. Vanhemmille se ei kuitenkaan anna oikeutusta kohdella toisiaan tai lapsiaan kuinka sattuu, sillä asiat voi aina hoitaa joko fiksusti tai vähemmän fiksusti. Ratkaisuissaan ja tekemisissään voi aina noudattaa lähimmäisenrakkauden periaatteita ja kunniallisuutta niin aikeessa kun toiminnassakin.

Toisinkin päin kuvio tietysti saattaa mennä; mieli palaisi muualle, järjen ääni sanoo että ”kuuseen tästä suhteesta ja äkkiä kun ei tämä loppuelämää kestä” mutta niin sitä vain keikutaan suhteessa tai reissataan suhteessa edestakaisin ”on ja off” siihen saakka, että ne jotkin opetukset on koluttu läpi. Kaikki eivät osaa eroamisen ja erillisten uusien elämiensä rakentamisestakaan huolimatta irrottaa toisistaan, vaan ovat tiukoin sidoksin kiinni toisissaan vielä vuosia eron jälkeenkin. Kirjaimellisesti näkymättömät sidokset pitävät ihmisiä otteessaan. Luonnollisesti tästä on se seuraus, että uusistakaan suhteista ei tule mitään. Edellisten elämien keskinäiset murhatyöt korvataan lapsia synnyttämällä, mutta kaikkia sidoksia ei voi edes tietää. Lapsetkin syntyvät tietoisesti tietyille vanhemmille ja ovat voineet edellisissä elämissä olla naimisissa vanhempiensa kanssa. Karmisten näkymättömien sidosten katkaisu lasten ja vanhempien väliltä on yhtä tärkeää ja vaativaa kuin parisuhteista eroamisen jälkeen tehtävät katkaisut. Ongelmiahan tuovat lähinnä sitten ne tilanteet, kun pitäisi hiljalleen rakentaa sitä uutta elämää ja uusia suhteita.

Ei mahdu mitään uutta, jos vanhaakin sidosta on yllin kyllin jäljellä. Uudet suhteet ovat tuomittuja epäonnistumaan. Turvallisuuden ja tuttuuden tunteessa roikkuminen on tarpeellisen tuntuista, mutta se saattaa olla melkoinen rakkauden harha. Jos siinä olisi ollut hyvä olla, miksi siitä olisi haluttu pois ylipäätään? Mitä vaikeammista tai rikkonaisemmista oloista on kotoisin, sitä tiukemmin rakennetusta perheestä pidetään kiinni, koska menettämisen tuska on niin hirveä. Ideaali ehjästä perheestä ei ollut totta keskiajallakaan lapsivuodekuolemien, kulkutautien ja jatkuvien sotienkaan vuoksi; miksi siitä pitäisi kynsin hampain pitää kiinni tänä päivänä?

Lasten etu ei välttämättä ole aina vanhempien aviovaloista kiinni pitäminen. Mikäli vanhemmat näivettyvät henkisesti, katkeroituvat toisilleen ja syyttelevät siitä toisiaan loppuun saakka, ottavat lapset sen taakan kantaakseen; kyllähän he vaistoavat, että heidän nimissään ja vuokseen ratkaisuja on tehty. Vasten tahtoaan eroaminen ei ole tietenkään mukavaa, mutta jos parisuhteen toinen osapuoli kieltäytyy syystä, toisesta tai monestakin syystä yhteisestä leikistä, onko paljon tehtävissä? Silloin täytyy osata päästää irti ja antaa toisen mennä. Antamalla toisen mennä antaa vapauden myös itselleen rakentaa sellaisen elämän, kuin oikeasti tarvitsisi.

Lapsille turvallinen ja ehjä pesä on sellainen, missä vanhemmat voivat hyvin ja heidän keskinäinen kasvatustyönsä sujuu mutkattomasti. Joskus se työ on helpompaa kahdesta eri osoitteesta. Aikuiset itse voivat määritellä sen, kuinka paljon haluavat lasten asioista, aikatauluista, yhteisestä ajasta ja rahoista riidellä. Aikuiset voivat myös itse määritellä sen, kuinka paljon antavat uusien suhteidensa määritellä sitä aikaa, joka vietettäisiin tai jätettäisiin viettämättä lasten kanssa. Eron jälkeen lasten johdonmukainen etusijalle asettaminen voidaan tehdä hankalaksi, jos lapsia halutaan käyttää pelinappuloina.

Perhe-elämä voi monella tapaa jatkua järkevästi eron jälkeenkin, vaikka vanhemmat rakentaisivat uusia suhteita, jos aikuiset niin tahtovat. On eri asia ylläpitää ystävällisiä välejä ja harrastustoimintaa, kuin sitoa itsensä marttyyrina toiseen loppuelämäkseen ja estää itse itseltään elämän täyteläisyys. Kysymys kuuluu; kenelle tällä käytöksellä halutaan kostaa? Omaa pahoinvointia siedetään pitkälti sellaisen puoliksi alitajuisen ajatuksen vuoksi, että ”tämä on ansaittua”. Mutta kuka ansaitsee; itse, puoliso vai lapset?

Pesimisrauhan turvaaminen on monisyinen pelikenttä. Toisaalta kaiken ulkoisen ja vieraan tunkeutuminen on pelottavaa, toisaalta taas sisäisten uhkien havaitseminen voi olla häiriintynyttä, mikäli sisäiset uhat lasten hyvälle voinnille ovat itse asiassa normi. Ulkoista uhkaa vastaan taisteleminen on normien mukaista ja tervettä, sitä jopa odotetaan. Sisäistä uhkaa on vaikeaa lähteä torjumaan, ellei tunne ole selvästi ulkoisen tekijän provosoima.

Sisäisistä uhkakuvista on helpompaa selitellä itselleen, että ”tämä kuuluu asiaan” tai ”tämä on vain ohimenevä vaihe” tai ”kyllä me tästä selvitään” tai ”ei se oikeasti tarkoita”. Entä, jos toisen läheisyys kerta kaikkiaan on oksettavaa, entä jos toisen kotona oleminen on itselle uhkaavaa, entä jos toisen tavat ja tottumukset voisi kaikki vetää vessasta alas? Entä, jos sen kumppanin oikeasti pitäisi niissä vanhoissa kuorissaan olla ihan joku muu tai jos sitä ihan mielellään kokeilisikin välillä tai kokoaikaisesti jotakin täysin toista ihmistä rinnalleen?

Lasten kannalta pesimisrauhan turvaaminen on häiriintynyttä, jos toinen vanhemmista kokee olonsa yhteisellä reviirillä uhatuksi. Lapset reagoivat jo hormonaalisella tasolla vanhempiensa tunnetiloihin. Päänsä pensaaseen pistämisellä sen suhteen, että kumppanin kanssa ei voida hyvin, ei voiteta juurikaan mitään.

Vieraiden aikuisten pesäalueelle tuominen ei ehkä ole viisasta ennen kuin on varmistunut, että suhde on pysyvää laatua. Lapset kyllä aistivat että jotakin on meneillään, mutta lapset myös kiintyvät nopeasti aikuisiin ja aikakäsitys poikkeaa aikuisten vastaavasta. Lapset myös suojelevat toista vanhempaansa. Vanhempien keskinäisten välien pitäisi olla jo suhteellisen selvät, ennen kuin uusia suhteita esitellään; tämä siksi, että uuden suhteen taholta uhattu aikuinen viestittää suojelun tarvetta lapsilleen ja lapset ovat pakotettuja olemaan lojaaleja molemmille. Mitä nopeammin aikuiset selvittävät keskenään välinsä, sitä vähemmän lapsilla on ristiriitoja kestettävänään.

Lapset eivät voi valita puoltaan, koska heissä on molempia vanhempia puolet. Lapset eivät voi käsittää kaikkia aikuisten ratkaisuja eivätkä kaikkia niihin liittyneitä nyansseja eikä niitä voi määrättömiin lapsille selittääkään. Lapsen pitäisi voida kokea olonsa turvalliseksi molempien vanhempien lähellä ilman ylimääräistä syyllisyyttä tunteistaan vanhempiaan kohtaan. Mitä paremmin yhteistyö lasten kanssa sujuu osoitteiden määrästä riippumatta, sitä helpompaa lapsen on keskittyä olemaan lapsi.

Yhteiskuntaa muokataan perheiden kautta. Mitä parempia perheverkostoja luodaan, mitä paremmin lasten hyvinvointiin satsataan ja mitä paremmin vanhempien jaksamista tuetaan, sitä paremmin on aikaa ja resursseja keskittyä esimerkiksi koulunkäyntiin tai työntekoon. Perheiden sisäisten ristiriitojen torjuminen ja välttely on pois koko yhteiskunnalta. Taloudelliset hankaluudet, työn saamiseen ja tekemiseen liittyvät huolet sekä sosiaaliset ongelmat kuten päihde- ja väkivaltakuviot ovat perheiden sisältä siirtyneet jo ulospäin; lastensuojelun resurssipula sekä sosiaalihuollon kasautumat kertovat tästä omaa tarinaansa.

Mikäli vanhemmilla olisi aikaa ja resursseja, oikeasti toimivaa asennetta ja työkaluja suojella omia lapsiaan, ei ulkoista suojelua tarvittaisi. Ainakin sen avun tarpeen pitäisi olla niin marginaalista, että olemassa olevat resurssit riittäisivät. Mikäli päihdeongelma on nuorisolle jo elämisen normi niin, että siihen täytyy ulkopuolelta puuttua, se kertoo heidän vanhempiensa normiston tai yleisen yhteiskunnan ilmaston vaikeuksista huolehtia pesimisrauhasta. Päihdeongelma esimerkiksi on vuorovaikutusongelma; tunteiden säätelyssä on vaikeuksia, niiden ilmaisemisessa on pulmia ja lääkkeenä käytetään reseptivapaata alkoholia tai jopa laittomia huumeita.

Väkivaltakin on kommunikointiongelma; kun ei ole sanoja, kun olo koetaan riittävän uhatuksi tai kun omaa valtaa suhteessa itseään pienempiin lapsiin tai fyysisesti heikompaan puolisoon täytyy osoitella nyrkkiä heiluttamalla, ollaan aika hukassa. Toisaalta väkivalta on iät ja ajat kuulunut ihmiskulttuuriin, erityisesti soturikulttuureissa kuria ja järjestystä ylläpidetään väkivallan keinoin. Vastahan tästä on alle sata vuotta kun kuolemanrangaistukset on kielletty ja julkiset teloitukset tai muut häpeärangaistukset on lopetettu oikeastaan vasta sotien jälkeen.

Ei kuitenkaan ole mahdottomuus juuria niitä ongelmia perheistä pois. Keinottomuus ja kyvyttömyys kohdata ristiriitoja kulkee sukupolvesta toiseen ja interventiot näihin kipukohtiin auttavat, kun ne saadaan paikannettua. Lisäksi väkivalta viestittää krokotiilitasolla reviirin hallinnan ongelmista. Sen pitäisi olla signaali häipyä tai passittaa toinen matkoihinsa. Turvalliseksi olonsa tunteva ihminen ei lyö. Uhkakuvien kartoittamisessa kolmella tasolla on omat haasteensa, kun ihmiset eivät ole tietoisia itsestään, tarpeistaan tai normiensa taustoista.

Kumpi tulee ensin; muna vai kana? Vanhempien uupumus, huolet ja keskinäiset valtakuviot vaikuttavat lasten terveyteen sekä kasvuolosuhteisiin suoraan. Lasten etusijalle laittaminen ei onnistu, jos vanhemmat ovat itse uupuneita ja voivat huonosti, koska oma napa on aina lähinnä. Lasten etusijalle laittaminen on myös opittu ja omaksuttava asenne, johon resursseja löytyy, jos sellaista ympärillään näkee. Ihmisapina on luonnon mittapuulla sairas vahingoittaessaan omaa jälkeläistään. Lähtökohtaisesti elävä olento puolustaa omaa selviytymistään ja sen selviytymisen elinehto ovat elinvoimaiset jälkeläiset. Yhteiskunnan kannalta siis mikään ei olisi tärkeämpää, kuin huolehtia tulevaisuuden toivoista. Arvo Ylppö teki suuren työn saadessaan suomalaisten lasten fyysisen voinnin paljon paremmalle tolalle. Nyt on aika tehdä samat temput sekä sosiaaliselle, että emotionaaliselle hyvinvoinnille. On siis aika luoda uusi tila; uusi yhteiskunta ja uudenlainen sosiaalinen verkosto, jonka keskiössä ovat lapset.