Manuska/ Pyramideista timantteihin

Pyramidit rautalangasta

Häpeä- ja kunniakolmiot ovat kaiken perusta. Kalevalaisen totuuden perusteema on ”syö oikein”, eli ravita itseään hyvillä asioilla. Hyvällä, itselle sopivalla ravinnolla ja sopivassa suhteessa. Hyvillä ihmissuhteilla, hyvällä ja kunniallisella työllä, hyvällä arvomaailmalla, sellaisella joka sopii itselle ja mukailee niitä juuria, jotka on saanut. Lopulta kaikki palaa sinne juureen. Häpeäkierteen hahmotettuaan on mahdollista siirtyä kunniakehälle. Häpeäkierre kertoo kaiken oleellisen siitä, kuinka vaikeaa tosiaankin on rakastaa itseään ja tällä tasolla rakkaudettomuus heijastuu omina prosesseinaan kaikkeen elimistössä: aineenvaihduntaan ja jopa fyysiseen olemukseen. Häpeä johtaa syyllisyyteen ja edelleen pelkoon, joka lisää häpeän tunnetta. Kunhan häpeän tunteen saa käännettyä tiedoksi ja ymmärrykseksi siitä, mikä itse asiassa olisi kunniallisempaa toimintaa, pystyy päättämään kuinka oikeasti haluaisi elää ja mitä haluaisi tehdä elämässään.

Vaikka kaikki nämä tunteet ja prosessi ovat yksityisiä, ne palautuvat sosiaalisiin suhteisiin – sen juurensa, sukunsa kanssa. Kiusallisen usein ajatuslangan toisessa päässä on Tilta-täti selvittämässä, kuinka mikäkin asia kuuluisi hoitaa eikä itseä voisi vähempää kiinnostaa. Ei kiinnosta, koska

• tiedetään, hyvin kuinka asia pitäisi hoitaa, muttei haluta
• tiedetään kuinka asia pitäisi hoitaa, muttei uskalleta kyseenalaistaa suvun arvomaailmaa
• tiedetään, kuinka asia pitäisi hoitaa, muttei haluaisi kantaa vastuuta tai
• tiedetään, kuinka asia pitää hoitaa, muttei haluta joutua valitsemaan puolta.

Tästä prosessista ja ajatusketjusta tietoiseksi tuleminen, riippumatta siitä, onko kyse kirjojen palauttamisesta kirjastoon tai joulukorttien lähettämisestä tai oikea-aikaisesta laskujen maksusta, on jo puoli voittoa. Sitten kun taas on tilanteessa, jossa tietää joutuvansa valitsemaan, ollako vastuullinen vai ei vai valitseeko puolensa vai ei – voi aina tehdä toisin. Viimeksi ei tullut maksettua laskuja ajallaan – mitähän siitä seurasi? Viimeksi ei tullut mentyä ajoissa nukkumaan – mitäs siitä seurasi? Viimeksi ei tullut mentyä harrastuksiin vaan joustettua, jotta puoliso sai olla rauhassa – mitä seurauksia siitä oli? Jatkamalla huonoksi ja itselle noloksi käyvää toimintamallia, ihmissuhdetta tai kunniatonta työntekoa, tekee itselleen hallaa, koska siten häpäisee itsensä. Täytyy tietää, mikä on itselle jakamatonta, mistä periaatteista ei voi joustaa. Jos puoliso nostaa niskavillat seurassa pystyyn, on syytä vaihtaa kumppania. Jos joutuu häpeilemään työtä, jota tekee, on syytä vaihtaa alaa. Mikäli tuntuu, että pussissa olevat jauhot eivät ole jollain lailla puhtaita, sitten täytyy vetää rajaa. Häpeälliseen käytökseen pääsee nimittäin aina joku kiinni, aina jostain tulee muistutus siitä, että nyt ei toimita ihan oikeilla periaatteilla.

Syyllistäminen on se ikävä keino, jolla pidetään kiltisti ruodussa, saadaan nöyrtymään ja joustamaan omasta tilasta, omasta reviiristä. Ulkopuolelta tulevat syytökset tulevat osaksi itseä ja omaa dialogia. Ei edes huomaa, että haukkuu itseään mennen tullen palatessa aivan turhanpäiväisistä asioista sen sijaan, että huomaisi kiittää itseään niistä asioista, joita on sentään tullut tehtyä oikein. Sylttytehtaalta löytyy yleensä joku toinen, joka on sen negatiivisen ”et kelpaa” -lauseen upottanut nuppiin, ja syvälle sittenkin. Itsehän sitä sitten ottaa syytöksen käyttöön ja käyttääkin ahkerasti. Itsessä negatiivisten piirteiden vahvistaminen on vaikeampaa ja pitkällisempää hommaa, kuin positiivisten kehien rakentaminen. Sitten, kun kuitenkin on riittävän ehdollistettu negatiivisille raiteille, on usein työtä siinä, että antaa ihan itse itselleen luvan nautiskella hyvältä tuntuneesta työstä ja hyvin tehdyistä ratkaisuista omaan voimaan luottaen.

Sosiaalisessa verkossa alkaa hakea hyväksyntää ja olemassa ololle oikeutusta siitä huolimatta, että lupia ei tulisi keneltäkään kysellä. Epävarman ihmisen haistaa kilometrin päästä ja peto ihmisessä käy herkästi kimppuun, silloinkin kun haluaisi sanoa jotakin rohkaisevaa, tulee helposti vahvistettua niitä negatiivisia asioita. Sammakot loikkivat suusta kuin huomaamatta. ”Siis eihän nyt KUKAAN sano noin” tai ”Kukas sinä kuvittelet olevasi” tai ”Ei ole kyllä meillä tapana ollut toimia noin” ovat erittäin ikäviä keinoja vetää itseluottamukselta pohja pois.

Kun joku kyseenalaistaa ja pyrkii saamaan häpeän juuret esiin, katoaa luottamus siihen, että osaisi toimia oikein. Annetaan toisen arvostelukyvyn määritellä sitä, mikä on oikein tai väärin, mitä asioista kuuluu ajatella tai kuinka käsillä oleva tilanne pitäisi aikuisten oikeasti ratkaista. Itseen luottaminen ja oman arvon tunteminen ovat kiinteästi kytköksissä. Luottamuspula tulee esiin sapen toiminnassa ja vaikuttaa myös yläselän toimintaan, sillä kiinalaisen lääketieteen sappimeridiaani hallitsee leveitä selkälihaksia, ja saa aikaan melkoisiakin kramppeja selän alueella. Sehän nimittäin suututtaa, jos joku tulee arvostelemaan ratkaisun ja päätöksen tekemistä, tai talloo varpaille oman tehtäväkenttänsä ulkopuolella. Kiukku leimahtaa varsinkin, jos joku itseä hierarkiassa alempana oleva kertoo, mitä päätöksiä pitäisi tehdä, miksi ja kuinka. Hierarkialla ei sinänsä ole väliä, että mikä on pelikenttä: työ, koti vai harrastukset. Samat vuorovaikutuksen kehät hinkkaantuvat keskenään ja ristiriitoja syntyy. Tai vielä pahempaa, jos päätöksen tekemisessä ohitetaan totaalisesti. Riittävän usein kun sattuu, siihen tottuu, ja kun tarpeeksi usein sen kiukkunsa nielee, viha kertyy maksaan ja lopulta haimaan.

Henkilökohtaisessa vallassa on reagoida toisten ihmisten sanomisiin hyvällä tai pahalla. Jonkun uhitteluun voi suhtautua myötätuntoisesti ja armollisesti, sulattaa se toisen sähköttämä angsti jo alkuunsa. Tai voi vastata ärsyyntymällä yhtä lailla, ja negatiivisessa kierteessä ollaan. Joskus joku saa vaikka ammattinimikkeensä vuoksi leiman otsaansa ja on siksi syyllinen kaikkeen riippumatta ammattitaidosta tai -taidottomuudesta. Toisinaan valitaan täsmälleen oman vanhemman näköinen ja oloinen puoliso, jotta voidaan turhautua ja ärsyyntyä toisen käytöksestä: ”olet ihan kuin isäni”. Oma asenne siitä, onko henkilökohtaisesti varaa olla hermostumatta juuri tämän ihmisen sanomisista riippuu suoraan siitä, kuinka paljon itse ollaan hyvällä kehällä oman itsen arvostamisessa. Mikäli oma itsetunto on kohdallaan, on varaa olla hermostumatta vaikka oman lapsen uhittelusta tai ohittelusta, jolloin ruotuun palauttaminen onnistuu lempein keinoin. Jos on kovasti tahtoa, pelkkä ”hyvää huomenta” väärän ihmisen suusta saa kovat kierrokset aikaiseksi. Kysymys on ihan omasta ajattelusta. Jos toisen neutraali tervehdys tuntuu kiusaamiselta ja ahdistelulta, mikä on omien korvien välissä vikana? Kuka itse asiassa kiusaa?

Sosiaalinen malli toimia tietyllä tavalla, käyttäytyä tietyllä lailla on iso leima ja voi kulkea lapsuudesta aikuisikään saakka. Tiedän paljon ihmisiä, jotka valitsivat olla joko kiusattuja tai kiusaajia, aikuisena sitä tuntuu olevan vaikeata purkaa, vaikkakaan ei mahdotonta. Uhatuksi itsensä tunteva ihminen käyttäytyy fyysisesti tietyllä tavalla, asettuu puolustusasemiin, tai sitten on uhittelevan oloinen, kuin haastaakseen vastapuolen. Mennessään laumaan, jossa on jo valmis hierarkiarakenne joutuu väistämättä joko suoraan pahnanpohjimmaiseksi tai sitten joutuu haastamaan alfat. Pelkkä fyysinen asento kielii asetelmasta, joka tietää jatkossa ongelmia. Puolustusasentoon tai uhittelevaan asentoon asettuja viestittää häpeäkierteestä, mikä horjuttaa koko lauman tasapainoa. Hyvä itseluottamus, rento olemus ja turvallisuutta herättävä käytös saa muun lauman rentoutumaan. ”Tuo ei ole tullut tänne hajottamaan meitä, vaan tietää paikkansa”. Valmis joukkio puolustaa aina entisiä kuvioitaan, vaikka olisi rakenteeltaan kuinka hajanainen tahansa, ja ehkä erityisesti juuri silloin, kun alfasuhteet ovat muutenkin laumassa epäselviä.

Tie häpeäkierteestä kunniakehälle vaatii kuitenkin ratkaisevan askeleen: tunnistaa itsessä ne maneerit ja mallit, joilla uhkaa toisia niin, että ajautuu negatiiviselle kehälle kommunikoinnissa. Vaatii myös ratkaisevan askeleen valita ajatella itsestään hyvää. Positiivinen kehä tulee omaksuttua vain, jos sitä oikeasti itse haluaa. Jos ymmärtää oman arvonsa, tietää toimintansa perusteet eikä pelkää seistä tekemistensä takana ja tarttuu positiiviseen palautteeseen. Ihmisjoukossa saa kaiken aikaa ristiriitaista viestintää. Yhden mielestä ollaan umpitolloja, toisen mielestä kovinkin viisaita. Yhden mielestä erittäin kauniita, toisen mielestä susirumia. On oma valinta, kumpia kommentteja kuuntelee, on omassa varassa toistella sisäisessä dialogissa: sekin kehui minua silloin.

Joskus, kun sitten on riittävästi pehmittelyä alla, tapahtuu jokin käänne, joka saa kelkan kääntymään sille positiiviselle kehälle. Sen jälkeen huomaa, että onhan sitä positiivista palautettakin saatu koko ajan, mutta ei olla osattu sitä ottaa vastaan, ei olla uskallettu tai haluttu. Kunniakehällä oma kunniantunto johtaa itseluottamukseen ja oman voiman tuntoon, jolloin periaatteessa mikä tahansa on mahdollista. Pystyy aivan eri tavalla suunnittelemaan ja organisoimaan elämäänsä, kun päästä ovat siivoontuneet Tilta-tädin lisäksi motkottava sisko, nalkuttava äiti, syyttävä isä ja hyvässä lykyssä vielä se katkeroitunut puoliso tai kiukuttelevat lapset. Kun on tietoinen siitä, että on varaa tehdä oman elämänsä suhteen valintoja, kun näkee itse omat mahdollisuutensa ja kun pitää omista rajoistaan kiinni, uskaltaa lopulta elää omaa elämäänsä.

Sellainen kuitenkin sitten herättää usein kuitenkin kateutta, jos joku tekee kuten tahtoo. Mikäli toinen alkaakin noudattaa omia ohjeitaan eikä naapureiden tai puolison tai vanhempien, tulee väistämättä mullistuksia ihmissuhteissa. Jotkut läheiset ovatkin hyötyneet olennaisesti siitä, että toinen ei tiedä mitä oikeastaan itse jostakin on mieltä tai jos joku ei tiedäkään mitä tahtoo, jos jollekin ovat monet isot asiat ”ihan sama”. Ja kun ne lakkaavat olemasta ”ihan sama”, omaa tahtoa alkaa tulla, saattaa joutua hyvästelemään hyviäkin ystäviä.

Arvojen selkiytyminen johtaa siihen, ettei horjukaan enää vaikkapa ystävän hyväksi ratkaisussa tai joutuu miettimään tarkemmin, missä seurassa aikaansa viettää. Oma hyvä olo ja hyvä mieli alkaa viehättää siinä määrin, ettei jaksa jatkuvasti valittavia ihmisiä tai sellaisia tuttavia, jotka saavat ilonsa moittimalla sivulauseissa toisten elämää. Kun alkaa kunnioittaa itseään, alkaa miettiä, ketä itse kunnioittaa ja ketkä sen kunnioituksen palauttavat. Kun saa vihiä siitä, että joku itse asiassa arvostaakin jotakin itseltäkin pimennossa olevaa elementtiä, alkaa tuntua ihmeelliseltä, mitä muut ihmiset itsessä näkevät. Kaikkia niitä hyviä puolia arvostavia ihmisiä tuntuu yhtäkkiä tursuavan joka tuutista ja saa olla kiitollinen, että uusia ihmisiä löytyy entisten tilalle.

Tässä kehän vaiheessa todentuu se, että sisäisen radion kanavan vaihtaminen houkuttelee paikalle toisenlaiset kuulijat. Itse sen päätöksen tekee. Ennen kuin suostuu positiivisen palautteen vastaanottamiseen, sitä elää eräänlaisessa kärsimystietoisuudessa. Kaikki on vaikeaa, hankalaa, eikä mikään onnistu. Kunhan suostuu löytämään oman voimansa ja hankkimaan itseä palvelevia ihmissuhteita ympärilleen, alkaa pikkuhiljaa löytyä niitä omia suunnitelmia sekä keinoja niiden toteuttamiseksi, elämän uudelleen järjestämiseksi. Suostumalla positiivisempaan elämänmenoon alkaa runsaustietoisuudessa eläminen. Kaikkea on tarpeeksi ja tarpeet tulevat kuulluksi – jos ei yhden, niin toisen taholta. Moni asia on asenteesta kiinni. Kehän positiivisena pitäminen vaatii työtä ja aktiivista asennoitumista siihen, että saa voida hyvin ja on lupa onneen, sen hyvän aktiivinen naulaaminen puheen tasolla aivoihin pysyväksi todellisuudeksi, joka päivä. Onnea ei tuo toisten surkeudella mässääminen eikä toisten vähättely. Toisten kannustus, rohkaisu, luottamuksen osoitukset ja voimaannuttaminen saavat kuitenkin aikaan positiivisia kehiä ympärillä siellä ja täällä. Se hyvä kannattaa pistää liikkeelle, mistä itse on päässyt nauttimaan.

Pyramidityöskentely yksilötasolla

Pyramidit hahmottuivat pikkuhiljaa, kun asiakkaat halusivat ”kotitehtäviä”, tai ”muistilappuja” hoitojen aikana käydyistä keskusteluista, sillä transsissa käyty keskustelu on kyllä alitajunnassa, mutta siitä ei välttämättä jäänyt riittävästi muistikuvia työstettäväksi asti. Oli helppoa piirtää ihmisiä eniten vaivaavat kolme alinta chakraa kolmioksi ja sitten lopulta niitä tuli kaksi – toinen kertoi missä jamassa ollaan nyt ja toinen kertoi tavoitteesta. Moninaiset mestariopettajat auttoivat hahmottelemaan tätä kuviota pidemmälle ja kun sen lopulta osasin mallintaa helposti omaksuttavaan muotoon, se tuntui niin itsestään selvältä. Tietenkin! Kaiken aikaa nenän alla koko juttu. Aikani testailin kaaviota ystäviin ja työtovereihin, lopulta päättelin sitä varsin monen tarvitsevan. Se herätti ihastusta ja kummastusta niin sairaalan kuin omankin konttorin potilaissa. Monet ottivat heti tavoitteekseen pyrkiä kohti tavoitetta, kunnia- ja palvelukehää, pois häpeä- ja orjakierteistä.

Hyvinvointiin sekä mielekkääseen elämään on jokaisella suuri kaipuu ja tarve, eikä niitä voi kukaan antaa ulkopuolelta, koska ulkopuolelta tulevia ohjeita ei ole minkäänlaista motivaatiota noudattaa. Oma johdatus on aina tärkein, itse tietää mitä kaipaa ja tarvitsee, itse tuntee itsensä, ympäristönsä ja resurssinsa. Satunnainen hoitaja tai auttaja tai parantaja Nönnönnöö Mikälie ei ikinä voi ulkopuolelta luoda uutta elämää toiselle. Prosessi on tehtävä itse, omissa vuorovaikutussuhteissa.

Otetaan A4-kokoinen paperi, johon piirretään melko keskelle kämmenen leveyden verran toisistaan erilleen kaksi kolmiota. Vasemmanpuoleisen kolmion nurkkiin kirjoitetaan I häpeä, II syyllisyys ja III pelko, jotka ovat kolmen ensimmäisen chakran opetustunteet. Oikeanpuoleisen kolmion nurkkiin kirjoitetaan I kunnia, II ylpeys ja III voima. Kolmioiden alle kirjoitetaan chakrojen ominaisuudet.

I – juurichakra, vasemmalla puolella kehoa äidin suku ja perheen häpeät sekä kunniat, äitisuhde, oma feminiinisyys, äidin suvun tapa reagoida muutoksiin, tytärsuhteet, passiiviset tunteet, tunneasiat, jin-energia. Oikealla puolella kehoa isän suku ja perheen häpeät sekä kunniat, isäsuhde, oma maskuliinisuus, isän suvun tapa reagoida muutoksiin, poikasuhteet, aktiiviset tunteet, työhön ja rahaan liittyvät asenteet, jang-energia.

II – sakraalichakra, valikoitujen ihmissuhteiden ja heimon keskinäinen temmellyskenttä. Kaikki ristiriidat, mitä isän ja äidin suvun keskinäisistä kuhinoista on syntynyt, meille tuodaan tällä alueella. Työtoverit, ystävät ja puolisot tuovat hopealautasella julki kaiken, mitä häpeämme ja siten pakottavat etsimään sekä kunnian että olemaan terveellä tavalla ylpeitä omasta itsestä, taustoista riippumatta. Kunhan oman päänsä sisällä selvittää tunteensa ja taustansa, syyllistys ulkoapäin lakkaa kuin taikaiskusta.

III – solar plexus, sisäisen voiman ja turvallisuuden rakentamisen tyyssija. Jos ulkopuolelta tulee jatkuvaa syyllistystä ja häpäisyä, huojutaan. Huojuminen teettää lisää huonoa oloa, koetaan oma olo turvattomaksi. Kunhan se syyllistys ja häpäisy saadaan kuriin ensin oman pään sisällä, ymmärretään, ettei kukaan muu voi horjuttaa tasapainoa, jos ei itse antaudu siihen leikkiin. Kun turvallisuus on oman voiman varassa eikä enää hae tukea ulkopuolelta, on helpompi olla ja kestää ulkopuolelta tulevat hyökkäykset. Vähitellen ne testiluontoisetkin hyökkäykset loppuvat. Coelho sanoo osuvasti kirjassaan Valon Soturi, että ”Jakautunut valtakunta ei kestä ulkopuolelta tulevia hyökkäyksiä.” Jos oman pään sisällä riehuu sisällissota ”minä itse vastaan minä itse”, kuinka käy taistelussa ”minä vastaan muut”? Tärkeintä on voittaa ensin itsensä omalle puolelleen, sen jälkeen alkaa hakea soturitovereita ja kanssakulkijoita muista ihmisistä. Tavoitteena on tietenkin rauha, sisällissodat ja taistelut ohitettuina.

Häpeämaan kartoittaminen on joskus ilmiselvää, joskus tuskallisen raskasta. Vuosia ja vuosikymmeniä juntatut ja paalutetut puolustuslinnakkeet on saatava purettua yksi kerrallaan. Miksi hävetä vuosia ja vuosikymmeniä sitten sanottuja tai tehtyjä asioita? Minkä niille enää mahtaa? Sanottu mikä sanottu, tehty mikä tehty. Jälleen kiitos ja anteeksi, mikäli mahdollista, tekevät monista sisäisistä taisteluista selvää. Olennaista on myös löytää hyvin ja oikein tehtyjä asioita sen viereisen, kunniakolmion alaisuuteen. Pysähtynyt kellokin on oikeassa kaksi kertaa vuorokaudessa. Kukaan ei ole sellainen surkimus, että olisi johdonmukaisesti edennyt huonosta ratkaisusta toiseen. Niissä puitteissa, joita silloin oli, tuli tehtyä sellaisia päätöksiä kuin tuli. Ei voi enää mitään. Voi kertoa läheisilleen, että tällä järjellä tekisin ehkä toisin, ratkaisisin tilanteet eri tavalla. Voi myös johdonmukaisesti alkaa tehdä asioita toisin.

Jokainen uusi haaste on koetinkivi tässä johdonmukaisuudessa. Tuleeko sanottua huomenta ja kiitos ja hyvää yötä? Tuleeko maksettua lasku ajallaan tai sovittua maksuaikataulusta? Tuleeko mentyä työvoimatoimistoon tai työterveyshuoltoon apua hakemaan ajoissa? Tuleeko silitettyä lasten päätä ja kerrottua, kuinka ihania he ovat? Tuleeko silitettyä sitä kumppania vieressä, entä halattua hyvää työkaveria? Mistä ratkaisuistani voin olla ylpeä, milloin olin voimissani ja luotin itseeni?

Kun havainnoi ihmisten keskustelua, tulee huomaamatta jo havainnoineeksi heidän häpeäkartastoaan. ”No kun mä nyt vaan oon tämmönen” tai ”perkele kun mikään ei onnistu” tai ”joku muu osaisi paremmin” tai suoranaisesti kieltäydytään positiivisesta palautteesta. Nalle Puh -tarinoiden Ihaa on klassinen esimerkki siitä, kuinka kaikki on aina huonosti ja koko maailma on Ihaata vastaan. Ystävillä on melkoinen työ silloin tällöin päästä läpi pahantuulen ja itse valitun surkeuden panssarista. Kanilla on aina kiire, eikä hän ehdi mihinkään, kun elämä on velvoitteita ja huolia täynnä. Ihaa ja Kani ovat suosittuja hahmoja, koska niihin on helppo samaistua. Samalla, kun kuuntelee ympäristössä puhetta, voi havainnoida itseään, missä tilanteessa ja kenen edessä tulee vastailtua samalla tavalla nöyristellen ja itseään häveten tai kiukkuisena kiireistä, epäystävällisesti. Kun hahmottaa keskeisiä vuorovaikutussuhteitaan ja keskeisiä puheenaiheita, huomaa pikaisesti, milloin korvat punoittavat. Kun havainnoimisen kerran tajuaa, sitä on vaikeaa pysäyttää, tulee analysoitua kaikenlaista muutakin ympäristössään.

Sisäisessä radioissa viestitetään näitä häpeällisiksi katsottuja ongelmia toisille. Kahvipöydässä puhutaan aina jonkun sisäisestä häpeäkerrastosta. Herkimmät ja äänekkäimmät työkaverit usein tuovat julki juuri ne asiat, joita kenenkään ei pitänyt tietää, kuten ne jossain aiemmin mainitsemani reikäiset alushousut. Vartissa puhe on kääntynyt alusvaatemyyntiin ja sopii ihmetellä, kuinka juuri alushousut ovat keskeinen puheenaihe. Tätä voi myös testata ottamalla selkeän vision jostakin televisio-ohjelmasta, jossa oli todella nolo kohtaus, pian siitä puhutaan. En aluksi uskonut tätä, mutta se on omakohtaisesti koettu varsin monta kertaa. Kun pääsee ajattelemasta, mitä ihmettä varten teen työtä yhteisössä, jossa en halua olla, joku tulee sanomaan, että ei täällä ole kenenkään pakko olla. Kun pääsee ajattelemasta, että toivottavasti ei jää ylimääräisestä kahvitauosta kiinni, joku tulee arvostelemaan lusmuilusta.

Kun hoksaa vaihtaa kanavaa positiivisiin ajatuksiin, kuten vaikka että hoidinpas hienosti tuonkin haavan, tulee joku ihastelemaan miten hienosti se onkaan sidottu. Tai jos tulee käyneeksi kampaajalla, saa heti kehuja hienosta kampauksestaan – olettaen että uskaltaa itse olla sitä mieltä. Suostuminen positiiviseen palautteeseen ja kohteliaisuuksista kiittäminen on helpompaa kuin uskoisi. Sitten, kun ymmärtää niiden olevan todella tärkeitä peilejä omista ajatuksista itseä kohtaan, kehuihin on helpompi suostua ja niitä myös kuulee ympärillään enemmän.

Kun on aikansa rakentanut puolustuspanssareita ja joku sitten hyväntahtoisuuden laserilla pääsee läpi, se tuntuu ihmeelliseltä. Mihin koko suojavarustusta tarvittiin? Riittääkö tosiaan tällaisena? Aseistariisunta käy lopulta kätevästi kun siihen suostuu, sitten pitää alkaa rakentaa turvallisuuden nimissä sitä omaa sisäistä linnaa kaikista positiivisista kommenteista, joita vain suinkin saa ympäriltään kalastettua. Einstein totesi, että ”Jos kalaa arvostellaan kaiken aikaa sen taidoista puuhun kiipeämisessä, se elää koko elämänsä luullen itseään tyhmäksi”. Kun alkaa saada positiivista palautetta, herkistyy myös sille, mistä niitä hyviä palautteita saa ja lopulta uskaltaa vaihtaa sellaiseen seuraan, joka tukee omaa osaamista, omia taitoa ja kirkastaa sitä omaa valoa. Kun alkaa nähdä oman elämänsä työstettävänä puutarhana ja itsensä siellä mellastavana puutarhurina alkaa ymmärtää, että sinne pääsyä voi rajata. Ei tarvitse päästää sinne ihan kaikkia tekemään tuhojaan.

Jokainen ihmissuhteemme on viestintuoja. Viestit muuttuvat sitä mukaa, kun viestintä oman itsen kanssa muuttuu. Lopulta saattaa olla, että parisuhde sekä ystävät muuttuvat omaa itseä tukeviksi kunhan itse vain asettuu hyvän tuulen kanavalle, joskus taas joutuu riisumaan ihmissuhteitaan kovalla kädellä. Jokainen teko oman hyvinvoinnin puolesta kuitenkin maksaa itsensä takaisin. Elämään tulee takuulla uusia ja itseä positiivisesti kannattelevia ihmissuhteita, jos vain suostuu vetämään rajaa siihen, miten itseä on lupa kohdella.

Kärsimystietoisuudessa eläminen on todella tuskallista. Sen pitäisi riittää, että on oma itsensä. Kenenkään muun, kuin itsen vuoksi ei pidä, eikä tarvitse muuttua. Väistämättä tapahtuvia muutoksia lähimmäisistä toiset kestävät paremmin, kuin toiset. Ei jokainen hyväksy vanhassa ystävässä tapahtuvia muutoksia eikä puolison rimpuilu oman itsensä kanssa ole aina kaunista katseltavaa. Lapsien tekemät napanuoran venyttelyt ja katkaisut tekevät kipeää, koska lapsia on totuttu ajattelemaan oman itsen jatkeena. Joissain ihmissuhteissa muutoksille on tilaa ja toisissa ei. Toisen kipuilua voi lähestyä miettimällä, tarvitsisiko itse joustonvaraa, onko tämä tilanne kasvuhaaste molemmille vai palveleeko nykyinen asetelma lähinnä todella vain omia itsekkäitä tarpeita? Toisinaan yhteistä sidettä ei ole nimeksikään ja joskus ollaan kuin vaikeasti yhteen nivoutuneet siamilaiset kaksoset, jolloin yhteiselämän jatkaminen tarkoittaa toiselle tai molemmille henkistä itsemurhaa.

Terve ja tasapainoinen ihmissuhde kestää etäisyyttä, välimatkaa ja muutoksia. Riippuvuussuhteessa yhden horjahdus pakottaa toisenkin horjumaan. Oma horjumaton voima, joka nousee omasta kunnian ja arvon tunnosta, on edellytys kaikelle terveelle kommunikoinnille.

Kysymys kuuluu: miten tulee itsestä puhuttua? Tuleeko joka käänteessä nolosteltua ja vesitettyjä kiitoksia sekä kehuja? Tuleeko voivoteltua rahavaikeuksia, huonoa terveyttä, paisuteltua huolia ja murheita? Onko painopiste läheisten mollaamisessa? Kaikkea sitä, mitä arvostelee toisissa, arvostelee itsessään, koska toisen ärsyttävät piirteet ovat aina juuri niitä, jotka ärsyttävät omassa itsessä. Jokainen haastaja on itse asiassa opetusministeri. Kun kokee jonkun ihmisen ongelmaksi, mikä hänessä itse asiassa on se ongelma? Herättääkö jonkun tutkinto alemmuuskompleksin vai muistoja huonosta kohtelusta – onko itse asiassa tyyppi kuitenkin tutkinnostaan huolimatta hyvä ja pätevä työkaveri? Kun puolison jäkätys ottaa hermoille, ärsyyntyykö siitä, että tulee kohdelluksi lapsena eikä vertaisena puolisona? Onko tullut asetuttua lapsen asemaan ihan itse ja tuleeko välteltyä vastuuta? Vai arvosteleeko toinen lähinnä siksi, etteivät keinot ja tarpeet yhteisen talouden hoitamisessa oikein kohtaa – onko itsellä samanlainen kokemus ja mitä asialle tehdään? Jos työkaverin näkeminenkin ärsyttää, tuleeko kohdelluksi huonosti?

Olen useasti todennut olevani törmäyskurssilla kriitikon arkkityyppien kanssa, koska olen sellainen itsekin. Poikkeuksetta asiat, joista keskustellaan, loistavat molempien maneereissa. Onkin ollut melkoinen haaste lähteä purkamaan niitä arvotuksiaan ja pulmiaan, joita kriittisesti itsessä ja toisissa tulee tarkasteltua. Oppimatka omaan itseen se on joka kerta, kunhan muistaa hillitä itseään hetken ja miettiä, mikä on tarinan opetus, ennen kuin purskahtaa itkuun, saa raivarin tai alkaa syytellä takaisin.

Pyramidityöskentelyssä olennaista on tulla tietoiseksi omista tunteistaan ja omista voimavaroistaan. Pyramidipajoissa, joita esimerkiksi työyhteisön hyvinvoinnin tueksi järjestän, tehdään todellisuuden ja ajankäytön hahmottamiseksi erilaisia harjoituksia, unelmakarttoja sekä ryhmissä harjoitellaan sitä positiivisen kehän hahmottamista ja sen tukemista hyvin konkreettisin keinoin. Kaikki muutokset, jollaista myös pyramidityöskentely on, ovat kriisejä. Se tietää jonkin verran levottomuutta, unettomia öitä, mutta myös uskoa itseensä, luottamusta ja rauhaa kun tietää pääsevänsä omassa elämässään oman itsensä herraksi. Muutokset ovat myös prosesseja. Uusi ajattelutapa ottaa aikaa muotoutuakseen, se hakee paikkaansa ja tilanteita joissa tulla esiin. Mikään ei käy hetkessä, vaikkakin oivallusten sarja saattaa tarkoittaa nopeita muutoksia joissain asioissa, toiset vievät aikaa.

Harva pystyy laittamaan kerralla koko elämäänsä uuteen uskoon, eikä sellaisiin hokkus pokkuksiin pidä uskoakaan. On kuitenkin eri asia lähteä tietoisesti rakentamaan itselleen positiivista elämää ja positiivista suhdetta itseensä tietoisena päämäärästä, kuin rypeä jatkuvasti haavoissaan ilman, että tulee valmista.

Haavakieleksi kutsutaan sitä, että orjuutetaan itsensä ja muutama kanssakärsijä kerran toisensa jälkeen samoihin tuskallisiin muistoihin, eikä irroteta niistä, anneta niiden mennä. Haavojensa tähden kärsiminen on joskus hyödyllistä, sillä kerää säälipisteitä tietyissä tilaisuuksissa ja tilanteissa, mutta se ei vie elämää yhtään eteenpäin. Jos tahtoo parantua, haavojen on annettava kasvaa umpeen, tietyssä mielessä ihan oman itsen takia, on pystyttävä antamaan anteeksi. Vaikka nyt tuntuu pahalta, vuoden päästä saattaa olla jo ihan eri ihminen, ihan eri kantimissa ja eri resursseilla liikkeellä, jos vain antaa itselleen luvan parantua.

Timanttityöskentely yksilötasolla

Ihan yhtä helppoa kuin antaa sitä positiivista palautetta ja rakentavaa kritiikkiä, on ottaa sitä vastaan. Jälkeenpäin katsottuna orjakierteestä yli päästyä voikin todeta, että kaikki matkan varrella saatu hyvä palaute on mennyt toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, kun on valinnut takertua siihen ajatukseen, että ”ei minua kuitenkaan hyväksytä” tai ”ei se kuitenkaan onnistu”. Usein sitä negatiivista kierrettä perustellaan ”sarkasmilla” tai ”kieroutuneella huumorintajulla”. Murphyn lakiin nojaavat tekevät perusoletuksen, että kun ei odota mitään, ei myöskään tarvitse pettyä. Perusoletus turvattomuudesta tekee oikeutettua siitä, ettei luota toisiin – mielestäni se näyttäytyy ensisijaisesti itseluottamuksen puutteena, kyvyttömyytenä ottaa vastaan hyvää elämältä.

Jälleen sydäntään suojelevat ihmiset kulkevat kyyryssä, niska kenossa ja kiristellessään hampaitaan saavat sen keskitysleirinsä pidettyä varsin hyvässä vireessä. Hampaiden kiristelystä seuraa huono verenkierto hampaissa, ongelmia suun hygieniassa, niskajännitystä, migreeniä ja korkeita verenpaineita. Konkreettisesti on vaikeaa niellä niitä olosuhteitaan, joissa arvojensa vastaisesti elelee, jolloin vatsalaukku haavautuu, ruokatorvi saattaa pullistella suonikohjuja tai mahahapot tekevät olemisesta hankalaa. Negatiiviseen ulosantiin on helppo lähteä heti, kun tuntee olonsa uhatuksi.

Parisuhteissa sekä työyhteisöissä kaivattaisiin yhtä köyttä vetämisen tuntua, tunnetta siitä että ollaan samassa veneessä ja samalla puolella, tuli mitä tuli. Monta kertaa sitten kuitenkin ajaudutaan hiljalleen asemasotiin, rakentelemaan omaa linnoitusta toisia vastaan. Kun lakkaa tuntumasta siltä, että ollaan yhtä ja tehdään yhdessä työtä yhteisen hyvän eteen, alkaa selkään puukottaminen ja välistä vetäminen. Sodassa ja rakkaudessa perinteisesti kaikki on sallittua, toisen dissaaminen keinolla millä hyvänsä tulee lähes väistämättä ainoaksi keinoksi puolustautua ja siitä on seurauksena uhriutumisen kierre. ”Onko minun todella pakko olla tässä? Miten saatoinkin valita niin väärin? Miksi en päättänyt toisin? Kestääkö tämä painajainen ikuisesti?”

Usein lähtökohta on olemassa jo sisäisen dialogin vinoumissa. Lähtökohta perheväkivallassa tai työpaikkakiusaamisessa voi olla jo ala-asteelta kotoisin, lapsuudenkodista lähtien taas kannatellaan vinoutuneita vuorovaikutuskehiä – ja niitä kehiä opiskellaan myös sikin sokin sekä kotona että työelämässä.

Aktiivinen omaan positiiviseen kehään panostaminen kuitenkin kannattaa, sillä kun sitä positiivista kehää alkaa rakentaa, se alkaa säteillä myös ympärille, muihin vuorovaikutussuhteisiin. Enää ei samassa mittakaavassa ilmaannu niitä negatiivisen kehän mestariopettajia tai sitten he tulevat sorkkimaan jotakin sellaista aluetta, joka vielä on kuorimatonta sipulia, vähän eri näkökulmaa aiempiin ongelmiin. Kun sen oivaltaa, miksi nämä ”kahdenväliset dialogit” ovat tällaisia olleet, taika katoaa ja mestariopettajat vaihtuvat. Oppiläksyn oivaltaminen näkyy ja tuntuu kemioissa sekä elekielessä, sen sanattoman 85% viestinnän alueella. Ja kun puhdistusta alkaa tehdä siten, että ensin muuttaa sen oman kehänsä positiiviseksi, se heijastuu dialogeihin toisten kanssa ja räjäyttää pankin myös ylemmissä kerroksissa.

Todellisuuden naulaaminen perhe-parisuhdetasoilla vaikuttaa myös yhteiskunnallisesti. Riittävän monen tason puhdistus riittävän suurelta joukolta rakentaa merkittävästi vaikkapa kyläyhteisön tai kokonaisen kansakunnan tasolla sitä muutosta, joka tekee unelmista totta ja maailmasta vähemmän uhkaavan paikan olla ja elää. Kun sydänchakran alueella tekee itselleen selväksi sen, millaisten ihmisten seurassa haluaa aikaansa viettää ja valitsee itseään kunnioittavia ratkaisuja sosiaalisesti, se heijastuu myös ulkoiseen antiin – on helpompaa ja mukavampaa sekä olla että elää, kun ympärillä on ihmisiä joille voi antaa positiivista palautetta ja itsekin sitä tulee saaneeksi.

Kun lähimmäisiinsä pitäisi suhtautua rakkaudella, sitä vuorovaikutusta voi luonnehtia rakkauden maljana, josta juo. Ei ole lainkaan samantekevää, piteleekö käsissään myrkky- vai eliksiirimaljaa, koska sen saman maljan ojentaa lapsilleenkin. Voi sitten tykönään miettiä, millaista sisältöä tihkuttelee maljaansa mistäkin ruukuista. Oman terveyden kannalta on syytä hankkiutua eroon jokaisesta ihmissuhteesta, joka saa esiin sen tunteen, että ”juon tässä ainoastaan myrkkyliemiä”. Popedan ”Punaista ja makeaa” osuukin asian ytimeen. Kerrannaisvaikutukset lapsiin ja tuleviin sukupolviinkin tulee ottaa huomioon. Mikäli syyllistyy edelleen vanhempien oppien mukaisesti näistä ja noista asioista, tulee levittäneeksi sitä samaa syyllisyyttä eteenkin päin. Tulemalla tietoiseksi tästä syyllisyyden ja häpeän kierteestä voi muuttaa sitä, kunhan edes silloin tällöin miettii, mitä suustaan päästelee.

Jokaisella on valta vaikuttaa, naulata omaa ja toisten todellisuutta puheella, jolla voi olla kauaskantoisia seurauksia, eikä ole ollenkaan samantekevää haluaako tehdä toiselle tuhoja vai pyrkiä eheyttämään toisen oloa. Jos osaa ja voi kunnioittaa itseään, pystyy kyllä kunnioittamaan toisiakin. Jos ei kunnioitukseen löydy aihetta, mitä voi asialle tehdä? Ei palvele ketään, jos jää kitumaan ihmissuhteisiin, joissa tunteet ovat enemmän negatiivisella kierteellä. Oma ongelmansa on, että ei tunnista sitä pahaa oloa, koska on niin tottunut siihen. Orjuutus, nöyryytys ja häpeä voivat olla hyvinkin rakkauden synonyymeja, mutta ”niinhän sen kuuluu olla” tai ”eihän tämä ole niin paha kuin mitä omassa kodissani aikanaan oli” eivät ole mikään peruste myrkyttää itseä tai omia lapsia yhtään enempää. Joskus taas käy niin onnellisesti, että kohdalle kävelee rakkaus, joka saa rakentamaan kaiken uudestaan. Monelle vaikka oman lapsen saaminen on sellainen käännekohta elämässä, syliin saa ensimmäisen ihmisen, jonka kanssa tuntuu helpolta olla tekemisissä.

Havainnointi etenee monta kertaa käänteisesti. Sitä kuuntelee, kuinka muut puhuvat itsestään ja tulee sitä kautta tietoiseksi omasta sisäisestä keskustelustaan. Kun alkaa sillä korvalla kuunnella omaa ja toisten puhetta, huomaa tilaisuuksia ja mahdollisuuksia vaikuttaa toisen vointiin. On mahdollisuus kehua ja kannustaa huonona päivänä tai sitten on mahdollisuus vetää tyystin matto jalkojen alta. Toiset, lähinnä Ihaat ja Kanit, suhtautuvat positiiviseen kannustamiseen ja kauniisti puhumiseen hyvinkin epäluuloisesti. ”Mitäs makeilet?” tai ”Yritätkö iskeä?” tai ”Mitäs olet vailla?” ja tuntuu, että kirvestä saa iskeä kiveen useamman kerran, ennen kuin perille menee. Paperille piirretään jälleen ne kolmiot, tällä kertaa piirretään kolmiosta peili alaspäin kahden sentin kirjoitusvälillä. Tähän väliin kirjoitetaan nurkkiin allekkain häpeä ja häpäisy, syyllisyys ja syyllistys, pelko ja pelottelu. Toisen timantin rakoon kirjoitetaan kunnia-kunnioitus, ylpeys-kannustus, voima-voimaannutus.

Näin visuaalisesti kuvattuna on helppoa havainnoida se sisäinen keskustelu. Jos pyramidi oli tunteiden tunnistamista, timantti tuo sen sisäisen keskustelun näkyviin. Hävettää kaikki se, mistä on kotoisin, joten tulee valittua puoliso, jonka rinnalla voi kätevästi syyllistyä omista taustoistaan ja hävetä itseään vähän lisää. Valitaan syyllistyä kaikesta, joten hankitaan työ, jota ei tosiaankaan kykene hoitamaan kunnialla loppuun kuten tahtoisi. Sitä pelkää elämää ja pelottelee sitten itseään vähän lisää, ettei edes yrittäisi unelmoida ja tarttua toiveisiinsa. Keskustelussa rooleja ovat ottaneet ne ihmiset, jotka ovat näitä ajatuksia päähän istuttaneet. Siellä voivat olla molemmatkin vanhemmat, ystäviä, olleita ja menneitä kumppaneita, puoliso tai muita sukulaisia, myös omat lapset. Jokainen keskustelu pitää purkaa.

Kenen suhteen tuntee millaistakin alemmuutta, nöyryytystä ja häpeää? Kenen menettämistä pelkää, kenen arvostelu koskee kipeimmin? Ja sitten, kun keskustelut on avattu, aletaan rakentaa sitä positiivista kehää. Sisäinen keskustelu vesittää valmiiksi kaikki muut ulkoiset keskustelut, koska niillä on taipumus lannistaa jo ennen kuin pääsee edes varsinaiseen asiaan käsiksi, sen oikean ja konkreettisen ihmisen kanssa. En voi tietää ihan oikeasti, millaisen reaktion ehdotukseni saa aikaan, jos en aluksi ehdota. Vastaus kun saattaa toisessa päässä olla kiinni myös mielialasta ja muista hänen elämäänsä vaikuttavista seikoista, joita minun on tässä ja juuri nyt mahdotonta ennustaa. Siksi onkin tärkeää seurata ajatusketjujaan ja aina uuden teeman ilmennyttyä ottaa se käsittelyyn.

Faktahan on, että vaikka meissä piilee suuri potentiaali ja kenestä tahansa on lujan tahdonvoiman avulla ihan vaikka mihin, mutta siltikään kukaan ei voi olla kaikkea toiselle. Joskus on kohdattava se kipeä tosiasia, että ei kelpaa toiselle sellaisena kuin on. Täytyy kuitenkin riittää itse itselleen, ymmärtää, että itse on itselleen kaikki. Vain itse näkee kaiken hyvän itsessään ja vain itse voi tuntea jokaisen oman varjonsa. Tarvitaan niin sanottua apinasuodatinta siihen, millaista palautetta suostuu ottamaan vastaan ja antamaan eteenpäin. Täysin kritiikitön ihailu ja mairea mielistely näkyy läpi yhtä varmasti kuin se tuhoava kritiikki, jonka ainoa tarkoitus on murskata oma identiteetti ihan täysin. Ensimmäisen edessä tulee epäluuloiseksi ja hämmentyy, jälkimmäisen edessä usein täydellisesti lamaantuu.

Ulkoiset keskustelut tulee ilman sitä apinasuodatinta helposti omaksuttua omaksi sisäiseksi puheeksi. Jos on tottunut hajottaviin kannanottoihin ja ne kuulostavat tutuilta, niitä orjallisesti noudattaa, ellei puolustusta ole hiukan murrettu ja hyvä kehä pääse edes jonkun verran valaisemaan sekä putsailemaan nurkkia. Narsismista puhutaan paljon ja todellisen narsistin kanssa eläneet tietävät, että pahinta on se peli. Kaikki ihanuus ja kauneus, joka ensin itsestä saadaan esiin ja siitä oikein lumoudutaan, sitten se kaikki tuhotaan. Miksi eilen oli tämä hyvä mutta tänään ei? Miksi ensin olin maailman ihanin ja nyt olen universumin surkein? Miksi ensin rakennettiin ja nyt romutetaan? Kuinka musta voi olla ensin valkeaa, lopulta harmaata ja koko väriskaala tai sen vaihtelu tai vaihtumattomuus täysin oma vika? Jos sumeilematta luottaa ulkoa tulevaan palautteeseen eikä menettämisen tai väkivallan pelossa uskalla haastaa vuorovaikutussuhdetta puolisoon tai muuhun läheiseen, alkaa vähitellen uskoa todeksi sen kaiken, mitä toinen sanoo, menettää terveen ja hyvän itseluottamuksen täydellisesti.

Olematta varsinaisesti narsistista, kaikki vuorovaikutus muuttuu, kun opitaan tuntemaan toinen. Vaaditaan itseltä tervettä realismia sekä hyvää itseluottamusta voida palauttaa murskakritiikki alkulähteilleen. Jos haluaa, voi muistaa olemassa olleen tai olevan sellaisia ihmisiä, joiden läheisyydessä on saanut vilpitöntä hyvää palautetta, joilta saa tukea ja kannustusta, jos sitä vain suostuu ottamaan vastaan. On myös osattava rajata sitä, kuka on lähelläni uhkaava tai suojeleva, sillä ihminen tuntuu kaikesta huolimatta olevan edelleen ihmiselle susi. Uhkatekijät pitää karkottaa ja suojelevista rakentaa itselleen turvaverkosto.

Vuosisatoja syyllistämiselle ja häpeämiselle perustuva kasvatuskulttuuri on murtumassa, vaikkakin sitä edelleen leimaa tolkuton suorittamisen tarve. Mitä sitä vaatiikaan itseltään? Kenen vaatimuksia kaikki ne vaatimukset lopulta ovat? Mikä itselle riittäisi hyvään elämään ja mitkä eväät tai eväiden ainekset tulevat jostakin ulkopuolelta – ja mistä kaukaa? Sukupuu on erittäin hyvä väline pohtia, millaisia vuorovaikutusmalleja sekä mekanismeja on ollut. Kuinka monta sukupolvea on mennyt niin, että lähin turva on yhden tai kahden sukupolven päässä, että oma vanhempi on ollut kauhein peto maan päällä? Entä kuinka monta sukupolvea on ollut tiettyjä kärsimysrakenteita, kuten vaikka päihteitä tai uhriutumista tai uskottomuutta – ja kenen kontolla kaiken tämän roinan purkaminen on? Millaisia tarinoita kerrotaan siitä, kuka sisaruksista on hyvä ja kuka huono, kuka perheen miniöistä ja vävyistä olikaan hyvä tai huono – ja millä ehdoilla? Saako kukaan lopulta positiivista palautetta suoraan, vai kehutaanko toisia vain kateutta ja pahaa mieltä aiheuttaakseen juuri sille lapsista, jolle ei koskaan löydy hyvää sanottavaksi suoraan? Suhtautuuko samalla tavalla omiin lapsiinsa? Salliiko omien lastensa kesken valtapelit ja hyvis-pahis vastakkainasettelut? Pystyykö murtamaan oman ja seuraavan sukupolven Ihaa-Kani -panssarit? Pystyykö ja haluaako rakentaa toisenlaisen suhteen omiin miniöihinsä ja vävyihinsä? Kaikki se kertautuu – tuleviin sukupolviin.

Timanttityöskentely parisuhteessa

Romanttisen rakkauden ihanne taitaa olla se kaiken kestävä ja jaksava alkuhuuma yläasteelta hautaan saakka. Pari mutkaa tulee matkaan. Kuka ei halua vakiintua laisinkaan, kuka taas vakiintuisi vakiintumisen ilosta ensimmäisen sopivan oloisen kandidaatin kanssa, vailla todellista kiinnostusta sitä kohtaan, kenen kanssa vakiintuu. Talo, auto, häät ja perhe ovat houkutteleva paketti. Sitten sitä herää kuin painajaisesta eräänä kauniina päivänä, että mitä hittoa on tullut meinattua? Kuinka sitä on tuon kanssa yhteen päätynyt? Lapset pakottavat syntyessään esiin uudenlaisia olemuspuolia. Jokainen sitoumus lähtien autolainasta päätyen avioliittoon pakottaa pelikentälle uuden arkkityypin. Huolimatta hyvistäkin arvopohdinnoista ennen lasten hankkimista sitä saattaa todeta, että kasvatuskulttuuri ja -keinot ovat yhtä kaukana toisistaan kuin Inari ja Helsinki. Sitä huomaa tarjoilevansa lapsille ihan saman sillisalaatin, kuin mihin itse on kasvanut – isän ja äidin sukujen ristiriitoja. Kuka on köyhempää, fiksumpaa tai jalompaa sakkia, ketkä urheilevat ja ketkä pätevät jollain muulla saralla, ketä sitten mistäkin syystä osoitellaan sormella ja niin edelleen. Joskus parisuhteessa lapsen tulo vielä kestetään, mutta suvun taholta painostus tulee niin ankaraksi, että kumppanit keskenään alkavat pikkuhiljaa tuntea olonsa tukaliksi. Vaikka sitä ei tahtoisi eikä tarkoittaisi, veri on vettä sakeampaa ja toinen tai molemmat joutuvat miettimään, koska pitää valita ja kestääkö parisuhde ne valinnat vai ei.

Vaatii suurta tahtotilaa todella rakastaa ja kunnioittaa toista niin myötä- kuin vastamäessäkin, oli lapsia tai ei. Ei ole aukotonta, jokaiselle sopivaa tapaa nähdä tai kokea asioita. Kaikki katselevat niitä sumuisia vuoria ja niiden takaisia asioita mietteissään. Toisten on saatava katsoa niitä samaan suuntaan ja nähdä samat asiat, kokea samaa ja tuntea samaa, jotta voisi sen kaiken jakaa. Toisten taas on helppoa jakaa erilaisetkin visiot ja ihastelevat sitä, mitä toiselta voivatkaan oppia, sillä tarvitaankin uudistumisen henkeä ja haasteita omille visioille.

Kaikille ei käy kaikki, pitää vain itse tietää, minkä kanssa pystyy elämään. Joskus joutuu käymään koviakin kouluja ymmärtääkseen, että omia puoliaan saa ja täytyykin pitää, koska sen oman hyvinvoinnin varassa lepää kaikki se, mitä on parisuhteelle ja lapsille annettavana. Määrättömiin joustaminen ei kerta kaikkiaan käy. Vaikeneminen ristiriitojen pelossa ei ole mahdollista määräänsä pidempään. Jos toista ei uskalla haastaa, eikä itseäänkään yksin jäämisen pelossa, saattaa katkeroitua. Ja mitä suhteelle tapahtuu? Liian usein ne haasteet kyllä kannetaan kolmansille osapuolille. Kun puoliso kiukuttaa, huudetaan lapsille tai tilitetään ongelmia naapurille lenkillä, tai sitten kannetaan ristiriidat töihin ratkottavaksi. Mutta mitä se vatvominen tai asioiden selvittäminen ventovieraiden kanssa hyödyttää, jos asioista ei voi puhua sen kanssa, joka voi asioihin vaikuttaa? Lapset oppivat myös kätevästi sen kostokierteen, jonka mukaisesti niskavilloissa tunnetaan isän ja äidin ääneen lausumattomat ristiriidat. Kuinka sellaista painetta pystyy pitkään kestämään? Jos ikään kuin pelkää toista ja toisen haastamista, joutuu tekemään ennen pitkää valinnan oman itsen ja toisen välillä.

Joskus valinta on tehtävä lasten vuoksi. Suhde menee kuolioon, jos ei ole tilaa eikä happea hengittää, laajentua ja supistua vuoron perään, hankkia välillä sykettä ja välillä levätä. Tarvitaan yhteinen kokemusmaailma ja kyky jakaa se edes jotenkin, mielellään useammilla vuorovaikutuksen tasoilla. Jos tuntuu, että tavoittaakseen toisen täytyy käydä heprean ja sanskriitin alkeiskurssit, parisuhde on vaakalaudalla.

Alkuhuumassa toisen ja itsen näkee pelkästään hurmaavina, kaikki tuntuu uudelta ja viehättävältä. Toisen silmin itseään katsellessaan löytää itsestään sellaisiakin ulottuvuuksia ja puolia, joita ei ole aiemmin tavannut. Uuden ihmisen kohtaaminen on aina löytöretki itseen ja samalla tavalla sitä tarjoilee toiselle elämyksiä niin hyvässä kuin pahassakin. Arki kuitenkin paljastaa toisesta myös niitä inhimillisiä puolia, niitäkin, joita ei haluaisi oppia tuntemaan. Kukin kasvaa omassa sammakkolammessaan ja loikkiessaan toisten sammakkolampiin kurnuttelemaan tuo asioita mukanaan sieltä omastaan. Tavat kommunikoida, keinot reagoida hyviin ja huonoihin asioihin, konstit toimia kriisin aikana, tyylit asennoitua koko elämään omaksutaan hyvin usein lapsuudenkodissa. Varhaisissa vuorovaikutussuhteissa opiskellaan näitä asioita sellaisella tasolla, että ne tulevat selkäytimestä. Yksi saa lohtua ja syliä helposti pienestä pitäen ja toinen taas oppii, että on paras pötkiä pakoon heti, kun myrskypilvi nousee. Jos näistä asioista ei keskustella, eikä ymmärretä monenlaisia toimintamalleja olevan, itselle vieras toimintamalli on uhkaava ja toisesta vieroittava.

Yhteisyys on uhattuna, kun toinen toimii toisin, kuin oletan hänen toimivan. Oletukset ovatkin suuri uhka kaikissa ihmissuhteissa. Oletetaan, että kun muutkin toimivat näin, niin tuokin toimii - niputetaan vaikka ”kaikki naiset” tai ”kaikki miehet” samaan pakettiin. Oletetaan, että kun aiemmin asiat ovat menneet näin, nytkin menevät – ikään kuin nykyinen puolisoni toimisi samalla tavoin ja samoilla ehdoilla kuin entiset. Oletetaan, että toinen ymmärtää ja tietää, kuinka olisi oikein tai järkevä toimia – koska on olemassa vain yksi ja toimiva logiikka, oma logiikka. Toisen logiikka ja syyt toimia voivat kuitenkin olla aivan erilaisia, kuin mihin itse on tottunut tai poiketa kovasti siitä, miten ympäristön muut ihmiset toimivat.

Helpointa olisi valita ihminen, jonka toimintamalleista voi olla jokseenkin perillä. Seuraavaksi helpointa on valita ihminen, joka toimii poikkeavasti, mutta jonka kanssa asioista uskaltaa ja voi keskustella ilman, että se aina olisi henkilökohtaista vaarantamista ja uhka parisuhteen perustuksille. Silti usein ajautuu ihmissuhteeseen, missä saa havaita toisen logiikan olevan aivan itselle vieras ja missä joutuu monessa suhteessa vaikenemaan tai itse hoitamaan asiat oman päänsä mukaan vähän selän takana, ellei suorastaan anna kaikkia asioiden hoitoa toisen hanskattaviksi.

Parisuhteessa ollaan aivan lähellä toista. Toinen on käsivarrenmitan päässä ja itse suhteen valitsee. Suhteen luonne voi olla rakentava tai tuhoava, niin itselle kuin mahdollisille lapsillekin. Ei ole samantekevää, mitkä asiat suhdetta kannattelevat. Parisuhteessa vuorovaikutuskentät ovat parhaassa tapauksessa käytössä joka tasolla. Seksuaalisuus on syvintä vuorovaikutusta silloin, kun muutkin tasot toimivat ja itsensä kanssa on hyvin sinut. Tunnetasolla liikutaan usein sen sisäisen lapsen ja vaiston varassa, se on alin, eräänlainen liskoaivotaso, alati varuillaan ja valmiina hyökkäykseen, mikäli eletään pelon sävyttämässä ilmapiirissä. Kehollinen taso on se nisäkästaso, joka kaipaa sitä hellyyttä, rapsuttelua ja kupsuttelua, ja on myös lasten kanssa käytössä epäseksuaalisena kohtaamisen kerroksena.

Kehollinen taso reagoi esimerkiksi mielialojen vaihteluihin, reagoiden hormonaaliseen tasapainoon merkittävissä määrin. Elekieli kertoo usein enemmän kuin tuhat sanaa, halusi tai ei, vaikkei ihmisellä olekaan suuria korvia tai häntää viestimässä tunnetiloista kuten koiralla tai kissalla. Jo aivan pienet vauvat aistivat vanhempien stressihormonitasoja pyrkien tasoittelemaan mielialanvaihteluita. Mikäli vuorovaikutus ei ole vuorovaikutusta eli lapsi ei saa vastakaikua, pahimmillaan lapsi vetäytyyy omaan maailmaansa, passivoituu ja menee katatoniseksi. Sanallisella tasolla on oikeastaan vähiten painoarvoa. Hyvässä parisuhteessa kaikki viisi vuorovaikutuksen tasoa ovat tehokkaassa käytössä. Lasten kanssa käytetään neljää tasoa, aluksi kolmea ennen kuin kielellinen taso lapsella kehittyy. Surullista on, että moni parisuhde rakentuu vain yhden tai kahden kerroksen varaan.

Ihanteellista olisi parisuhteissa päästä tilaan, jossa vedetään yhtä köyttä ja tavoitteet ovat yhteiset, tai edes tuetaan toista tämän pyrkimyksissä, jolloin yhteisen hyvän nimissä toisen tavoitteet ovat yhtä tärkeitä kuin omat. Mikäli ajaudutaan syystä tai monesta tilanteeseen, jossa oma itse tuntuu uhatulta, ajaudutaan ennen pitkää ”sulle-mulle” -asemasotaan. Jommankumman tarpeet menevät aina edelle, tai toinen joutuu aina joustamaan toisen työn vuoksi tai toisella on enemmän vapaa-aikaa ja mahdollisuuksia harrastuksiin, kuin itsellä. Tai toisen vuoksi joutuu jatkuvasti miettimään, onko suhteen jatkamisessa mitään mieltä, jos arvot ja toimintamallit eivät koskaan kohtaa. Saattaa joutua konkreettisesti pelkäämään tai häpeämään toista alituisesti, vaikkapa päihteiden tai arveluttavan rahankäytön vuoksi. Toisinaan on vaiheita, jolloin ymmärretään joustamisen kuuluvan osaksi parisuhdetta ja haaveillaan myös siitä, että oma vuoro koittaa joskus. Pelkästään toisen varaan rakentuva parisuhde alkaa kuitenkin ennemmin tai myöhemmin rasittaa ja syödä suhdetta.

Timanttityöskentely parisuhteessa on yksinkertaista. Aletaan kuunnella, mitä suusta tulee ulos puolin ja toisin ja sitten aletaan hahmotella, mitä ne peilaavat pyramidimalleissa. Jos toista täytyy kaiken aikaa moittia, kyseessä ovat vaihtoehtoisesti syyllistys, häpäisy tai pelottelu, ehkä jopa kaikki, mutta mistä se kertoo? Onko olemassakaan sellaisia asioita, kuin keskinäinen kunnioitus, luottamus ja tarjoaako parisuhde lopultakaan turvaa? Syyllistämiselle perustuva kasvatuskulttuuri ja vielä aika lähellä olevat sotien traumat ovat jättäneet melko tuskalliset arvet ihmisten keskinäiseen vuorovaikutukseen. On liian helppoa hankkiutua jonkun kanssa yhteen, jotta saa taloudellista turvaa ja näennäisen turvallista seksiä. Puhutaanko yhdessä mistään asioista samoilla termeillä tai vaikka käytettäisiin samoja termejäkin, tarkoitetaanko termillä samaa asiasisältöä?

Tarkkailtuani sivusta, kuinka ihmiset puhuvat puolisoistaan, olen saanut järkyttyä. Kuinka paljon häpeää kannetaan joko itsestä tai toisesta, ja jos niin on, miksi siitä ei sanouduta irti? Voiko mikään yhteinen omaisuus tai lapset olla minkäänlainen perusteltu syy sille, että annetaan toisen häpäistä oma sielu? Entä sitten, jos itse sitoudutaan ihmiseen, jonka kanssa oleminen loukkaa omia standardeja, ihmiseen, jota joutuu jatkuvasti häpeämään? Ja jos puolisoaan pelkää, onko se suhde turvallinen omalle tai lasten mielenterveydelle? Jos puolisoaan tarvitsee pelotella, että tämä pysyisi ruodussa, mitä se kertoo omasta kapasiteetista vaikuttaa toiseen ihmiseen pehmeämmillä keinoilla?

Jos kaiken rakkauden ja vuorovaikutuksen perusta on hyvä ja terve suhde itseen, se kertoo omaa karua kieltään siitä, kuinka kunniattomiksi ja surkeiksi suomalaiset keskimäärin itsensä tuntevat ja siinä tunteessa vellominen pakottaa jakamaan sen ahdistuksen, lähinnä siten, että tehdään oma olo hiukan paremmaksi tekemällä toisen olosta, jos mahdollista, vielä surkeampi.

Jännittävä ilmiö parisuhdekielestä ovat esimerkiksi ne parit, joista toinen ihailee puolisoaan suunnattomasti, eikä toinen lainkaan edes harkitse palauttavansa sitä ihailua. Se otetaan suvereenisti vastaan tai sitten ohitetaan niin, että toinen tuntee olonsa täysin riittämättömäksi, vaikka sanaakaan ei vaihdeta siihen suuntaan. Yleensä näillä henkilöillä on käytössä Kuninkaan tai Kuningattaren arkkityypit, joiden parina toimivat palvelijat tai orjat. Itselle ei osata tai uskalleta vaatia tilaa, ilmaisun vapautta ja tarpeita vastaavaa kohtelua. Mikäli mallit kotoa ovat vielä sellaiset, että avioliittoon kuulu tietynlainen nöyryys hallitsijan edessä, vuorovaikutuskehästä on vaikeaa pyristellä irti. Alamaisuuteen ja häpeään voi todella tottua niin, että suorastaan pelottaa joutua haastamaan näkemys omasta hyvinvoinnista. Saattaa mennä hyvän aikaa uudessa suhteessa tottua toisen ihmisen ihailuun ja vastavuoroisiin tunteisiin, jos ei oikein osaa uskoa, että itsellä on yhtäläinen oikeus tulla kohdatuksi ja rakastetuksi, eikä se ole vain toisen osa.

Suvereenit Kuninkaat ja Kuningattaret eivät edes välttämättä tunnista sitä, että käytöksellään nöyryyttävät ja häpäisevät toista, että toinen tuntee olonsa kaiken aikaa uhatuksi tai että he edes käyttäytyisivät mitenkään negatiivisesti ja poikkeavasti. Kun sitten Orjan arkkityypin kanssa kamppaileva alkaa haastaa ja vaatia itselleen tilaa suhteessa, nämä arkkityypit tulevat levottomiksi, koska heitä askarruttaa, mistä kapina on saanut alkunsa ja mihin se johtaa? Mikä on vallankumouksen hinta? Jos antaa pikkusormen joustaakseen jossain asiassa, joutuuko kohtapuoleen joustamaan ihan joka asiassa? Onko oma asema hallitsijana menetetty?

Parisuhteissa harrastetaan hienovaraista ”sivulausedissausta” useammin, kuin suoranaista moittimista ja siihen on vaikeaa puuttua, kun itsekään ei oikein tiedä, miksi tuntuu häväistyltä ja nöyryytetyltä. Samat sivulauserakenteet toimivat hyvin myös vanhemmuuden saralla, kaikessa kommunikoinnissa. Sivulause voi joskus paljastaa tunteista enemmän kuin se päälause ja se sivulause voi saada puhujan pahemmin pussiin, kuin tämä itse arvaisikaan. Kuulostaako mikään näistä tutulta?

• Se meidän vaimo osaisi muuten, mutta kun..
• Se meidän mies sitten aina... Eikä sitten kuitenkaan...
• Kun se edes ymmärtäisi kerran tehdä asiat niin kuin kuuluu...
• Kun muuten olisi hyvä, mutta kun...
• Aina saa hävetä, kun..
• Mikähän siinäkin on, että ikinä...
• Mä siis niin rakastan sitä, mutta kun...
• Mä en siis edes yritä ymmärtää, kun se on mies ja...
• Ne naiset sitten aina...
• Mennään sitten minne vaan, saa aina olla varpaillaan, kun...
• Ei meille voi edes pyytää ketään, kun...
• Sä olisit niin ihana, mutta kun...
• Sun sukus sitten niin...
• Onko pakko tehdä just niin kun vanhempas?
• Miksei mitään voi tehdä niin kuin olisi järkevää?
• Kaikki miehet pettää/ Kaikki naiset huoraa

Sivulausedissauksen lisäksi ongelmallisia ovat sukupuoleen sidotut oletukset siitä, että toinen on joka tapauksessa epäluotettava. Ikään, kuin olisi itsestään selvää, että toinen pettää tai lyö, se on vain ajan kysymys. Tai että toisen sukupuolen edustajat ovat automaattisesti otuksia vieraalta planeetalta, joiden kanssa ei löydy kuitenkaan yhteistä kieltä eikä ole sellaista mahdollista rakentaa. Rakenteellinen epäluottamus pakottaa siis parisuhteessa vuorovaikutuksen virheellisille urille jo lähtökohtaisesti. Kun koko parisuhteen pitäisi varata kunnian, ylpeyden ja luottamus-turvan varaan, miten sen käy jos toinen on pelistä pois jo edustamansa sukupuolen vuoksi? Onko mahdollista harkita suhdetta oman sukupuolen edustajan kanssa?

Mikäli kotoa saadut mallit ovat häpeän kannatteluun sidonnaisia, tulee liiankin helposti valinneeksi kumppanin, jonka kanssa itseään saa hävetä tai sitten valitsee kumppanin, jonka kanssa saa tuntea ylemmyyttä. Vuorovaikutus ei kuitenkaan tällöin ole tasapainoista. Häpeä- tai orjakierre parisuhteessa on huono kierre. Se johtaa ennemmin tai myöhemmin kapinaan – joko sisäiseen tai ulkoiseen. Orja hakee aina tasoitusta tavalla tai toisella. Orjan, uhrin, marttyyrin ja palvelijan arkkityypit hakevat usein huomiota sairastelemalla, mikäli muuten eivät saa mieleistään kiitosta osakseen. Parisuhteen vuorovaikutuskehän tulisi aina olla ”vertaiset”. Parisuhteessa, varsinkin sellaisessa jossa jaetaan vanhemmuus olennaisena osana, tarvitaan ne yhteiset toimintamallit, strategiat ja yhtenäinen rintama lasten kasvatuksessa.

Alisteinen asema parisuhteessa luo rakenteellista epäkunnioitusta sekä epäluottamusta. Toisten mielestä nämä ovat aivan asiaankuuluvia, onko muunlaista parisuhdemaailmaa olemassakaan? Millainen voisikaan olla ihmissuhde, jossa molemmat ovat täysin tasaveroisia, jossa molemmat kunnioittaisivat toisiaan ja molemmat yhtä lailla kannustaisivat toisiaan? Kuulostaa melkoiselta unelmatilanteelta. Jos elät sellaisessa suhteessa, voit onnitella itseäsi. Mikäli unelma tuntuu kaukaiselta tai jokin epämukavuusalue muistuttelee itsestään ja tekee olon huteraksi, kannattaa alkaa asiaa työstämään. Miksi itsensä tuntee häväistyksi – onko se jokin, mitä itse itsestään ajattelee ja toinen todella ajattelee niin myös vai onko asia jotain, minkä toinen vain pukee sanoiksi siitä, miten itse itseensä asennoituu? Mistä ne ajatukset ovat peräisin?

Kaikki vuorovaikutus toisen kanssa perustuu omaan sisäiseen vuorovaikutukseen. Vetovoiman lain mukaisesti sitä kiskoo magneetin lailla puoleensa ihmisiä, jotka ilmaisevat itsestä juuri sitä, mitä itse itsestään ajattelee. Mitä itse itsessään häpeää, mistä kaikesta syyllistyy ja millä tasoilla ei luota itseensä, ne kannetaan nenän eteen kuin hopealautasella. Ydinpelot liittyen erilaisiin traumoihin tai vaikkapa syvästi uskonnolliseen kasvatukseen saattavat olla sellaisia, jotka pitää työstää kokonaan oman pään sisältä pois, että kumppaniaan ei pakottaisi tuottamaan niihin liittyvää ulkoista palautetta kaiken aikaa.

Työskentely lähtee omien pyramidien muuttamisesta positiivisille kehille ja lopulta, kuin itsestään, ihmissuhteissaan on valmis muutoksiin. Opetustehtävien tultua ymmärretyiksi ympäriltä häviävät kyseistä asiaa opettavat ihmiset. Lisäksi positiivisten kehien löydyttyä ja positiivista palautetta saatuaan on itse valmis vetämän rajaa siihen, miten itseä voi ja saa kohdella, ja positiivisesti itseä kohtaan käyttäytyviä ihmisiä alkaa putkahdella ympärille. Mikä voisi olla sellaista, että positiivinen raide houkuttaisi negatiivista enemmän? Mikä saisi toisenlaisen kytkennän aikaan?

 Timanttityöskentely kasvatuksessa

Uuden ajan lapset ovat paljon vanhempiaan herkempiä. Liekö se aistielinten evoluutiota vai herkistymistä kaiken aikaa läsnä olevalle sähkölle, lapsilla on uskomaton kyky jopa telepatiaan. Lapset saavat vanhempiensa näyt, visiot ja kuulemat asiat ”omiin nahkoihinsa” ja pyrkivät kaikin tavoin hoitamaan koko perhettä parempaan tasapainoon. Perhe, jossa vanhemmat ottavat auktoriteettiasemansa, jossa vuorovaikutuskehät ovat selviä ja ”lapsella on lupa olla lapsi”, on turvallinen perhe. Vanhempien täytyy kuitenkin olla täysin selvillä siitä, miksi ovat yhdessä ja millä ehdoilla, mitkä ovat perheen yhteiset pelisäännöt ja huolehtia siitä, että kaikilla on tietynlainen tasa-arvo olemassa. Jyrkällä kurilla kasvatetut usein pelkäävät auktoriteettiaseman ottamista, koska pelkäävät tekevänsä lapsilleen saman, minkä ovat itse kokeneet. Liika kurittomuuskin, ja vanhempien henkinen epätasapaino tai poissaolevuus tuntuu lapsista myös turvattomalta.

Mikäli lapsi aistii aikuisen olevan omissa maailmoissaan, lapsi yrittää kaikenlaisin keinoin saada aikuisen ”tähän hetkeen”, käyttäen omia rajallisia keinojaan: sairastelua ja huomion hakemista joko ylenmääräisellä kiltteydellä tai mustan lampaan roolin ottamisella. Lapsi on toisenlainen peili verrattuna aikuisiin peileihin, joten viestit ovat usein suoraviivaisempia. Lapsi käyttäytyy siten, että sanoittaa vanhempiensa tuntemukset suoraan, esimerkiksi vaatimalla poikkeuksellisen tiukasti hellyyttä, käyttäytymällä väkivaltaisesti tai vetäytymällä kaikesta kontaktista. Lapsella on tarpeensa, mutta sellaiset käytösmaneerit, jotka ovat todella huomiota herättäviä, kertovat lapsen keinoilla siitä, mitä aikuinen lapselle omasta voinnistaan viestittää.

Temperamenttierot ovat tietenkin huomioitava, mutta lasten kommunikoinnista voi päätellä paljon, kunhan sen uskaltaa tehdä. Usein lapselle sitten käytöksen sanoittaminen siten, että aikuinen on viestin ymmärtänyt, auttaa kyseisen maneerin pois jättämisessä.

Lapset oireilevat yllättävän herkästi vanhempien keskinäisiä ristiriitoja, mikäli vuorovaikutuskehät ovat esimerkiksi ”esimies-alainen”, ”asiantuntija-ummikko”, ”vanhempi-lapsi” tai ”opettaja-oppilas”. Kaikki alisteiset vuorovaikutuskehät asettavat toisen vanhemman yhdeksi lapseksi toisten joukkoon ja lapsen on mahdotonta kunnioittaa alisteisesta asemasta auktoriteettiasemaa tavoittelevaa vanhempaa. Tällöin myös vanhemmuuden haasteet jakautuvat epätasaisesti. Mikäli yhdelle on luontevaa kantaa vastuu emotionaalisesta kasvatuksesta ja toiselle sitten taas on mahdollista kannustaa toiminnan kautta tapahtuvaan kasvatukseen, asiasta pitäisi pystyä keskustelemaan, ymmärtää toisen pelikenttä yhdenvertaiseksi oman kanssa ja tehdä siitä selkeä työnjako, jolloin kasvatusvastuun muistakin osa-alueista pystytään vaihtamaan ajatuksia.

Läheskään kaikki eivät koe vanhemmuutta alueeksi, josta edes pitäisi keskustella, koska sen pitäisi ”hoitua omalla painollaan” ja lasten pitäisi kasvaa ”siinä sivussa” ihan ilman erityistä kasvattamista. Aikuisen tehtävä on kuitenkin sanoittaa lasta ja lapsen maailmaa, rakentaa lapsen tunnemaailmaa ja auttaa tunnistamaan niitä tunteita, joita on muutenkin olemassa ja joita syntyy vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Mikäli ei ole tietoinen omistakaan tunteistaan, voi olla haasteellista tätä tehtävää hoitaa. Mikäli omassa sydämessä on kasvava möykky kaikenlaista, mistä ei oikein saa edes otetta, mistä aloittaa lapsen kiukkuraivarin purkaminen? Jos ei aina suostu itselleenkään myöntämään, että suututtaa, onko lapsellakaan lupaa tunteisiinsa?

Paljon on puhuttu siitä, kuinka kasvatetaan liian kiltiksi. Kasvattamisessa on haasteensa ammattilaisilla isoissa ryhmissä ja vanhemmilla tunnemyrskyjen kanssa tunnesidosten temmottavana, vaikka ryhmäkoko olisikin pieni. Isossa joukossa kaikilla on oltava samat säännöt, kaikkien on pystyttävä joustamaan ja kaikkien on osattava jakaa, kestettävä odottamista sekä siedettävä ryhmäkuria. Sitten taas pienemmissä ryhmissä on varaa persoonallisten ominaisuuksien esiin tuomiselle ja itseilmaisulle, joustoa on löydyttävä perheessä aamu- ja iltavirkuille yhtälailla. Lastentarhan opettajan standardit hyvälle käytökselle ovat erilaiset kuin vanhempien omat standardit siis jo haasteiden erilaisuuden vuoksi. Pärjätäkseen ryhmässä ja saadakseen kavereita, tullakseen hyväksytyksi, oppii siis joustamaan ja olemaan tietyllä tapaa kiltti. Se, joka aina kääntää sen posken ja on esimerkillinen mallioppilas, on kiltti ja häntä taputetaan päälaelle. Se, joka noudattaa sääntöjä eikä esitä vaatimuksia, on kiltti ja saa lisää päänsilityksiä.

Ne, jotka sitten kyseenalaistavat kaikki pelisäännöt, vaativat huomiota ja asettavat auktoriteettien aseman vaakalaudalle ovatkin sitten uhka yleiselle järjestykselle ja kaipaavat eriasteisia tukitoimia, että muilla olisi työrauha. Paljon riippuu siitäkin, millaista peliä ”oman käden oikeuksia” noudattavat lapset pelaavat ja millaiset opettajat heillä on tilannetta luotsaamassa. Lasten kotoaan omaksuma peli on eräs mittari, jota voidaan soveltaa kasvatushaasteita arvioitaessa. Samankin perheen eri lapset voivat säheltää yhtä paljon, mutta koska tekevät sen temperamenttierojensa varassa eri tavalla eri aikuisten luotsaamina, tulokset ovat erilaisia.

Lapset tulevat erilaisista perheistä, joissa arvomaailmat ovat erilaisia, kuin koulumaailman arvot keskimäärin ovat. Vaikka meillä ei Suomessa olekaan samanlaista luokkayhteiskuntaa kuin esimerkiksi Iso-Britanniassa, on täälläkin omat kansankerrostumansa ja vanhempien ”herraviha” voi valitettavasti heijastua jo opettajiin, jotka ”pyrkivät holhoamaan” perhettä kohti ”normia”. Vanhempien sosiaaliset ongelmat, päihteidenkäyttö ja mielenterveyden ongelmat saattavat näkyä rajustikin lasten käytöksessä. Toisaalta koulun tarjoama ”normi” voi olla lapselle yhtäaikaa turva sekä tarjota nöyryytyksiä, toiseuden kokemusten kautta. ”Krokotiilipeliin” ja vaiston varassa elämiseen tottuneet lapset ovat suuremmassa riskissä joutua murrosikäisenä väärille raiteille, jengeihin ja päihteiden käyttäjiksi. Tavisten, eli apina- tai ihmisepeliä pelaavien, lapsilla jännitteet eivät ole yhtä suuret, elleivät koulukiusaaminen tai muu trauma laukaise toiseuden kokemuksia. Enkelipeliä pelaamaan tottuneiden lapsilla saattaa taas olla jännite repiä pussi päästään ja lähteä haastamaan kaikkia mahdollisia raja-aitoja, jolloin riskit jälleen kasvavat.

Kasvattajalle oleellista on kuulla ja kuunnella, mitä lapsi sanoo. Koska arvot ja asenteet omaksutaan kotoa hyvin pitkälti ennen murrosikää, lapset ovat täysin vanhempiensa äänitorvia. Perusteet kiusata tai tulla kiusatuksi löytyvät paitsi perheiden sisäisistä-, myös keskinäisistä jännitteistä, varsinkin tiiviissä yhteisöissä. Lapsilla on omatkin tarpeet, joita he pyrkivät tyydyttämään, mutta kaikki korostunut käyttäytyminen on vanhempien tarpeiden viestittämistä. Temperamenttierot täytyy muistaa, mutta mikäli lapsen käytös rajusti yhtäkkiä muuttuu, siihen pitää tavalla tai toisella reagoida.

Poikkeuksellisen pelokas lapsi kertoo, että kotona on jännitteitä. Poikkeuksellisen turvaton lapsi kertoo, että vanhemmat ovat tuuliajolla. Poikkeuksellisen taantuvaksi heittäytyvä (muuten kehityksessään ajan tasalla oleva) lapsi kertoo, että perheessä on pelkoa mennä elämässä eteenpäin, kenties ei uskalleta tehdä välttämättömiä ratkaisuja. Poikkeuksellisen tarvitseva lapsi kertoo, että aikuiset ovat tarvitsevia, eivätkä saa tunteilleen vastakaikua. Passiivinen lapsi kertoo vanhempansa henkisestä lamautumisesta. Aggressiivinen lapsi kertoo, että perheessä hyökkäys on paras puolustus; syynä voivat olla yliväsymys, käsittelemättömät ydinpelot tai piilossa muhiva katkeruus ja aggressiot, joita lapsi pyrkii osoittamaan ja purkamaan. Vetäytyvä ja hiljainen lapsi kertoo, että aikuisilla ei ole mahdollisuutta tuoda tarpeitaan esille. Poikkeuksellisen kiltti lapsi kertoo, että kotona ei ole lupaa omiin tunteisiin. Poikkeuksellisen dramaattisin keinoin huomiota hakeva lapsi kertoo, että huomiota on vaikeaa muuten saada, jolloin vanhemmat eivät ole läsnä. Ruokaansa närppivät lapset pyrkivät hallitsemaan olosuhdemuutoksia, joita ympärillä on kenties yli oman tarpeen.

Viestin nappaaminen siten, että ”lapsi kertoo nyt joko minun tai puolisoni tunteista” on haaste. Lapselle viestin käsittäminen ja sen käsitteleminen on valtava helpotus, jolloin hän saa tilaa olla lapsi, oman ikäisensä ja tasoisensa, vailla vastuuta vanhemman tunnesäätelystä. Itselle viestin vastaanottaminen ei aina ole helppoa. On ikävää joutua katsomaan peilistä tosiasioita, joiden kanssa eläminen muuten ehkä menettelisi, mutta kun ymmärtää lapsen kärsivän tilanteesta, joutuu asioitaan miettimään uudemman kerran.

Lapsen kanssa timanttipeili on helppo ottaa puheeksi. Lapselle voi sanoa, vaikka että ”Ohhoh, kylläpäs sinua vauvattaa. Kylläpä juuri nyt isää/ äitiäkin vauvattaisi, olisi mukavaa olla hellittävänä ja paijattavana.” Lapsi ymmärtää, että viesti tuli perille. Käytös muuttuu, kun aikuinen alkaa sitten ”muuttaa kemioitaan” eli käsitellä tätä tarvettaan. Miksi sellaiselta tuntuu? Onko juuri nyt isoja huolia joilta olisi kiva pistää pää pensaaseen ja vetäytyä vastuusta? Onko tukijoita tai apujoukkoja, joiden turvin käsitellä asioita? Kun aikuinen saa oman päänsä sisällä vuorovaikutuskehän puhdistettua ja tunnistaa tarpeensa, sekä lähtee hakemaan niille ratkaisua, lapsi palaa oman ikäiseensä ja -tasoiseensa käytökseen. Niin kauan, kuin viesti ei aikuisella mene perille, lapsi sitä peilaa. Lapsen kanssa timanttityöskentelyn haaste on se, että uskaltaa myöntää omat tunteensa ja tarpeensa, sekä uskaltaa niitä tarpeita lähteä haastamaan puolisolta tai muulta tukiverkostolta. Kun lähiaikuinen saa pyramidinsa kuntoon, lapsen olo helpottuu.

Syyllistävä kasvatus on eräs painajainen, josta tietoiseksi tuleminen ja siitä pois oppiminen ovat suuria haasteita. Aina se vika on tietysti jossain muissa, kuin itsessä, lasta ja lapsen tarpeita on helpompi syyttää, kuin hakea peilistä vikaa. Kehuminen ja kehumalla kasvattaminen olisivat paljon hedelmällisempiä keinoja, mutta niitä tulee vähemmän käytettyä. Miksi? Pelätäänkö edelleen lasten ylpistyvän suotta, jos taidoista kehutaan? Vai pelätäänkö niiden puolesta, jotka eivät ole erityisen hyviä oikein missään, kunhan pärjäilevät? Jokaisella ihmisellä on olemassa jokin taito tai jokin juttu, mikä tekee olemisesta ja elämisestä mielekästä. Se keskinkertaisesti koulussa pärjäävä voi olla tasokas lennokkien väsääjä tai erinomainen pöytälaatikkokirjoittaja, loistava ystävä tai hyvä joukkuepelaaja, tunnelmaillallisten organisoija tai koko rivitalon paras talkkari.

Se, ettei lapsi ole mestaritasoa jossakin asiassa, ei estä kiitosta hyvin tehdyistä kotitöistä tai hienosti junailluista treeneistä. Positiivisen palautteen antaminen ja sen vastaanottamisen taito ovat tärkeitä oppiläksyjä. Syyllistävä kasvatus johtaa itsensä vähättelemiseen. Suomessa mennään valtavan hämilleen heti, jos joku sanoo jotakin mukavaa ja se koetaan kiusallisenakin, melkeinpä arvellaan olevan jokin ketunhäntä kainalossa, jos toiselle antaa kannustusta ja kiitosta. Positiivinen palaute silloin tällöin saattaa myöhemmässä vaiheessa olla hyväkin kannustin lähteä uusille urille elämässä. Itseensä uskominen ja luottaminen ovat elintärkeitä taitoja niin fyysisen kuin henkisenkin terveyden rakentamisessa ja ylläpitämisessä.

Jokainen lapsi ja nuori sekä ansaitsee että tarvitsee ympärilleen aikuisia, joilta riittää hyvä sana sanottavaksi, vaikka kuinka olisi toivotonta. Toivon kannattelu on aikuisten tehtävä. Jos aikuiset eivät mahda millekään mitään eivätkä näe toivoa tulevaisuudessa, kuka näkee? Jos aikuisilla ei ole mahdollisuuksia vaikuttaa asioihin, kenellä on? Keneltä lapset oppivat passiivisuutta, olkien kohauttelua ja ohittamista, jos eivät omilta lähiaikuisiltaan?

Lapset viesteineen ovat mestariopettajia vailla vertaa. Lapset opettavat kaaoksen hallintaa ja keskeneräisyyden sietämistä, ehdotonta rakkautta ja luopumisen tuskaa. Lapset ovat mitä suurin ilon lähde, koska he osaavat olla omina itsenään täydellisiä, onnellisia juuri siitä mitä tässä hetkessä on nautittavaa. Toisaalta lapsen tunteiden jäsentely opettaa omaakin tunteiden jäsentelyä, oman tarvitsevuuden ymmärtämistä ja omasta hyvinvoinnista huolehtimista. Viimeistään lapsen saatuaan on pakko alkaa joustaa omissa aikatauluissa, ellei aio antaa vastuuta lapsestaan jollekulle toiselle. Lapsi pakottaa elämään oman rytminsä ja vaatimustensa mukaisesti. Että lapsestaan jaksaisi huolehtia, täytyy huolehtia omista perustarpeistaan. Lapsensa kanssa tiiviissä tunnesuhteessa tempominen pakottaa suorastaan alkukantaisten tunteiden äärelle, sillä sellaista alkukantaista raivoa ja sellaista suojeluviettiä ei itsestään löydä ennen lapsen saamista, kuin se nyytti kainalossaan kokee. Joillekin se lapsi on ensimmäinen ja joskus ainoa ihminen, jonka kanssa voi olla oma itsensä, jolta saa hyväksyntää ja jonka kanssa voi kokea olevansa turvassa, koska lasta ei tarvitse pelätä.

Lapsi harvemmin toimii aikuisen logiikalla, mutta oppii kyllä vedättämään vanhempiaan, mikäli siihen annetaan mahdollisuus. Lapsen kapasiteetti säädellä tunteitaan kertoo paljon aikuisen omasta tasosta ja keinoista säädellä omia tunteita. Tarvitsevuudellaan lapsi viestittää, että ”aikuinen, huolehdi itsestäsi!” Lapsi on oppivainen olento, joka tottuu tietyn tyyppiseen vuorovaikutukseen ja olettaa johdonmukaisesti kaikkialla olevan samanlaista, kuin kotona. Vuorovaikutusta harjoitellaan vauvana lähisuhteissa ja kokemukset leimaavat vuorovaikutusta jatkossakin. Uuden oppiminen on ihmiselle mahdollista läpi koko elämän, vaikka varhaiset vuorovaikutussuhteet olisivat kuinka traumaattisia tahansa.

Sisäisestä krokotiilipelistään eli liskoaivotasostaan tietoiseksi tuleminen on paluuta sisäisen lapsen tunnesäätelyyn. Toisille krokotiilipeli on vallitseva vuorovaikutusjärjestelmä, mistä poisoppiminen voi olla vaativaa, ellei malleja toisista peleistä ole lainkaan. Toiset taas eivät liskoaivotasoaan tunnista lainkaan, koska ovat kokeneet perusturvallisuutta koko ikänsä. Perusturvallisten ihmisten krokotiili köllöttelee kupu täynnä auringonpaisteessa joenpenkalla ja solahtaa silloin tällöin viilentelemään jokeen. Sitten taas toiset joutuvat sen krokotiilipelin myötä elämään alituisella taistelutantereella tai ”hormonaalisessa keskitysleirissä”.

Vanhemmaksi tuleminen pakottaa vaihtamaan krokotiilipelin vähintään ihmispeliin, ehkä jopa enkelipeliin, paljon nopeammassa ja aika rajussakin tahdissa ja toisista siihen on, toisista ei. Joillekin krokotiilielämän tarjoama vauhti ja jännitys ovat itse tarkoitus, eikä rauhoittuminen lapsen tarpeiden äärelle onnistu vilpittömästä halusta huolimatta, sillä omistakaan perustarpeista ei paljon ole kukaan koskaan piitannut tai omaa reviiriään täytyy ankarasti puolustaa. Ympärillä olevien aikuisten tehtävä on kuitenkin tunnistaa krokotiilipeliä pelaavat aikuiset ja huolehtia lastensa turvallisuudesta, sillä se on osa enkelipeliä – olla oman ja läheisten lastensa suojelusenkeli.

Mikäli perheessä toinen vanhempi tai molemmat kokevat olonsa uhatuksi syystä tai toisesta, mikäli perheessä käytetään päihteitä, mikäli on henkistä tai fyysistä väkivaltaa, hyväksikäyttöä tai muuta häirintää, lapset pitää huolehtia turvavyöhykkeelle. Lapsille täytyy taata edes yksi turvallinen koti, missä vanhempi valvoo, missä kunnossa lasta lähestytään ja millaisin aikein. Vaikka yhteishuoltajuus olisikin lapsen etu, että lapsi saa säilyttää suhteet molempiin vanhempiin, täytyy lasta pystyä uhkaavalta vanhemmalta suojelemaan. Lapset eivät voi asioilleen mitään, aikuiset voivat. Lapsilla on hyvin vähän sananvaltaa elämäänsä, heidän tahtonsa on vanhempien taskussa. Tuntuu julmalta evätä toiselta vanhemmalta oikeus lapseensa tai lapseltaan oikeus vanhempaansa, mutta lapsen turvallisuuden takaamiseksi rajauksia on silloin tällöin tehtävä.

On aikuisen vastuulla pohtia, jaksaako vanhemmuuttaan juuri nyt ja millaisin ehdoin? Kuinka rajusti haluaa todellisuutta torjua, miksi tarvitsee päihteitä tai muuta oheistoimintaa ja kuuluuko lapsesta huolehtiminen omiin prinsiippeihin ollenkaan, jos omistakin perustarpeista piittaaminen on kortilla? Millaisilla yhteisillä pelisäännöillä voidaan taata se, että sekä molemmilla vanhemmista, että lapsilla, olisi kotonaan perusturvallinen olo?

Muistutan tässä kohtaa vanhasta totuudesta, kuinka isien synnit kertautuvat toiseen ja kolmanteen polveen. Käyttäytymismallit ja vuorovaikutuskehät omaksutaan vanhempien lapsuudenkodeista. Yhteen ajaudutaan siksi, että tietynlainen (haitallinenkin) käytös on tuttua ja henkisesti ottaen turvallista. Se, että onko käytös fyysisesti ja emotionaalisesti turvallista, on kokonaan toinen kysymys. Parisuhteessa, joka on lasten koti, voi olla helppoa ja henkisesti turvallista olla, jos kokee, että henkinen tai fyysinen lyöminen sekä alistaminen esimerkiksi ovat itselle tuttuja tunteita. Kysynkin nyt, mitkä lapsuudenkodissa vallinneet perustunteet ovat läsnä nykyisessä parisuhteessa ja ovatko ne tunteet positiivisella vai negatiivisella vuorovaikutuskehällä? Vaatii paljon haastaa ne mallit, joita on lapsuudenkodista saanut siihen, että taloudellinen turva on suurempi, kuin vaikka emotionaalinen turva. Ehkä emotionaalisista tarpeista ei olla niin kovin tietoisiakaan. Eikö se riitä, että on katto pään päällä? Eikös turpaan silloin tällöin saaminen kuulukaan asiaan?

Negatiiviseen vuorovaikutuskehään tottunut ihminen joutuu harkitsemaan tarkkaan ryhtyessään rakastavan puolison kumppaniksi, että uskaltaako ja kestääkö sen luottamuksen rakentamiseen liittyvän prosessin. Vai onko helpompaa paeta hyvää oloa? Entä, jos ei oikein edes tiedä miltä hyvä olo tuntuu? Haluaako sitä siten kasvattaa lapsensa sellaiseen tunneilmastoon – vai haluaisiko lapsilleen jotakin parempaa? Vanhempien ”rakkauden malja” tulee lasten juotavaksi. Onko se täynnä luottamusta, välittämistä, hellyyttä, kunnioitusta ja turvaa? Vai onko se täynnä syyllisyyttä, katkeruutta, vihaa, epäsopua, häpeää ja nöyryytystä?

Soisin, että myös esi-isien siunaukset jatkuvat kolmanteen polveen. Hyvä vanhemmuus kantaa pitkälle, sillä lapsi oppii käyttäytymään juuri siten, kuin häntä on kohdeltu, ellei kyseessä ole täydellinen psykopaatti.

 Timanttityöskentely työpaikalla – tiimalasi valvovan silmän alla

Sosiaalista työtä tekevälle, joka jatkuvasti on toisten kanssa vuorovaikutuksessa, monet näistä asioista ovat itsestään selviä. Tutkailtavaa riittää omassa ja toisten välisessä vuorovaikutuksessa. Voi aloittaa siitä, miten muut käyttäytyvät, koska se tikku toisen silmässä on paljon helpompi huomata, kuin hirsi omasta silmästään. Kuinka ihmiset ottavat palautetta vastaan ja kuinka sitä antavat, miten eri tavalla käyttäydytään tiettyjen ihmisten kanssa, kuin toisten. Kuinka ryhmä resonoi johonkin yksittäiseen henkilöön, saattaa paljastaa jotakin joko sen yksilön toiminnasta tai sitten kokonaisen ryhmän jäsenten yhteisestä ongelmasta. Kaikki palaa kolmikantana häpeään, syyllisyyteen ja pelkoon. Ryhmän jäsenten täytyy olla itsestään ja toimintatavoistaan kartalla, ennen kuin koko ryhmän toimintaa voidaan muokata. Oma asenne työyhteisöä kohtaan vaikuttaa paljon, mutta joskus ihmiset, jotka vaihtavat työpaikkaa kuin sukkaa, saavat eri yhteisöistä erilaisia opetuksia tai sitten käyvät opettamassa näitä yhteisöjä. Ihan jokainen on peili ja ihan jokaisen pitää katsoa peiliin silloin tällöin, millaista peiliä muille näyttää.

Työyhteisön keskeinen tunne on vertaisuus. Vuorovaikutuskehänä saattaa tilapäisesti joutua olemaan perehdyttäjä-perehdytettävä, asiantuntija-opiskelija, taitaja-aloittelija ja niin edelleen. Kaiken perehdytyksen, koulutuksen ja muun sisään ajamisen tarkoitus on kuitenkin se, että organisaation iso koneisto sykkii näiden kaikkien yhtä tärkeiden osiensa summana täydellä teholla. Eräs tärkeimmistä vuorovaikutuskehistä on oltava kunnossa: esimies-alainen. Pienempien yksiköiden täytyy selkeästi tietää, kuka on esimies ja miten se näkyy. Esimiehelläkin on oltava esimies, jolle tämä voi kiikuttaa omat murheensa. Mikäli koko organisaatiosta ei löydy ketään, joka voi tilanteeseen puuttua, mikä se sellainen organisaatio on? Kuka kantaa vastuuta ja tekee päätöksiä? Alaisten pulmien sinne tänne pallottelu ja asioihin kantaa ottamatta jättäminen ovat huonoja toimintamalleja siksi, että ne viestittävät paitsi siitä, ettei alaisen työpanoksella ja työkyvyllä ole merkitystä, myöskin epäselvästä vallanjaosta ja epäselvästä tehtävänjaosta esimiestasolla. Jos yksikössä on töissä useita eri ammattiosaajia tai esimiesportaikkoja, täytyy siitä huolimatta olla selvillä, kuka vastaa ongelmatilanteista. Kenelle kuuluvat kertakaikkisen epäpätevän uuden sijaisen jatkojen pohdinta, taitajan mielenterveysongelmat, ilmi tulleet päihdeongelmat ja alaisten muuttuneiden perhesuhteiden tuomat aikatauluongelmat?

Koska sairaalamaailma on suuri organisaatio ja sen rattaissa on tullut pyörittyä, käytän sitä esimerkkinä. Työtä tehdään vuorotta ja se näkyy ihmisten jaksamisessa. Parhaiten pärjätään niissä yksiköissä, joissa selvästi tiedetään, kuka on kenenkin esimies. Humalassa tai vahvassa krapulassa töihin tulevaa lääkäriä ei sosiaalisten normien mukaan voi tavallinen sairaanhoitaja pysäyttää, mutta mistä saadaan työtoverille apu ennen katastrofia, jonka seurauksista kaikki joutuvat vastuuseen, ja kuka siihen puuttumisesta tai puuttumatta jättämisestä vastaa? Kuka on esimies ja mitä sille asialle tehdään? Vertainen sairaanhoitaja viedään puhallutettavaksi ja passitetaan kotiin, otetaan yhteyttä työterveyteen ja mietitään ongelmaan ratkaisu, mutta epäselvä hierarkia ja kollegiaalisuuskysymykset iskevät heti kimppuun, kun organisaation statuskysymykset ovat hakusessa. Yhtä lailla ”rivissä” työskentelevät niin lääkärit kuin hoitajat kuin laitosapulaisetkin, mutta eivät ole niin paljon vertaisia, että voisivat puuttua toistensa tekemiin erheisiin. Tuskinpa sairaalat ovat tässä asiassa ainoita, vastaavanlaisia esimerkkejä löytyy varmasti heti muiltakin aloilta, kun organisaatio kasvattaa väkimäärää.

Silloinkin menee hankalaksi, kun oikeasti ollaan vertaisia, mutta aletaan kisailla esimiesasemasta. Niin sanotut ”pikkupomo”- tai ”hovi” -ilmiöt ovat kiusallisia. Vuorovaikutuskehät ovat epätasapainossa ja joku saa tuntea sen nahoissaan. Johtajuusongelma, tuttu ilmiö koirankasvattajille, nostaa päätään jos esimies ei hallitse vertaisuuden lakeja tai käyttää hovia hyväkseen onkiakseen tietoja. Tilanne johtaa väistämättä työpaikkakiusaamiseen. Hovia pitävä tai henkisesti muuten poissaoleva esimies ei viestitä, että homma olisi hallussa ja niinpä hoviksi nostetut tai itse itsensä nostaneet pikkupomot huolehtivat työpaikan tunnelman ja asiantuntijuuden tarkastamisesta. Sairaalamaailmassa tämä tarkoittaa kiusallisen pitkiä, jopa vuosiksi venyviä, prosesseja hakea tietyiltä osastolla asioista ”määrääviltä” henkilöiltä hyväksyntää ja ammattitaidon arvostusta. ”Kannuksia” hankittiin vuosikymmeniä sitten ankarasti ja jotkut ovat edelleen sitä mieltä, että itse koettu on väistämättä siirrettävä eteenpäin. Kuvio ei haittaa ihmistä, joka ei ole pakotettu sitoutumaan juuri siihen kyseiseen työpaikkaan.

Työpaikkaan kiinnittäviä rakenteita ovat sijainti, ammatillinen kiinnostus, vakituinen työsuhde, työtoverit ja yksinkertaisesti uuden pelko. On helpompaa kulkea tuttuja uomia päivästä toiseen kyseenalaistamatta niitä siitä huolimatta, että tuntisi olevansa heikoilla ja jopa henkisen väkivallan uhrina. Pikkupomojärjestelmä kuormittaa kolmella tasolla organisaatiota kuin organisaatiota, parhaimmillaan joka ikinen kerros tuntee itsensä uhriksi ja kiusatuksi. Esimies ei uskalla tai osaa puuttua asioihin, kun ei tiedä, mistä taikoisi uudet sijaiset, vaikka näkisikin ongelmien pyörivän tiettyjen henkilöiden ympärillä. Pikkupomot tuntevat kohtuutonta taakkaa ja tarpeetonta vastuuta, kun vahtivat toisten työhön tulemista ja työssä olemista, ammatillista pätevyyttä ja tekevät siten myyräntyötä yhteisössä. Kyttäämisen alaisina olevat työntekijät taas uupuvat siihen, että kaikkia on mahdotonta miellyttää ja todellinen ammattitaito on sivuseikka silloin, kun lähdetään pikkupomoilta kannuksia hakemaan. Loppujen lopuksi kaikilta voi kolmessa portaassa mennä paitsi ammatillinen, myös henkilökohtainen itsetunto ja mielenterveys.

Ehdin sairaalatyössä ollessani resuta läpi varmasti parikymmentä osastoa, mistä ehti tulla näppituntuma erinäisiin seikkoihin. Kiusatuksi tuleminen on itsestä kiinni eikä ole. Tässäkin pingiksessä on korkeammilla voimilla sormensa pelissä, mutta pelikenttä on hiukan erilainen. Kesti kauan ymmärtää, että työyhteisössä kuin työyhteisössä palaute on juuri sitä, mitä itse itsestään ajattelee. Jos kokee olevansa ammattilainen ja osaavansa työnsä, saa sellaista palautetta. Jos anelee hyväksyntää ja luottamusta ulkopuolelta, sitä ei tule koskaan saamaan. Kokemus siitä, että on työssään pärjäävä ja taitava, täytyy lähteä omasta itsestä. Metsä tosiaan vastaa, kuten sinne huudetaan, mutta hiukan käänteisesti. Oma kaiku omasta itseluottamuksesta kantautuu toisten peileihin ja se heijastetaan takaisin. Paikkansa tietämisestäkin kaiku kuuluu – jos kokee itsensä osaksi yhteisöä, kyllä siinä osana pärjää, paikka löytyy. Jos ei luota ammattitaitoonsa tai ei koe osastoa omakseen, palautteen saa välittömästi. Sitten taas, riippumatta omasta tahdosta, tiiviissä porukassa on olemassa joukkio, joka tarkkailee tutkan lailla, ”kuuluuko tuo ihminen tänne vai ei”. Jälleen kerran se oma sisäinen kaiku kuuluu. Monta kertaa selkäni takana mutistiin, että ”kyllähän sä työsi osaat mutta et sä tänne kuulu, mitä sä täällä teet”. Ja se oli täsmälleen sitä, mitä varmasti jokainen elämäänsä muutosta hakeva joutuu miettimään. Muut alkavat viestittää sitä, minkä jo itsekin tietää: eteenpäin menevän mieli.

Sisäinen kartta pakottaa tiellä eteenpäin silloinkin, kun sitä itse ei haluaisi noudattaa. Joissain paikoissa on käytävä hakemassa opetukset jotka kuuluu saada, kohdata ne ihmiset jotka kuuluu kohdata ja sitten etsiä tietä muualle. Ammatillinen kasvu on monitahoinen tie. Kaikenlaisista opetuksista on hyötyä pitkällä juoksulla, eikä työpaikkojen vaihtamisessa ja kokemuksen hankkimisessa ole mitään pahaa. Jokainen hakee oman tiensä ja oli se sitten yhdellä osastolla pysymisen polku tai monen osaston kiertämistä, se ei kuulu muille. Ammattitaidon kerääminen monelta eri osastolta kiertämällä saattaa olla raskasta niille ihmisille, jotka haluavat pysyä samassa paikassa. Tällöin jo kiertäjän vierestä katsominen uuvuttaa, mutta jokaisella pitäisi olla lupa kiertää firmasta toiseen niin paljon kuin haluaa. Sitoutumattomuus työyhteisöihin saatetaan kokea epäluotettavuutena työntekijältä, mutta se saattaa myös olla vilpitöntä halua kehittyä ja myös nopeaa tutkainten käyttöä siitä, missä on itselle otollinen ilmasto ja missä ei.

On siis kaksi eri asiaa työpaikkakiusaamisenkin kannalta, että arvostellaanko ihmistä persoonana, ammattihenkilönä vai molempina. Mikäli persoona tökkii, on ehkä mahdollista löytää sopiva joukkio, missä viihtyä. Mikäli ammattitaidossa on puutteita, toisen tyyppisen työn hankkiminen saattaisi olla järkevää. Sairaalatyössä näki erinomaisesti sen, kuinka temperamentiltaan ja ajatusrakenteiltaan tietyn tyyppiset ihmiset sopivat erityisen hyvin jonkin tyyppiseen työhön. Omasta tempostaan, temperamentistaan ja luonteenlaadustaan tietoiseksi tuleminen on tärkeää. Mistä työstä pitää tai ei pidä, mikä ei ole vaihtoehto, mitä voisi sietää ja niin edelleen. Joku saattaa nauttia työstään, mutta allergiat tai muut fyysiset kuormitukset tekevät mahdottomiksi jatkamisen samalla alalla ja siksi on pakko vaihtaa, vaikka viihtyisikin työssään.

Mikäli ihmisen persoona tökkii työyhteisössä, se yleensä on viesti koko yhteisölle ja ihmiselle itselleenkin. Esimies on se henkilö, jonka tulee ottaa koppi näistä asioista. Jos joku on jatkuva riesa yhteisössä, kun ei kunnioita toisten ammattitaitoa, se kuormitus täytyy ottaa todesta. Jos joku ei luota uusiin työntekijöihin jatkuvasti, sekin huoli täytyy ottaa todesta. Jos joku tekee oikeastikin työnsä huonosti, sekin huoli täytyy ottaa todesta. Jos joku ei piittaamalla piittaa yhteisistä ja sovituista pelisäännöistä, se täytyy ottaa todesta. Niihin asioihin puuttuminen on kuitenkin esimiehen tehtävä. Ehkä enemmänkin voisi käyttää vaikkapa työterveyden palveluja tai kehityskeskusteluissa käydä läpi sitä, mitkä ovat omat vahvuudet ja lähteä hakemaan isoissa organisaatioissa paikkaa työntekijälähtöisesti.

Organisaatiotakin palvelee se, että työntekijä on innostunut ja motivoitunut työhönsä. Isossa organisaatiossa voidaan kysyä, että ”Miten saamme työmyyristä kaiken irti? Miten saamme ihmiset toimimaan parhaimpansa mukaan, ilman orjuutuksen ja pakkopullan tunnetta?” ja näiden kysymysten viitoittamina sitten pohtia ongelmatilanteissa, auttaisiko työkierto tai alan vaihto ihmistä pärjäämään. On organisaation kannalta erittäin epäedullista pitää rivissä ihmisiä, joita ei työ ja sen tekeminen vähääkään kiinnosta. Orjuutetuksi itsensä tunteva ihminen ei panosta työnsä tekemiseen ja vetää välistä kaikessa, missä voi. Ajankäytössä työaikana, asiakaspalvelu jää pintapuoliseksi ja ohueksi tai asiakas saa suorastaan kärsiä siitä, että joku joutuu tulemaan töihin. Motivoitunut työntekijä on organisaatiolle kultaa kalliimpi ja epämotivoitunut taas tulee organisaatiolle monessa suhteessa kalliiksi. Onkin surullista, että työyhteisö tai joustamaton organisaatio saattavat synnyttää motivoituneista ja innostuneista henkilöistä lyhyessä ajassa epämotivoituneita työn välttelijöitä.

Hovi- ja pikkupomojen työyhteisöissä esimiehellä on suuri vastuu kuulla paitsi hovin huoli, myös nähdä hovin toimintamallin vaikutus muuhun henkilöstöön. Työyhteisö jakaantuu luonnostaan niihin, jotka vahtivat työn suoritusta ja laatua, sekä niihin, joilla on henkisesti varaa luottaa uuden työntekijän kapasiteettiin kasvaa tehtäviensä tasalle. Kaikki palaa sisäiseen dialogiin. Hyvä ammatillinen itsetunto ja prosessin ymmärtäminen antavat vertaiselle psyykkistä joustonvaraa suhteessa omiin virheisiin (joita kaikki tekevät) ja toistenkin virheisiin (joiden tekeminen on osa ammatillista kasvua). Kaksi kolmesta hoitajasta osaa kysyä, että missä olet ollut ennen töissä ja kuinka pitkä on työkokemuksesi. Tutkaa käytetään pari viikkoa: onko uudella työntekijällä käsitys siitä, millaiset seurantaprotokollat osastolla on, miksi mitäkin seurataan ja havainnoidaan. Lisäksi kirjaamista tarkkaillaan, koska se antaa selvän kuvan toisen ammattitaidosta. Osataanko lääkkeitä annostella oikein, tietääkö kyseinen henkilö yksikön toimintatavoista tuon taivaallista ja kiinnostaako edes. Jos on oman ammattitaidon puitteissa hyvä itseluottamus, uskaltaa luottaa uuteenkin työntekijään, mikäli niskavillat eivät nouse pystyyn eikä virheitä tule.

Hoitajat käyttävät tutkaa potilaiden arviointiin ja se tutka toimii yhtä hyvin myös työkaverien suhteen. Työssä saa kaiken aikaa ristiriitaista palautetta, kun yksi kehuu ja toinen moittii aivan samasta asiasta. Tällöin onkin sitten omasta henkilökohtaisesta voimasta ja sisäisestä dialogista kiinni, kumpaa palautetta kuuntelee ja kumpaan joukkioon leimautuu ja sitoutuu. Mikäli pakottautuu uskomaan itsestään huonompaa kuin onkaan, tekee itselleen kiusaa ja hallaa. Voi valita, tietoisesti, rakentaa sitä omaa hyvää itsetuntoa ja ottaa vastaan se hyvä, mitä sanotaan. Kun sisäinen dialogi alkaa kääntyä positiivisen puolelle, sitä positiivista tippuu aina vain enemmän. Esimies voi myös kuunnella sekä hyvää että pahaa jokaisesta työntekijästä. Esimiehellä onkin suuri vastuu rakentaa sitä positiivista kunniakehää, rakentaa luottamusta ja arvostusta työntekijöiden kesken.

Esimiehen tehtävä onkin nimenomaan lempeästi rakentavalla kritiikillä sekä vahvistaa hyviä toimintamalleja, että purkaa huonoja. Huonot toimintamallit ovat sellaisia, jotka kuormittavat kaikkia. Asemasota kahden työntekijän tai kahden työntekijäleirin välillä voidaankin purkaa kiinnittämällä fokus siihen olennaiseen: työhön ja työn kohteeseen, kuinka tehtävä tulisi parhaiten hoidettua siten, että kaikkien parhaat puolet pääsisivät oikeuksiinsa.

Se yksi kolmasosa eli hovit ja pikkupomot, muistavat kylmä hiki otsallaan, millaisia virheitä tuli vastavalmistuneena tehtyä. Muistetaan jokainen kauhea erehdys matkan varrella kun tuli tai ei tullut puututtua asioihin, vaikka olisi tai ei olisi pitänyt – ja mitä siitä seurasi. Jokainen yhteisöön tuleva ”liian itsevarma” yksilö herättää epäluottamusta ja uinuvat muistot aktivoituvat – mennään reggressioon ja takaudutaan kauhugallerian vangiksi. Siinä, kun ammatillisesti itseensä luottavat työkaverit antavat paljonkin vastuuta, traumatisoituneet yksilöt vahtivat tarkkaan jokaista yksinkertaistakin perustetehtävän osasuoritusta. Kun yksi osa-alue mättää, sen sijaan että kehitettäisiin työkaverin olemassa olevia hyviä ominaisuuksia ja vahvistettaisiin itsetuntoa, vaikka annettaisiin huonosta osiosta negatiivista palautetta, kyseenalaistetaan koko ammattitaito ja persoonallisuus.

Hovin eräs tärkeistä tehtävistä on myös toimia pomon tutkana kentällä, sopiiko joku työhön temperamentiltaan ja mentaliteetiltaan, vaiko ei. Mikäli hovi ottaa tällaisen roolin pomon suostumuksella, esimies voi tykönään miettiä, miksi ei itse varmistu alaistensa taidoista ja vahdi, mitä he työssään tekevät. Voiko välikäsiinkään luottaa, he kun pelaavat kuitenkin omaan pussiinsa? Hovia kiinnostaa, aikooko yksilö sopeutua ja sitoutua työyhteisöön, vaiko ei. Ne mittarit, joilla itse kunkin ammattitaitoa punnitaan, eivät välttämättä ole varsinaista ammattitaitoa punnitsevia, vaan persoonallisuutta ja yhteisöön sopivuutta mittaavia. ”Tuulella käyvä” mittaristo resonoi varsin paljon siihen, miten siviilissä jaksetaan ja miten uhatuksi tunnetaan itsensä työssä muuten. Tällöin ei uudella työntekijällä, ammattitaitoa tai ei, ole mitään mahdollisuutta saada luottamusta ja kunnioitusta, vaikka sellaista ansaitsisi.

Käytännössä voi joutua aika pitkäänkin sietämään törkeää ja kaikki rimat alittavaa käytöstä sen nimissä, että ”testataan” ja ”se menee ohi kun taas tulee uusi”. Ilmiö pakottaa siihen, mitä se hovi eniten pelkää ja mikä hoviväkeä eniten kuormittaa: henkilöstön vaihtuvuuteen. Henkilöstön vaihtuvuus tarkoittaa aina uusia perehdytettäviä, aina uusia vahdittavia, aina uusia epäluotettavia sijaisia. Jos uskallettaisiin luottaa työkaveriin ja pitää kiinni niistä henkilöistä, jotka todella hallitsevat työnsä, ei vaihtuvuutta olisi niin paljon. Hoviväen stressikerroin on todella korkea. Heillä on syystä tai monesta tosiasiassa huono itsetunto, jota on pakko pönkittää puukottamalla selkään, vetämällä toiselta matto jalkojen alta ja järjestämällä kaikenlaista ylimääräistä kohua selän takana. Mikäli toinen ihminen on uhka, se pelko löytyy omien korvien välistä, ei sen toisen ihmisen käyttäytymisestä. Ylimääräinen työ ja epäluottamus työkavereihin johtaa ennen pitkää sairastelukierteeseen, kun on todella vaativaa joutua pelkäämään alituisesti ja töissä kuitenkin on oman selviytymisen takia käytävä.

Kivikaudella elävä fyysinen kehosto ei erittele uhkaa: on ihan sama hormonikierrolle, että eletäänkö Auschwitzissa, juostaanko karkuun leijonia viidakossa vai pelätäänkö työtoveria ja jokaista työvuoroa. Stressaantunut työyhteisö kuormittaa magneettikenttien välityksellä myöskin asiakkaita. Työssään viihtyvät henkilöt säteilevät jaksamista ja hyvää mieltä, jolloin asiakkuuskin houkuttelee enemmän. Sairaalamaailmassa tämä tarkoittaa, että stressaantunut työläinen kuormittaa paitsi työtovereitaan, myös potilaita, jolloin kaikki voivat huonosti. Hyvä esimiestyöskentely ja huolien vähentäminen hoviväeltä tai kokonaan hovien osastoilta niistäminen kohentaisivat sairaaloiden energiatasoja kummasti. Energiatason kohottaminen vaikuttaisi paitsi työntekijöiden jaksamiseen, myös potilaiden paranemiseen.

Nykyaikana löytyy uusia töitä paljon helpommin kuin ennen, eikä sietokykyä tarvitse venyttää äärimmilleen, ellei jostain muusta ulkoisesta syystä työyhteisöä tarvitse sietää. Hovi voi tuntea itsensä tahollaan kovastikin kiusatuksi nimenomaan uusien työntekijöiden taholta. Uudet kyselevät taukoamatta, että miksi mitäkin tehdään ja mitä mistäkin löytyy. Jatkuvaa kyseenalaistamista, selittämistä ja tavaroiden etsimistä vääristä paikoista kun uudet ”tekevät kiusallaankin” töllön töitä. Uusia pitää vahtia. Uusiin ei voi luottaa, ja uusien asioista pitää keskustella kaikkien muidenkin kanssa. Uudet suorastaan pakottavat kaikenlaiseen ylimääräiseen työhön. ”Voi kun jostain löytyisikin sopivaa henkilökuntaa, joiden kokemukseen ja ammattitaitoon voisi helposti luottaa!” Ammottava aukko luottamuksessa ei kuitenkaan löydy uuden työntekijän ammattitaidosta tai sen puutteesta, vaan sen arvioijan omasta ammatillisesta itsetunnosta. Mikäli esimies kuulee jatkuvasti sitä, miten toisia arvostellaan, voi sisäiseen dialogiin puuttua vaikka kehityskeskustelussa. Miksi konkari tuntee itsensä uhatuksi keltanokan kanssa? Kyseenalaistaako keltanokka tai muualta tullut pätevä yksilö liikaa konkarin ammattitaitoa? Mitkä asiat uudessa eniten ärsyttävät?

Sisäinen dialogi on siitä hauska työväline, että kaikki se, mitä sylki tuo suusta ulos, kaikuu tutkittavan pään sisällä. Syytökset, joita toiselle syydetään, ovat poikkeuksetta niitä, mistä itse tunnetaan tai tunnettaisiin huonoa omaatuntoa. Ne asiat, joihin huomiota kiinnitetään, ovat havainnoitavan omia kipupisteitä. Jos ei itse kiinnittäisi huomiota vaikkapa täsmällisyyteen tai siisteyteen, niiden pohjalta ei arvioisi toisiakaan. Se, joka toimii kello-kallena, pelkää aikaa. Se, joka kulkee toisten perässä siivoamassa jälkiä, usein kokee jäävänsä huomiotta ahkeruudestaan ja tarkkuudestaan. Kissat elävät kiitoksella. Esimies voi keventää hovin kuormaa jäsentämällä itselleen tehtävät uusien työntekijöiden epäkohtiin puuttumisesta tai ottamalla huomioon hoviväen huonon itsetunnon kohentamisen.

Hovi kyseenalaistaa käytöksellään esimiehen aseman. Esimies ei ole tehtäviensä tasalla, läsnä tai kykenevä arvioimaan työyhteisöä, jos hovia tarvitaan välissä. Esimies, salliessaan hoviväen touhut, kaivaa kuoppaa itselleen. Jos hovi pyörittää osastoa, se pyörittää tavallaan myös esimiestä. Jos hovi pyörittää esimiestä, esimieheen eivät voi luottaa nekään, jotka eivät kuulu hoviin ja joiden ainoa turva esimies on. Epäselvä vallanjako on aina ristiriitainen tilanne. Esimies saattaa kokea itsensä keinottomaksi tilanteessa, jossa muutamilla on oikeus päättää työyhteisön tunnelmasta ja toimintatavoista. Esimies viestittää hovin työn sallimalla, että ei kanna yksin vastuuta, eikä haluakaan. Esimies siirtää vastuuta muualle ja vastuun myötä menee myös kunnioitus. Kun esimiehellä ei ole keinoja hallita tilannetta, alkaa villi länsi ja kuten hyvin naistyöyhteisöistä tiedetään, sodassa ja rakkaudessa kaikki keinot ovat sallittuja. Klikkeihin ja erilaisiin linnoituksiin jakautuneet työyhteisöt aloittavat loanheiton ja esimiehellä on suuri tuska pistää työyhteisö järjestykseen tästä tilanteesta.

Usein esimiehiä kuormitetaan muilla tehtävillä niin, että joukon hallinta on puutteellista jo ajankäytön vuoksi. On palaveria, kokousta ja taloudellista painetta joka suuntaan. Työvuorolistat, projektit ja tutkimukset vievät huomiota ja muutenkin vähäistä aikaa niin, ettei tavallinen työpäivä edes riitä. Jos esimies ajetaan ajankäytöllisesti ylhäältä päin niin nurkkaan, että esimiehelläkään ei ole muuta elämää kuin työ, se altistaa hovitoiminnalle. Hoviin hankkiutuvat ensisijaisesti juuri ne, jotka jakavat esimiehen arvot siitä, että työ on kaikki kaikessa. Parhaiten työssään jaksaa se alainen, jonka siviilielämä on kunnossa, jolla on muitakin harrastuksia työn ulkopuolella ja muitakin kontakteja, kuin työyhteisö. Työn ei tulisi olla koko- vaan osatotuus. On hyväksi, jos työhönsä on motivoitunut, mutta työnsä voi yhtä hyvin hoitaa sekin alainen, jolle työ ei ole täydellinen kutsumusammatti. Työn mittasuhteet säilyvät, jos työstä pääsee irrottautumaan.

Keikkaillessa, kun ei ole vakituisesti millään osastolla työlistalla, pystyy keskittymään olennaiseen, eli potilastyöhön. Potilas on työn keskiössä oli osasto mikä hyvänsä ja saattaakin pitää itsensä ulkopuolella kaikista osastojen sisäisistä kuhinoista, eli siitä kuinka kuka milläkin osastolla on pahnanpohjimmaisena ja kuka mitäkin osaa tai ei osaa. Osa osastonhoitajista suree, että pitkittyessään tilanne luo kodittomuuden tai turvattomuuden tunnetta, kun ”ei kuulu mihinkään” ja toisaalla taas nähdään se, ettei pääse ”sitoutumaan työhön” kun ei ole pitkäaikaisesti sitoutunut mihinkään osastoon. Selvästi mentaliteetti onkin erilainen osastoilla, joilla hoidetaan pitkäaikaisesti potilaita ja sellaisilla osastoilla, joilla potilaat ovat pikaisilla läpikulkumatkoilla. Työn kulttuuriin lyö leimansa joko toimenpidekeskeisyys, vauhti ja näppäryys, tai kyky pysähtyä ja kohdata potilaan vaikeudet. Ihminen on kuitenkin ihminen ja hoidon kohde sekä työn keskiö, oli osasto ja erikoistumisala mikä hyvänsä. Munuaisosaston temput poikkeavat suuresti gastron osastojen tempuista ja syöpäosaston toimintatapa poikkeaa oleellisesti neurologisen kuntoutusosaston toiminnasta.

Kaikilla osastoilla kuitenkin potilas on ihminen, joka on aika usein pyörryksissä sen kanssa, mitä tapahtuu ja mitä hänelle tehdään ja mitä sairastuminen tässä kohtaa merkitsee. Koen sekä omien että kollegoiden kokemusten kautta, että sitoutumalla osastoon pidemmäksi aikaa menettää potilaan hoitokeskiön ja se vaikuttaa työn laatuun, vaikkei sitä haluaisikaan. Hoviväen kiemuroiden ja oman aseman hakeminen työyhteisössä jatkuvan kiukuttelun, pompottelun sekä vastatuulen takia vie aikaa sekä resursseja moneen muuhun asiaan, kuin potilaiden kanssa hääräämiseen.

Työn kuormittavuutta ei useinkaan säätele se itse työ, vaan ne sosiaaliset puitteet työn tekemiseen. Raskaitakin töitä tehdään yhteen hiileen puhaltamalla suhteellisen haasteellisissa oloissa hyvillä mielin, kun ei ole aikaa tai halua kyseenalaistaa sijaisen pätevyyttä tai epäpätevyyttä. Moni saa enemmän luottamusta lyhytaikaisena sijaisena, kuin pitkäaikaisena, koska persoonallisuutta ei ehditä tai jakseta ryhtyä kaivelemaan. Tällöin työtä arvostellaan asiakaspalautteen sekä potilaan voinnin havainnoimisen mukaan eikä sen, että kuinka kiva tyyppi joku on hovin kuningattaren mielestä. Keikkailuaikana oppii havainnoimaan potilailta kriittisiä asioita erikoisalasta riippumatta ja se onkin oikein hyödyllistä. Samatkin oireet, kuten vaikka matalat verenpaineet, kertovat eri tarinaa, kun perussairaudet ovat eri ja ongelmien pelikenttä on eri. Työn painopiste muuttuu ja kiinnostuskin muuttuu. Eri erikoisalojen vertailu opettaa, että millainen työ mahdollisesti enemmän kiinnostaisi ja miten erilaiset ympäristöt vaikuttavat viihtymiseen työssä.

Esimieheltäkin on suuri kuorma pois, jos alainen tietää edes alkajaisiksi, mitä haluaa ja mihin kykenee. Esimiehen on myös mahdollista arvioida työntekijöidensä toimia ja toiminnan luonnetta, mikäli hänellä on aikaa viihtyä kentällä seuraamassa, mitä alaiset keskenään puhuvat ja mitä he työkseen tekevät. Suuressa organisaatiossa klikkien asemasotaa on mahdollista liennyttää työn tarkoitusta tarkistamalla, kirkastamalla ja kiillottamalla. Mitä työssä tehdään, miten se parhaiten tehtäisiin ja miten se työntekijääkin palvelee, että työ tulee hyvin hoidettua? Toisaalta on työyhteisön etu, että porukassa on erikoisalan ongelmatiikkaan vihkiytyneitä, jotka tietävät kaikki temput A:sta Ö:hön. Toisaalta taas ongelmana on, että nämä konkarit eivät ymmärrä, että asioita voidaan tehdä monella tavalla ja päästä yhtä hyvään tulokseen. Työkiertoon konkareita silloin tällöin pakottamalla turvallisuuden tunnetta saadaan hyvällä tavalla horjutettua, kun taitaja joutuu aloittelijaksi toisten reviirille.

Nykyisenä teknologian aikana mikään ala ei pysy muuttumattomana ja kaikkialla oppii jatkuvasti uutta, mutta siitä huolimatta toiset pääsevät iloitsemaan toisten virheiden kustannuksella ja sellaisesta ilakoinnista on hyvä ottaa luulot pois. Työyhteisö on yhtä vahva tai heikko kuin on sen heikoin lenkki ja kollegiaalisuus on kaiken avain. Niin paljon, kuin osataan ja uskalletaan sekä kannustaa että kannatella uutta ja tumpeloa, sen verran voidaan luottaa yhteisön kannattavuuteen oikean kriisin tullen. Maton jalkojen alta kiskominen ja selkään puukottaminen heikentävät kaikkien työmotivaatiota ja koko yhteisön työmoraalia vakavasti.