Manuska/ Organisaatiotyö

Motivaatioenkeli -timantit ja tiimalasit läpi organisaation

Näen kuvion selvästi motivaatioenkelinä. Enkelin hameen muodostaa kolmio, joka on asiakastaso, se taho, jolle työtä tehdään. Enkelin pää on organisaation johto sekä tarvittaessa väliporras, esimiestaso. Siivet kuvaavat suorittavaa tasoa, eikä enkeli voi lentää mikäli siivet ovat epätasapainossa. Suorittavan portaan keskinäiset ongelmat täytyy voida tehokkaasti jäsennellä ja purkaa, mikäli vuorovaikutuskehät halutaan saada tasapainoon. Kysymys on paitsi palveluiden eettisyydestä, myös asiakaspalvelun tasapainoisuudesta. Koska olen ollut työssä sairaalassa, käytän sitä esimerkkinä. Eri hoitajaryhmien, lääkäreiden ja osastoilla toimivien hoitajien keskinäinen vuorovaikutus heijastuu suoraan potilaaseen, palvelun tilaajaan ja tarvitsijaan. Nokittelu, uhittelu, mollaaminen ja kiusaaminen työpaikalla on potilaille silmin nähtävissä ja lisää potilaan pahoinvointia. Hierarkiatasojen keskinäinen epäluottamus heijastuu potilaalle turvattomuutena, lisäten epäluottamusta hoidon tasoon. Mikäli johto ja esimiestaso sanoutuvat irti ongelmista, potilas on pulassa. Mihin lentää päätön enkeli, jonka siivet ovat vinksallaan?

Kahdenvälisiä vuorovaikutuskehiä ovat asiantuntija-oppilas, ammattilainen-noviisi, esimies-alainen, perehdyttäjä-perehdytettävä, osaston konkari-muualta tuleva sijainen, pätevä ja epäpätevä. Tie ulos näistä kahdenvälisistä vuorovaikutusportaista on se kolmas ulottuvuus: potilaan paras. Kun työhön hyvin koulutetaan ja perehdytetään, pian osataan, ollaan vertaisia. Nähdäkseni eräs ongelmavyyhti on, että esimiehillä on vähän aikaa ja resursseja kentän valvomiseen, jolloin osa konkareista ottaa valvontatehtävän omakseen, kuormittuu ja siten pätevätkin henkilöt kokevat ammattitaitonsa jatkuvasti kyseenalaistetuiksi.

Pitäisi voida kantaa ne huolet esimiehille, jolloin epäpätevien virheisiin tai taitamattomuuteen voitaisiin puuttua tehokkaasti. Nykyisellään sisäinen hierarkia pakottaa kannuksien hankkimiseen ja ammattitaidosta vakuuttamiseen kohtuuttoman pitkiä aikoja ”koska niin on aina tehty ja minäkin silloin jouduin niin tekemään”, eikä sitä kenenkään hermo tänä päivänä kestä. Henkilöstö vaihtaa paikkaa kuin sukkaa ja sitoutuminen työhön jää minimiin. Esimies, joka ei tiedä ongelmasta eli alaisen toiminnasta, ei voi puuttua ja kiusattu saattaa kokea, että ”pikkupomojen” toimintaan on esimiehen hiljainen hyväksyntä olemassa. Esimiehen vastuulle pitkälti jää, onko oma organisaatio musta vaiko valkea enkeli ja lentääkö se kurssissa vai päättömänä sinne tänne.

Isossa organisaatiossa eri yksiköiden välinen hierarkia ja vuorovaikutus vaikuttaa lopputulokseen. Koko yrityksen yhteen hiileen puhaltaminen parantaa työn tulosta ja saa positiivista kehrää aikaiseksi. Turhan usein kuitenkin klikkiydytään asemiin ”me vastaan muut” ja esimiehetkin ovat keskenään pelkkiä valtapelin nappuloita. Pienehkössä sairaalassa eri osastojen väliä paljon surffaavat potilaat saattavat ihmetellä, miksi toisen osaston henkilökunta moittii nykyistä osastoa, kun hänen nähdäkseen palvelussa ei ole mitään vikaa. Jonkun osaston henkilökunta voi saada paljonkin lunta tupaan, jos esimies ei ole hyvässä huudossa johdon tasolla. Toisaalta, osaston henkilökunta saattaa olla jo niin leimattua, että vaikka puikkoihin ryhtyisi koko sairaalan esimiesten suosikki, lyhyessä ajassa asetelma olisi jälleen se, että kyseinen yksikkö ja se entinen suosikki, ovatkin syypäitä kaikkeen pahaan ja ongelmalliseen, mitä koko firmassa tapahtuu.

Yksiköiden sisäinen dialogi omasta ammattitaidosta ja oman erikoisalan osaamisesta kantautuu muihin yksiköihin, varsinkin oman erikoisalan sisällä kilpailu voi olla veristä. Mikäli yksikön identiteetti perustuu sille, että ”me ollaan ainoita jotka osataan ja muut ei osaa mitään”, siitä seuraa ongelmia heti, kun joudutaan vaikka erilaisten sulkujen tai supistusten vuoksi henkilökuntaa kierrättämään. Asiakkaat joutuvat valtataistelun keskiöön, eikä se koskaan tuota kovin hyvää tulosta työnkään kannalta. Puolustusasemiin ajettu ”hylkiöjoukkio” kyräilee muita omalla tahollaan ja hylkiöitä ”siedetään” juuri niin kauan, kuin on pakko. Pahimmillaan ”me kirran hoitajat ei mittailla joka päivä verenpaineita kun noi toopet sisätautihoitajat sitä vaatii” tai ”mehän ei täällä tehdä tollasta haavanhoitoa kun toopet kirran hoitajat on käskeneet vaan tehdään just niin kun itte parhaaksi nähdään” ja muita ala-arvoisuuksia.

Ammatillisen osaamisen perusvuorovaikutustaso onkin jälleen, ja edelleen, vertaisuus. Kukin hoitaa ehkä oman tonttinsa, mutta työtä tehdään yhteisen hyvän eteen. Hierarkian minimoiminen eri ammattiryhmien välillä on organisaation etu. Hierarkia ei saisi perustua tutkintoon, vaan selkeään työntekijä-esimies -asetelmaan. Moni on kärsinyt sellaisesta tilanteesta, ettei oikeasti tiedetä, kuka olisi tässä tilanteessa esimies ja oikeasti vastuussa, mikäli tilanteet uhkaavat lähteä käsistä. Tiimityössä ja tiimiytymisessä on tosiaankin puolensa!

Vertaisuutta on pakko miettiä silloinkin, kun mietitään, ketkä kuuluvat suorittavaan portaaseen ja ketkä kuuluvat esimiehiin ja ketkä kuuluvat johtoon. Miksi jotakin ammattiryhmää arvotetaan ja arvostetaan ohi toisen, miksi yhdellä on paremmat työehdot kuin toisilla ja miksi toisten työtä pidetään niin läpinäkyvänä, että se aiheuttaa katkeruutta? Yhteinen hyvä on hyvä aihe pohdittavaksi. Mikä palvelee jokaista porrasta? Vanha sanonta pitää paikkansa: ”Jos taitamaton laittaa haluttoman tekemään tarpeetonta, on vaarana, että turha työ menee hukkaan.” Mitkä ongelmat tulevat organisaatiossa kalliiksi, jos ne hoidetaan huonosti? Sairaalamaailmasta esimerkkinä voidaan mainita, että laitoshuoltajien määrän supistaminen johtaa sairaalainfektioiden määrän kasvuun, mistä hölmöläisen peiton lyhennyksenä seuraa paitsi turhia tartuntoja, myös tarve palkata lisää henkilökuntaa tutkimaan näitä infektioita. Hoitohenkilökunnan uupumusasteelle resurssoiminen tietää hoitovirheitä, jotka olisivat olleet ehkäistävissä ja jotka tulevat kalliiksi.

Lääkäreidenkään työolosuhteet eivät aina ole inhimillisiä. Pitkät päivystykset ilman hoitajien etuuksiin kuuluvia valvontavapaita sekä taipumus kuormittaa yksittäisiä osaajia jonojen purkamisessa ovat isoja riskejä hoidon sujuvuuden kannalta. Yliväsyneet lääkärit ovat väsymyksessään yhtä inhimillisiä kuin lentokapteenit ja rekkakuskit, kameliltakin voi katketa selkä kun ylimääräinen karva laitetaan kuormaksi. Se valkoinen taikaviitta voi auttaa potilaita uskomaan omaan parantumiseensa, mutta kuormitus johtaa ihan yhtä lailla tavallisiin siviilielämän ongelmiin, kuin muillakin ammattialoilla. Se valkoinen lääkärin taikaviitta ei suojele yhtään miltään, eikä hoitajia suojele väsymiseltä mikään kutsumuksen gloria. Laitosapulaiset saattavat tehdä monille näkymätöntä työtä siivouksen parissa, mutta ovat usein niitä, jotka eivät kireälle vedettyjen aikataulujensa vuoksi ehdi tehdä kaikkea mitä pitäisi, tai pitää taukojaan. Mikäli säännöllinen ruokailu estyy työntekijöiltä, se valitettavasti johtaa ennen pitkää elintasosairauksien puhkeamiseen.

Esimerkiksi diabeteksen ehkäisyssä olisi tärkeää saada huijattua elimistö sellaiseen tilaan, että ruokaa on aina saatavilla runsaasti ja että sitä saa säännöllisesti. Kehon ei tarvitsisi elää ajallisessa viidakossa tai keskitysleirissä. Taukoja täytyy voida pitää ja työ pitäisi voida suorittaa niin, ettei työpäivän jälkeen ole ”juossut maratonia”. Laitosapulaisia kuormittaa useasti myös se, että he viettävät paljon aikaa potilashuoneissa. He ovat helpommin lähestyttäviä kuin kiireinen hoitohenkilökunta ja heille potilaat kertoilevat henkilökohtaisia targedioitaan suhteessa enemmän, kuin hoitajille. Onko laitosapulaisille kuitenkaan asioiden käsittelyyn ja kohtaamiseen mitään koulutusta, entä saavatko he mitään erityistä palkanlisää tästä lisäkuormasta? Sekä hurjaa että kurjaa saada psykiatrin työstä siivoojan palkka.

Henkilöstömenojen vähentäminen ei automaattisesti tarkoita säästöjä, koska sillä tosiaan on seurauksensa. Hoitovirheiden ja lisääntyneiden infektioiden määrän kasvu sekä henkilöstön kuormituksesta ja sairastelusta johtuvat ongelmat maksavat sairaalaorganisaatioille aika paljon vuosittain, puhumattakaan inhimillisistä kärsimyksistä sekä työntekijöiden että asiakkaiden leireissä. Teollisuuden puolella ei ehkä mitata ansioita tai asioita ihmishenkinä, mutta välillisesti ne voivat maksaa niitäkin. Teollisuuden siirtäminen Kiinaan ja Intiaan, koska työ tehdään siellä halvemmalla, johtaa täällä kotimaassa yhteiskunnallisesti äärimmäisen kalliisiin ja tuhoisiin seurauksiin työttömyyden kautta.

Sosiaaliset ongelmat maksavat paitsi ihmisille mittaamattomasti vaikkapa huostaanottoina, perheväkivallan lisääntymisenä, päihteidenkäytön yleistymisenä ja kaikkien näiden yhteissumma varmaankin lähentelee tai jopa ylittää sen säästön, mikä muka tuli siitä teollisuuden siirtämisestä muualle. Alkoholismi on sosiaalisesti tarttuva sairaus, jonka kerrannaisvaikutukset perheverkoston sairasteluina, perheinterventioina ja sukupolvijatkumoina ovat kauhistuttavat. Mielekäs työ ja mahdollisuus elämän hallintaan pitää ihmiset poissa kapakoista.

Yhteinen hyvä olisi siis viihtyisä työympäristö, motivoiva työ josta saa säännöllistä ja luotettavaa tuloa sekä iloinen mieli, joka tulee työnsä tuloksen näkemisestä, eli asiakastyössä asiakkaan onnistuneesta palvelusta. Motivoivaan työhön voidaan vaikuttaa työnkuvan selkiyttämisellä, viihtyisällä työympäristöllä ja työyhteisöllä. Työyhteisöön voidaan vaikuttaa vähentämällä työyhteisön paineita ja niihin vaikutetaan erityisen paljon esimiestyön selkiyttämisen kautta. Hyvä esimies tietää alaisensa parhaat ja huonot puolet, millä alaista motivoidaan, mitä siviilielämässä on meneillään, mitkä ovat alaisen tavoitteet ja työn tekemisen tarkoitus juuri hänelle. Panostamalla kunniakehiin päästään pitkälle.

Hyvin johdettu työntekijä jaksaa työssään, kun saa työstään kannustusta ja positiivista palautetta myös organisaation puolelta. Mikäli alaisella on sellainen tunne, että hän on väkisin työssä, jossa ei viihdy ja jota ei arvosteta johdon tai vertaisten taholta, alkaa orjuutuskierre, mikä johtaa passiiviseen tai aktiiviseen kapinaan organisaatiota kohtaan. Passiivinen kapina on myöhästelyä, lintsaamista, peukaloiden pyörittelyä vaikka töitäkin olisi tehtävänä, turhia sairaslomia ja esimiesten aseman horjuttamista näiden selän takana. Aktiivinen kapina taas on suoraviivaista työstä kieltäytymistä, sairaslomia ja jyrkkää uhmaa erilaisissa läpivientiprojekteissa. Ryhmässä määrätty osa on aina kaikkia muutoksia vastaan, koska se kuuluu osana ryhmädynamiikkaan ja on terve merkki hyvin toimivasta demokratiasta, eikä kaikkea pidä nielläkään. Alaisen jatkuva ja pitkään kestävä kapinamentaliteetti on kuitenkin merkki siitä, että jokin osa-alue työssä on selkeä ongelma ja pitää miettiä, miten siltä kapinalta katkaistaan siivet. Toimiiko esimies hyvin vai huonosti, tuleeko alainen kuulluksi, onko alaisella pelkkä asenneongelma ja millä tilanne ratkaistaan? Aseista riisuntaan voi riittää pelkkä ystävällinen kohtaaminen ongelman puitteissa.

Selkiyttämällä työtehtäviä, työn tavoitteita ja työn osa-alueita myös parannetaan alaisten keskinäistä kuhinaa. Samassa yksikössä voi olla työssä ihmisiä, joilla on monialaista koulutusta, eripituisia jaksoja työelämässä eri paikoissa, jolloin näkemys työn laadusta ja työn tarkoituksesta voi vaihdella rajusti jo ihan empiirisesti. Hyvässä joukossa saa olla oma itsensä ja tehdä omannäköistään työtä, kunhan sen tekee kunnolla ja hyvällä asenteella. Kunnioitus puolin ja toisin alainen-esimies -kehällä toisen ammattitaitoa ja arviointikykyä kohtaan on luottamuksen rakennuspalikka. Mikäli osoitusta esimiehen kapasiteetista hoitaa esille tulevia ongelmia ei löydy, ei esimies nauti luottamusta ja jos luottamusta ei ole, ei ole asemaa esimiehenä. Esimies resonoi vahvasti yläpuolellaan istuvia hallinnon ja organisaation portaita, joihin rivityöläisellä ei välttämättä ole mitään todellista kosketusta. Alaisilla saattaa myös olla näppituntuma siitä, että organisaation johto ja hallinto eivät ole lainkaan selvillä siitä, mitä kentällä tapahtuu, tavoitteet ovat päätä huimaavia kun ihan perustyössäkin on tekemistä ja alaiset odottavat vain, että koska kupla puhkeaa – eikä sitä välttämättä tapahdu koskaan. Esimies edustaa koko yläpuolellaan istuvaa koneistoa.

Mikäli koneisto toimii alaisen kannalta turvattomasti eikä esimerkiksi työpaikkakiusaamisen ratkaisemiseen tai työssä uupumiseen löydy keinoja, organisaatio on pulassa. Alaiset lähtevät yksi kerrallaan tai sairastelevat suurena joukkona niin, että päteviä sijaisia on vaikeaa saada. Esimiesten keskinäinen turvaverkosto ja luotettavat yhteistyökumppanit työterveyteen sekä eri rivityöläisten kerroksien esimieskäytäntöjen yhtenäistäminen palvelisi jokaista organisaatiota. Työyhteisöä saattavat kuormittaa vertaiset, joiden kapasiteetti työn suorittamiseen on syystä tai toisesta heikentynyt. Jokaisella sattuu ja tapahtuu siviilissäkin, joten työmaalle kannetaan mukanaan myös se maailma. Jollekin työ nykyisessä yksikössä voi olla liian tylsää tai sitten liian nopeatempoista ja molemmat syyt voivat rassata hermoja ihan yhtä paljon. Kun yksi rasittuu eikä kykene täysipainoisesti työhönsä, siitä seuraa väistämättä ongelmia työtä jaettaessa. Esimiehen tulisi ottaa vastaan ja käsitellä huoli työkaverista, joka ei toimi, kuten pitäisi. Monta kertaa ongelmiin varhaisessa vaiheessa puuttuminen ja työterveyteen yhteyden ottaminen auttaisi työkaveria ennen vaikkapa työuupumuksen tai alkoholismin syventymistä tuhoisalle asteelle.

Asiakastyössä keskenään riitelevä tai muuten huonosti organisoitu työläisten joukko on suuri ongelma. Esimerkkinä hoitotyössä samaan kysymykseen voi asiakas saada kymmenkunta erilaista vastausta riippuen kysymykseen vastaajasta. Osalla, esimerkkinä jälleen sairaala, hoitotyön erikoisaloista on erityisen tarkkaa, että työntekijät vetävät yhtä köyttä asiakkaan parhaan toteuttamiseksi. Näissä kysymyksissä tärkeimpiä ovat päihde- ja mielenterveystyö, kuntoutustyö sekä akuuttityö. Asiakas pääsee vedättämään itselleen etuisuuksia, lääkitystä tai vapauksia, joita ei varmasti saisi, mikäli henkilöstöllä on selvä toimintamallisto. Asiakkaan paras on kuitenkin turvallinen ja luotettava henkilöstö, eikä manipuloitava ja sekava joukkio toinen toistaan vastaan kapinoivia ristiretkeläisiä. Asiakaspalvelussa on hyvä ymmärtää, että asiakkaat ovat kyvykkäitä itse hankkimaan tietoa ja siten pitämään puolensa, mikäli palvelu ei oikein vastaa odotuksia.

Valituksia tehdään kaiken aikaa enemmän niin potilaiden kuin omaistenkin taholta. Mikäli asiakkaat ovat huonokuntoisia, henkilökunnan keskinäiset kuhinat rasittavat jo entuudestaan kuormittuneita ja sairaita potilaita. Joskus saa itsensä kiinni epäkollegiaalisuudesta, joskus työkaverin ja aina se on yhtä surullista, kun sitä todistaa asiakas. Hyvä ja johdonmukainen esimiestyö kannustaa myös siihen, että työkaverin työn takana seistään tiukasti ilman tarvetta puukottaa toista selkään. Itseä ei tarvitse saada näyttämään paremmalta ja fiksummalta kuin työkaveri, jos pystyy antamaan monenlaiselle osaamiselle tilaa ja monenlaisista näkemyksistä saadaan rakennettua hieno sinfonia, joka palvelee sekä organisaatiota, että organisaation palvelujen kohdetta. Oman erityisyyden ja oman paikan tärkeyden oivaltaminen vapauttaa monista turhista huolista – ja tässä avainasemassa ovat organisaation eri kerrokset, äänitorvenaan esimies.

Arkienkeli – timanttityö yhteisöihin

Yhtä hyvin arki- kuin työyhteisöissäkin kysymys on vuorovaikutussuhteista. Osan kanssa kommunikointi sujuu paremmin ja osan kanssa huonommin. Osan kanssa pystytään asioista sopimaan ilman kädenvääntöä ja ahdistusta, toisaalla taas yksikin väärin painotettu sananpuolikas voi saada aikaan toisen maailmansodan. Aina on kysymys sisäisestä dialogista, kun ihmisten kanssa puhutaan. Sekä ylimmät ystävät että pahimmat viholliset ovat niitä arkielämän mestariopettajia. Niin ärsyttävää kuin se onkin tilanteittain ollut todeta, suurin osa oivalluksistani on tullut elämäni haastavimmilta ihmisiltä. Yleensä kaikkein vaikeimmat ihmiset ovat niitä parhaita opettajia, kun lähdetään miettimään, mikä elämässä kaikkein eniten vääntää. Negatiivinen palaute kielii paitsi vastaanottajastaan, myös antajastaan. Harvoin, todella harvoin olemme tekemisissä ihmisten kanssa, joilla eivät olisi täsmälleen samat kipupisteet, vaikka ne olisivatkin kolikon kääntöpuolia.

Sähköinen, tiedostamaton viestintä pitää huolen siitä, että kaikki sisäiset kipukohtamme ovat tiedossa toisten tyrkittäviksi ja niihin tarttuvat vain ne ihmiset, joilla sama kello kilisee. Jotta tätä ruuhkaa voisi hallita, pitää voida hallita ajatuksiaan. En oikein perustanut ajatuksesta, kun sen ensimmäisen kerran kuulin, mutta pakko on ollut myöntää, että sekin on totta. Hetkessä ja ajattelustaan tietoisena eläminen on ainoa keino pystyä hallitsemaan itseään ja sitä, mitä toiset saavat tietää. Ajatuksiaan ja ajatteluaan pitää voida hallita myös niin, että pystyy hallitsemaan mielensä liikkeitä myös unitasolla. Itsensä hallitseminen on vaikeaa, jos pelkää itseään eikä uskalla kohdata itseään hyvässä ja pahassa. Kaikenlaisissa sosiaalisissa verkostoissa annetaan vihjeitä niin hyvistä kuin huonoistakin persoonallisuuden puolista.

Varjotyöskentely on yksi tärkeä elementti niin auttajan kuin yksittäisen ihmisen elämässäkin. Peter Panilta oli varjo kaiken aikaa karkuteillä, mutta se ei saisi lähteä liikenteeseen omia aikojaan. Auttaminen on monille elämäntehtävä, ja sitä tehdään muutamasta syystä. Joko tahdotaan hyötyä auttamisesta, sitä tehdään syyllisyydestä tai pakon sanelemana. Kaikilla kolmella syyllä on myös varjopuolensa. Hyötypohjainen auttaminen toteutuu parhaimmillaan siten, että auttaja saa kohtuullisen palkkion toiminnastaan. Varjopuoli näyttäytyy toisaalta hoitoraivona, jolloin hoidetaan omaa kruunua kiillottaakseen ihan kaikkea ja kaikkia, että näyttäisi vähän paremmalta ihmiseltä. Toisaalta saatetaan haluta hyötyä jotakin hoidettavasta ihmisestä, mikä ei ole pyyteetöntä hoitamista. Syyllisyyspohjaisessa hoitamisessa hoidetaan mielellään ihmisiä tai tilanteita, joiden kärsimykset koetaan omakohtaisina, varjopuolena mennään taas hoitoraivon puolelle ja pahimmassa tapauksessa hoidetaan koko maailman asioita, kuin oltaisiin syypäitä kaikkeen maailman kurjuuteen. Ihan kuin taito hoitaa olisi velvollisuus ja syy hoitaa aivan kaikkia.

Syyllisyyttä mukanaan kantava hoitaja samaistuu universaaliin kärsimykseen ja potee huonoa omaatuntoa siitä, että hänellä olevat hyvät asiat ovat joltain onnettomalta kaikki pois. Tässä ajatuksessa näyttäytyy selvästi se, kuinka Aku ja Roope Ankat ovat yhtä lujasti kärsimykseen kiinnittyneitä – toisella rahaa ei ole ja toisella sitä on, mutta mikään ei riitä. Samoin on kaiken muunkin laita. Rakkauden, turvan, vaatteiden, hellyyden ja suojan voi itseltään kieltää tehokkaasti, jos niistä tuntee syyllisyyttä. Jos sitä jollakulla on, se ei ole toisilta pois. Kenellä ei ole, etsiköön! Ihmeellinen askeesinomainen köyhyys- ja naimattomuuslupausten kannattelu ei välttämättä kuulu eettiseen spirituaalisuuteen. Jokaisella on oikeus nauttia siitä, minkä itse saa aikaiseksi, ja minkä elämä tielle tuo. Jotkut hoitavat toisia pakon sanelemana. Eräille se on ainoa ja mielekäskin elämäntehtävä, mistä saadaan kohtuullinen korvaus joko rahassa tai sitten henkisenä hyvinvointina. Toisille hoitaminen on kauheata pakkopullaa, minkä hoidettavat totisesti tuntevat selkänahoissaan.

Tehdäkseen elämästään miellyttävämpää on hyvä alkaa kiinnittää huomiota ihmisten positiivisiin puoliin ja alkaa tietoisesti myös kehua toisia. Negatiivisella kierteellä pysyminen vaatii todella paljon energiaa, positiivisella kehällä hetken aikaa pyörittyään huomaa, kuinka paljon helpommalla pääsee, kun etsii pilvistä hopeareunuksia ja ihmisistä sisäistä hehkua. Aluksi kokonaisessa ihmisjoukkiossa alkaa tulla vastustusta. Sitten, kun muutamat lähtevät ilahtuneena seuraamaan esimerkkiä hyvän tuulen ilosanomasta, vastarinta murtuu laajemmalti ja lopulta ottavat ja lähtevät juuri ne, jotka eivät todellakaan kestä toisten aurinkoisempaa asennetta. Perusnegatiivisilla ihmisillä, ja kaikella pahalla ylipäätään, on oma opetuksensa annettavanaan. Tietyssä mielessä paha on olemassa ihmisessä siksi, että ihminen oppisi pahuutta ja sen olemusta. On aivan turhaa ulkoistaa vastuuta pahasta johonkin sarvipäiseen paholaiseen, mystiseen pahaan voimaan joka ohjailisi ihmistä. Ihmiset syntyvät kehollisiksi olennoiksi oppiakseen kehollisen maailman totuuksista ja valheista, rajoitteista ja mahdollisuuksista.

Mikäli tarve olisi, emme syntyisi kehollisiksi olennoiksi lainkaan. Ihmisyydessä on ollut joku juttu, miksi juuri tähän kyseiseen ”koulumatkaan” nimeltä ihmiselämä, on tullut lähdettyä. Ihmisyys palvelee sielun sopimusta, tässäkin elämässä opitaan ymmärrystä, tietoja sekä taitoja, joita tarvitaan korkeamman olemuspuolen kokonaisuuden kehittämiseksi. Kun näitä oivalluksia ja opetuksia tulee, ne otetaan vastaan ja käsitellään, opettajat katoavat. Opetusministerit taviselämässä vaihtuvat toisiin ja koko ajan opitaan omalle sielulle tärkeitä asioita, kuten sietokykyä, rakkautta, armollisuutta, myötätuntoa, lempeyttä ja rohkeutta.

”Kiusaaja” sekä ”kiusattu” voivat oppia paljon toisiltaan ja keskinäisestä dialogistaan. Tarvitaan kuitenkin suurta rohkeutta kysyä, että ”mitä sinä opetat minulle?” Toistuvat kaavat ihmissuhteissa, toistuvat teemat ja ongelmakentät perhedraamoissa sekä jatkumot sukupolvilta toisille opettavat meitä enemmän kuin arvaammekaan. Sukupolvien väliset ketjut isiltä pojille ja äideiltä tyttärille, anopeilta miniöille ja appiukoilta vävypojille ovat hedelmällistä tutkittavaa. Ovatko ihmiset olleet silmittömän pahoja vain koska eivät ole muutakaan osanneet, ovatko olleet roolinsa vankeja, ovatko pystyneet elämään omaa elämäänsä omissa puitteissaan ja pitääkö kaikkien toistaa samaa käsikirjoitusta siitä huolimatta, että se on moneen kertaan todettu toimimattomaksi?

On vaikeaa haastaa läheiset ihmissuhteet, koska niistä on ollut riippuvainen niin kovin pitkään. On vaikeaa pakottautua katsomaan rehellisesti ihmissuhteidensa laatua, koska kulttuurissamme ovat vahvoja tabuja sekä vanhempien että aviovalojen kunnioittaminen. Periaatteessa ja käytännössä kalevalainen perustotuuskin on, että suvun kunnia määrittelee tekemisiä. Entä, jos suku on kerta kaikkiaan omalta kannalta kunniaton? Jos ei voi sitoutua niihin arvoihin ja normeihin, joita on evääkseen saanut? Tällöin voi joutua tekemään omaksi kunniakseen mestariopetus -sopimuksen purkamisen.

Karman kautta kuka tahansa on voinut olla kenen tahansa perheenjäsenensä kanssa erilaisessa roolissa jossakin edellisessä elämässä tai rinnakkaistodellisuudessa. Opetussuhteet ovat tärkeitä ja ne raukeavat, kun velat tai opetukset tulevat selviksi. Joskus saattaa olla niin nivoutunut lapsuudenperheensä ongelmavyyhteihin emotionaalisesti, että vaikka ei pitäisikään nimellisesti yhteyttä perheeseensä ja sukuunsa, kehosto on kuin köytettynä kiinni menneisyydessä. Kehoston ja menneisyyden välit pitää tavalla tai toisella neutralisoida. Ongelman ytimet löytyvät keskinäisistä keskusteluista. Pääsääntöisesti kaikki erilaiset teemat voidaan kiteyttää kunniakysymyksiin, arvostuskysymyksiin ja luottamuskysymyksiin. Ne tuodaan esille tutusti häpäisyinä, syyllistyksinä ja epäluottamuslauseina. Syytelläänkö jatkuvasti varkaudesta tai sen epäilystä? Kiukutellaanko uskottomuudesta? Syyllistetäänkö sosiaalisten velvoitteiden laiminlyömisestä? Ovatko syytökset aiheellisia vai aiheettomia? Joskus sitä huomaa saavansa osakseen syytöksiä, jotka kuulostavat kummallisen tutuilta, mutta eivät kosketa itseä – no hyvänen aika, voisi mennä antamaan palautteensa sille, jolle se oikeasti kuuluu eli vaikka sisaruksilleen tai appivanhemmille.

Yhteisöissä on paha tapa marista kaikesta. Keli on huono ja radiosta tulee surkeaa musiikkia ja kuka tahansa puuttuu paikalta, onkin syypää kaikkeen tapahtuneeseen kauheuteen. Pomot ovat maksavinaan palkkaa joten työläiset voivat olla tekevinään töitä. Kukaan ei käsitä eikä ymmärrä, kuinka paljon tässä vääryyttä juurikin nyt kärsitään. Tappiomielialan kylväminen jo heti alkajaisiksi pilaa tunnelman kuin tunnelman, sekä työssä että kotona. Juuri tässä hetkessä kukin on samoissa olosuhteissa ulkoisesti ja miksi yhdellä on hyvä olla, miksi toisella paha? Se johtuu muista olosuhteista, lähinnä korvien välissä tai muissa yhteisöissä. Onko ”sen muun” ihan pakko pilata juuri tätä hetkeä tässä ja nyt, voisiko tästä kyseisestä hetkestä mukavan tekemällä mahdollisesti keventää niitä muita olosuhteita? Jos menee mieli maassa töihin kun siellä on vaikeaa ja tulee kotiin apeana kun siellä on haasteita ja menee harrastuksiin puoliväkisin kun sielläkin on pakko käydä – missä ovat turva, lepo ja rauha elämässä? Eikö jotakin sektoria voisi miettiä uudelleen? Mikä mättää töissä, entä mikä kotona? Useimmiten mättävät ne ihmissuhteet. Tai, jos työ on tappavaa, mutta sitä tekee juuri ja juuri kun nauttii työkavereiden seurasta, voisiko miettiä jotakin muuta tehtäväkseen?

Elämän voi viipaloida kuin jälkiuunileivän ”elämän leiväksi”. Palojen kokoa ja muotoa voi miettiä, kuinka paljon aikaa ja energiaa jonkin sektorin hoitaminen vie ja antaako se mitään. Esimerkiksi värisävyillä voi kuvata tunteitaan puolisoa, lapsia, työtä ja harrastuksia kohtaan. Voi piirtää kolme eri ruisleipää ”pahimmasta mahdollisesta uhkakuvasta” ja nykyhetkestä ja ”haavekuvasta”, millaista elämä olisi, jos kaikki toiveet toteutuisivat. Tällaista ruisleipäkolmikkoa pyörittämällä moni on saanut kuvionsa uusiksi, kun on saanut sekavat ajatuksensa ja tunteensa väritettynä selväksi kokonaisuudeksi eteensä. Monelle on tullut järkytyksenä, kuinka nykyhetki on itse asiassa aika lähellä sitä pahinta mahdollista tilannetta. Positiivisena järkytyksenä on myös tullut se, että tarvitaan vain pientä olosuhdemuutosta vaikkapa työmaailmassa, että kotona jaksaa paremmin niitä läheisiä ja hyvin toimivia perhesuhteitakin.

Sekä ulkoisen että sisäisen dialogin on oltava tasapainossa nonverbaalisen viestinnän kanssa. Tottuneiden tutkaihmisten karvat nousevat pystyyn heti, jos sanotaan, että ”juu hyvin menee” vaikka naamasta näkyy kilometrin päähän se, ettei todellakaan mene. ”Kaikki hyvin kulta” sihisten hampaiden väleistä puolisolle tai ”kyllä mä sua lapseni rakastan mutku” ovat aika surkeita esityksiä ja tuntuvat yhtä pahalta sekä näytelmän esittäjästä, että sen katselijasta. Harva uskaltaa näyttää sitä, että on oikeasti onnellinen, koska kateellisia ihmisiä on maailma täynnä. Vilpittömästi hyvän toivominen vaikka tuoreelle avioparille tai vastasyntyneen vanhemmille on hankalaa. Periluterilainen ”varrotkaas nyt vähän aikaa niin nähdään kuinka käy” livahtaa suupielestä äkkiarvaamatta. ”Leuka rinnassa kohti uusia pettymyksiä” on lentävä lause, joka kuvastaa erittäin hyvin sitä mentaliteettia, mikä yleisesti ottaen koetaan järkeväksi. Ellei paljon odota, ei pahasti pety ja ennen viljelin tällaista mustaa huumoria itsekin.

Olen alkanut kuitenkin nähdä asiat toisin. Sitoutumalla pettymyksen tunteeseen päivästä toiseen, ihmissuhteesta toiseen, työpaikasta toiseen sekä onnistumisesta toiseen saa kehrättyä itselleen niin paljon pahaa mieltä, että tunne akuankkamaisesta jatkuvasta epäonnistumisesta, alkaa toteutua. Kaikki onnistumisensa saa tuhottua kätevästi sillä, että ne eivät ole yhtä hyviä tai hienoja kuin naapurin onnistumiset. Että ne eivät ole yhtä tärkeitä kuin sisarusten onnistumiset ja että niistä ei kuitenkaan ole mihinkään ”suureen” tai että niillä ei olisi ”merkitystä”. Vähitellen omat tavoitteet ja velvoitteet alkavat tuntua sellaisilta, ettei niillä ole kellekään mitään väliä – kaikkein vähiten itselleen. Jatkuvalla negatiivisuudella saa tuhottua itsekunnioituksensa, minkä menettäminen johtaa muidenkin kunnioituksen menettämiseen ja se horjuttaa ketä tahansa pahasti.

Yhteisöissä yksityisen ja yleisen hyvän kannattelu ihan jokaisen taholta ja kohdistettuna jokaiselle on todella tärkeää. Yksi pieni hymy, kehu tai kannustus voi saada toisen maailman suistumaan raiteilleen, kohti uusi onnistumisia ja toteutettuja unelmia. Yksikin toteutunut unelma synnyttää yhä uusia unelmia. Anteeksi annetut asiat toisille annetaan anteeksi myös itselle ja siksi on tärkeää mieluummin polttaa katkeruutensa taivaan tuuliin kuin kantaa kaunaa kenellekään. Ne asiat, joita on vaikeaa antaa anteeksi, ovat luultavasti sellaisia asioita, joita on tullut tehneeksi edellisissä elämissä muille. Antamalla toisille anteeksi antaa anteeksi itselleen ja samalla neutraloi vanhoja karmavelkojaan. Edellisiin elämiin ei ylety millään muulla tavoin, kuin armolla ja armeliaisuudella sekä yksityistä itseään että muita vääryyttä kokemaan joutuneita kohtaan.

Väärintekijät harvoin kyselevät sen armeliaisuuden perään. He saattavat kokea toimintansa täysin oikeutetuksi ja saattavat olla jopa hyvillään siitä kärsimyksestä, minkä ovat aiheuttaneet. Saattaa myös olla, että väärintekijä on täysin tietämätön siitä, mitä on saanut aikaan tai tullut tehneeksi. Kiusattu voi olla niin vakuuttunut asemastaan sylkykuppina, että reagoi puolustus mielessään kaikkeen sellaiseenkin tunneperäisesti, mitä ei ole henkilökohtaiseksi edes tarkoitettu. Siksikin näyttää siltä, että uhri vapisee tahollaan haavoitettuna ja peloissaan, kun painajaismainen pahantekijä mennä porskuttaa. Vääryyksiä kokemaan joutunut kärsii haavoistaan niin kauan, kunnes uskaltaa antaa niiden mennä umpeen ja aloittaa uuden elämän.

Määrätyssä mielessä on tietynlaista masokismia muistella menneitä ja takertua vanhoihin ongelmiin sekä ihmissuhteisiin. Vielä pahempaa on, että sitä tulee tehneeksi tiedostamattaan. Kehoston sähköiset ja näkymättömät kerrokset ovat erilaisin napanuorin kiinni sellaisissakin menneissä asioissa, joissa ei olisi uskonut voivansa enää edes olla kontaktissa. Tai tapahtuma on ollut niin mitätön, että aikuisen logiikalla ihmettelee, mitä väliä sillä oli. Mutta ilmeisesti on ollut, jos se edelleen jossakin kehostoon varastoituneena väijyy. On vaikeaa päästää irti muistoesineistään, angsteistaan ja traumoistaan. Ne ovat määrittäneet olemista ja elämistä niin kauan – mitä olisikaan ilman niitä? Yhteisössä asiat kertautuvat, koska niihin ovat sidoksissa monet muutkin. Sähköinen verkosto aktivoituu kaikilla uudestaan ja uudestaan niin kauan, että kerrostumat neutralisoidaan. Puhuminen ja vatvominen eivät useinkaan auta, kuvio menee syyttelyksi. Vaikeneminenkaan ei auta, sillä ongelmat eivät suostu pysymään piilossa yhtään sen enempää, kuin villakoirat maton alla.

Tunteiden myöntäminen on tuskallista, mutta välttämätöntä. Muistoja ei tarvitse elää uudestaan, mutta pitää kohdata se, että tunteita oli ja sekin, että millaisia ne olivat. Tunteiden tunnistamisen ja tunnustamisen jälkeen jostakin niitä symbolisoivasta asiasta pitää hankkiutua eroon. ”Herrajjumala!” huudahti eräs mies. ”Minullahan on poltettavana kokonainen talo!” hän tuumi, mihin keskustelun kolmas osapuoli totesi, että ”Piirrä se talo ja polta piirrustus”, mies jäi pohtimaan asiaa. Olisivatko sellaisia asioita valokuvat tuskallisesta tilanteesta, pohjapiirustukset tai jokin muu asiaa ankarasti leimaava esine sellainen, jonka voisi heittää lähimpään järveen, polttaa pois tai repiä kappaleiksi ja antaa sen sitten lentää tuulen mukana? Muistoistaan, haavoistaan ja kytköksistään vapautuminen on omien valojensa keräämistä ja vapauttaa paljon energiaa kaikkeen sellaiseen, mitä oikeastaan tarvitsee tässä ja nyt. Joistakin ihmisistä, työtehtävistä ja suunnitelmista on pakko luopua, koska ne eivät enää kannattele pidemmälle, koska sisäinen kartturi ohjaisi muualle. Luopuminen on joka kerta kuin pieni kuolema, se pelottaa, koska esiripun taakse ei näe.

Mieli askartelee sisäisessä dialogissa paljon menneisyyden haamujen ja vääryyksien parissa, tahtoipa ihminen sitä tai ei, kunnes niistä irrottautuu. Menneisyydessä ja nykyisyydessäkin on paljon sellaisia hyviä ihmissuhteita, jotka antavat voimaa ja kannattelevat, luovat uskoa huomiseen ja tekevät elämästä elämisen arvoista. On paljon muistoja, joista saa voimaa, kun niitä vain muistaisi ja uskaltaisi ajatella. Kerrosten neutralisoiminen ja kytkösten hajottaminen vapauttaa elämään uudenlaista elämää. Muistoesineen symbolinen tuhoaminen antaa ihmiselle signaalin, jonka mukaisesti tilanteeseen pystyy ottamaan henkistä ja tunneperäistä etäisyyttä. Etäisyyden ottaminen tekee mahdolliseksi anteeksi antamisen ja ongelmista irrottautumisen kokonaan.

Kriisejä ja haasteita on elämä täynnä ja uusia pukkaa, mutta koska vanhat taakat ovat alta pois, niihin on mahdollista kehittää uudenlaisia strategioita, uusia selviytymiskeinoja. Kunhan voi ajatella itseään uusin silmin ja irrallaan menneisyydestään ilman, että sen tapahtumat määrittäisivät persoonallisuutta, on mahdollista lähteä rakentamaan itselleen uudenlaista elämää uusien unelmien varaan. Sisäisen dialogin positiiviseksi rakentaminen vaatii lopulta pientä suostuttelua itselleen. Kenellä tahansa on lupa ajatella itsestään hyvää, eikö totta? Ketä kiusaa, että maailmassa olisi hyväntuulisia ihmisiä? Hyvinvoivat ihmiset ovat pois ainoastaan niiltä ihmisiltä, joilla on itsensä kanssa paha olla. Huono vointi itsensä kanssa takaa sen, että täytyy tehdä toisillekin ihan pikkuisen kurja olo tai ei voi nauttia toisten onnesta, koska se on jotain, mikä tuntuu itsestä mahdottomalta saavuttaa.

Jokaisella on mahdollisuus, vastuu ja velvollisuus rakentaa oma elämänsä sellaiseksi, että sitä hyvällä tahdolla voi sanoa mielellään elävänsä. Oman tahtonsa ja elämänsä toisten käsiin antaminen tekee ainoastaan sen, että joutuu toisten uhriksi. Uhrina ja toisten orjana on ikävää olla. Sitä on ketjuissa, sidoksissa siihen, mitä toiset mahdollisesti haluavat ja aikovat elämällään tehdä, entä mikä on oma rooli toisten suunnitelmissa? Ketään ei voi omistaa, vapaata sielua on mahdoton vangita. Se oma vapaus on ensin ansaittava ja hankittava keinolla millä hyvänsä, mikäli haluaa saada ja antaa ehdotonta rakkautta. Minkään tai kenenkään ei saa antaa pidätellä tai horjuttaa itseään, eikä sen valossa voi toisillekaan sanella sääntöjä siitä, mitä nämä voivat tai eivät voi elämällään tehdä. Tietyssä mielessä rakkauden on oltava ensin tarpeetonta ja itsestä riippumatonta, että se olisi persoonattomuudessaan universaalia ja puhdasta. Kun sellaisesta rakkaudesta pääsee osalliseksi, tulee tietoiseksi siitä, miten koko maailma on avoinna. Jokaiselle on luvassa tietön tie, aarrekartta ja sen sisältämät kaikki mahdollisuudet edessään, kun vain lähtisi seikkailemaan. Sydänkompassi pitää huolen siitä, että kurssi pysyy vakaana ja oikeana, kunhan sitä kuuntelee.

Telepaattiseksi nimetyn sähköisen tietojen siirron kautta olen tullut huomaamaan kaikkien ihmisten olevan yhtä toistensa kanssa. Kaikista löytyvät kaikki ominaisuudet ja jokainen on osanen suurta kokonaisuutta, universaalia maailmansielua. Tätä se tarkoittaa Raamatussakin kun sanotaan, että ”Olemme kaikki yhtä Herrassa” - mielestäni tämä totuus ei rajoita vain kristittyjä ykseyteen, vaan sähkökemiallisesti resonoivat ihmiset ovat kaikki enemmän tai vähemmän samassa veneessä. Kaikista löytyvät kaikki ominaisuudet ja mahdollisuudet uinuvina. Matrix-elokuvakin on karmivuudessaan tietyssä mielessä totta. Ihminen ohjelmoi elämänsä tietyille asetuksille huomaamatta, että ihan luvallista on silloin tällöin päivittää ohjelmistonsa, lempipelinsä, nettiselaimensa ja turva-asetuksensa. Synkrononinti sarjaan toisten ihmisten asetusten kanssa voi joko merkittävästi tehostaa tai haitata yhteistä toimintaa. Silloin tällöin täytyy järjestää verkosto uusiksi ja huoltaa koko kone, vaihtaa yhteisöjä sekä taajuuksia, että pääsisi eri tasoille ja uudenlaisille pelikentille elämässään.

Karma on ristiriitainen järjestelmä, paradoksi itsessään. Sitä kärsii rangaistuksia ties mistä ja ties missä muodossa ja ties kenen kanssa. Sitten niistä kärsimyksistä pitäisi oppia ja vielä iloita oppimisesta. Ja kun lähelleen löytää hyviä tyyppejä, heitäkin joutuu hyvästelemään. Karma on kuitenkin elämänkoulu siinä, kuin muutkin. Ensin suoritetaan yksi tutkinto, sitten toinen ja kolmas ja välillä vaihdetaan koulutusalaa, valmiiksi ei tässä koulussa tulla koskaan. Muodonmuutos, kasvaminen ja evoluutio ovat ihmiselle välttämättömyys, eikä mikään niistä käy kivutta. Hyvä ja toivottukin muutos ovat ihmisille kriisejä, vaikka niitä onkin välillä haasteellista arvioida itse tilanteessa. Jälkiviisaus on helpointa viisautta kun pohtii, milloin olisi jo kannattanut kääntää kurssiaan. Varmaa on, että johdatusta annetaan ja työkaluja muuttuviin elämäntilanteisiin enemmän kuin omiksi tarpeiksi, jos niitä vain tulee pyydettyä. Ihmeelle saa ja voi aina jättää tilaa, mutta itse pitää ottaa vastuu valinnoistaan. Millainen elämä on vain siedettävää ja millainen elämä olisi hyvä elämä?

Energioiden rooli ehjäksi tulemisessa

Erilaiset sähköiset vuokaaviot siis piirittävät ihmistä eri kerroksissaan. Intialainen chakrajärjestelmä, kiinalainen meridiaaniverkosto, ärsykkeille ehdollistunut solumuisti ja vielä edellisten elämien muisto- ja opetuskerrokset piilotajunnan syövereissä palvelevat siis lopulta kaikki yhtä päämäärää: eheytymistä valoisaksi ja onnelliseksi kokonaisuudeksi. Elämän tarkoitus on todella murheen karkoitus, sodassa ja rakkaudessa ovat kaikki rakkaudelliset ja rakentavat keinot sallittuja. Kerrokset aktivoituvat erilaisissa porttitapahtumissa, joita ovat tietenkin syntymät ja kuolemat, vihkiäiset ja kastajaiset, sitoutuminen vaikkapa pankkilainan muodossa sekä kohdatessa elämässä tärkeitä muutoksentekijöitä. Kaikki ihmissuhdepelit ovat enemmän tai vähemmän kemiaa ja kun tällainen kemiallinen reaktio käynnistyy, ei paluuta entiseen ole. Lopputulemaa ei pysty ennustamaan, mutta muutoksia on aina luvassa.

Jokainen raskaus muuttaa äidin kehossa sähköisiä järjestelmiä ja lapset muuttavat myös puolisoiden sähköjärjestelmää, koska kemiallisen reaktion vuoksi kaikki lähipiirissä reagoivat sekä uusien ihmisten syntymiin että kuolemiin vahvasti. Yhteys ihmisten välillä toimii kemian ja fysiikan lakien mukaan kuin magneetti ja toisten kanssa nämä yhteydet ovat voimakkaampia, kuin toisten. Vanhempien ja lasten väliset kytkökset esimerkiksi tuntuvat konkreettisina. Vanhemmat eivät voi lapsilleen valehdella, jos eivät tunne lasta omakseen tai jos joku lapsista tuntuu läheisemmältä. Lapset ovat paljon aikuisia herkempiä tunnistamaan näitä yhteyksiä. Puolisot tietävät, kun heidän välisensä yhteys häiriintyy tai voimistuu sekä lasten että uusien kohtaamisten myötä, eikä siinäkään asiassa selittely auta.

Jokainen ihmissuhde on karminen oppiläksy ja ne ovat kuin työsopimuksia – toisinaan määräaikaisia, toisinaan vakinaistettuja. Joskus suurempi systeemi joutuu suuremman ravistelun alaiseksi, jolloin vakinaistettukin työsopimus joudutaan purkamaan. Huolimatta esimerkiksi vakaista aikeista, vahvasta ohjauksesta ja aiotusta YYA-sopimuksesta yritysten kesken saattavat alueen energiatasapainot muuttua jonkin ulkopuolisen prosessin myötä siten, että aiottua yhteistyötä ei voidakaan toteuttaa. Jokin tontti- tai yrityskauppa saattaa mennä uusiksi sen vuoksi, että energeettisellä tasolla tapahtuu mullistuksia ja sopimukset tehdään sillä tasolla tyhjiksi. Samoin on ihmisten ihmissuhteiden laita. Yhtäkkiä saattaa katketa hyvä suhde monivuotiseen ystävään tai sitten joutuu toteamaan pitkänkin liiton jälkeen, ettei tästä enää voida yhdessä pidemmälle jatkaa. Luultavasti on molempien osapuolten parhaaksi pidemmällä tähtäimellä muuttaa suuntaa silloin, kun yhteys katkeaa. Vaikeaksi käy, jos tietoinen mieli kieltäytyy uskomasta sisäistä johdatusta työpaikan tai ihmissuhteen osalta. Tällöin alkaa tapahtua sähköverkostoissa ihmisen sisällä.

Jollakin alueella kierrokset ovat vajaalla tai liiankin kiihtyneinä, jollakin alueella esiintyy tukkeumaa ja toisella taas energiat hajaantuvat vuotamaan jonnekin, mihin niiden ei varsinaisesti kuuluisi mennä.

Tunnemuistot ja lukot on mahdollista saada auki erilaisilla hoitokeinoilla. Kun ne avautuvat ja nousevat tietoisuuteen, niistä on mahdollista luopua. Luopuminen ja anteeksi antaminen vapauttavat siis energiaa sukupolvia eteen- ja taaksepäin. Jossakin sähköisessä virrassa ajattomassa ajassa kiirii morse-sähkötys siitä, että ”joku tekee tälle asialle jotakin” ja monet asiat tulevat sitten puhdistetuiksi yhtä aikaa, tai ne eivät tunnukaan ihan niin pahalta, kuin ne voisivat tuntua. Olen usein miettinyt tätä asiaa, koska olen aina tuntenut itseni poikkeuksellisen kannatelluksi. Muutos mikä tahansa, prosessi mikä hyvänsä, olen uskonut siihen, että kaikki selviää – ja aina on selvinnyt. Jokin pieni ääni on sanonut, että ”Anna palaa Frank!” ja vaikka olisi kuinka itkettänyt luopua, se on ollut sitten kuitenkin suhteellisen helppoa. Kaikenlainen hypistely ja kopistelu kehon jumialueilla nostaa esiin monenmoisia tunnemuistoja, joista irti päästäminen on tärkeää. Tunnistaa, tunnustaa ja sitten luovuttaa on helppo muistisääntö.

Tietoinen mieli ja kehomuisti eivät käsittele asioita samalla logiikalla. Mikään ei toimi pelkän puhtaan päätöksen varassa. Mikäli olisi yksinkertaista vain päättää tunteistaan ja tunteidensa kohteista, ei olisi päihdeongelmia eikä parisuhderistiriitoja eikä sukupolvien välisiä kuiluja. Vasta ihmisten kipujen ja särkyjen kokeminen omassa kehossa on avannut vision näistä sähköisistä kaavioista niin, että ne ovat oikeasti todellisia. Monet asiat, joita kuvittelee käsitelleensä jo riittävästi, ihmissuhteet joista luulee irrottaneensa ja traumat joiden kanssa ei ole välttämättä ole ollut edes tekemisissä ovat helposti kuitenkin tallella sähköisissä kerrostumissa. Täytyy voida kuolla asioille tietoisesti, haudata elämistään tässä ajassa, rinnakkaistodellisuuksissa ja menneissä elämissä. Rinnakkaistodellisuuksissa jokin prosessi on jo päättynyt ja toisaalla se on vasta aluillaan. Suomalaisten uniinsa uskominen on perua juuri tästä tietoisuudesta.

Emotionaaliset kytkökset sukudraamoihin ovat todellisia, vaikka niitä ei ajattelisi. Koska vanhemmat ja lapset ovat voineet edellisissä elämissä olla omia puolisoita, heihinkin voi olla poikkeuksellisen vahva sidos. Joskus täytyy tehdä sähköisen tason avioero vaikka omiin vanhempiinsa, että voi jatkaa omaa elämäänsä. Joskus menneet rakastetut tulee hyvästeltyä vasta vuosikymmeniä jälkeenpäin, vaikkei koko ihmisiä ajatellut pitkiin aikoihin. Toisinaan se pesäero täytyy tehdä johonkin ihmiseen moneen kertaan, että kerrokset vapautuvat, koska elämissä kierretään monia kertoja monilla eri tasoilla ja tavoilla samojen ihmisten kanssa.

Sähköiset kytkökset eivät totisesti katso aikaa, paikkaa tai tapaa toimiakseen. Kutsun haamusäryiksi niitä prosesseja, kun toisten reaktiot ilmenevät omassa kehossani. Haamusäryt ovat paljastaneet mitä kummallisempia kytköksiä mitä kummallisemmissa asiayhteyksissä mitä kummallisempien ihmisten yhteenliittyminä. Yhden verkoston osallisen toiminta ja puhdistusreaktio pakottaa toisetkin kohti muutosta, halusivat ne muut sitä tai eivät. Auki sanoitetut tunteet vapauttavat lukkoja sisarus- ja serkussarjoissakin, puhumattakaan sitten lapsissa ja puolisoissa tapahtuvista muutoksista. Muutoksien toteuttaminen on elämäntehtävä, vaikka tekisikin kipeää. Vähitellen sitä ajautuu selkä seinää vasten tekemään niitä muutoksia, vaikka aluksi kamppailisi kuinka niitä vastaan. Lasten ei tarvitse taistella läpi samoja ongelmia sukupolvesta toiseen, sisarus- ja serkussarjatkin voivat yhtäkkiä irrottaa tuskallisista koukuistaan. Magneettinen viesti on kuin se kumahdus, jonka atsteekkien kultakolikko aiheutti Mustan helmen kirouksessa osuessaan merenpohjaan – Musta helmi nousi meren syvyyksistä ja kirouksen alaiset luurankomerirosvot heräsivät toiveikkaina, että pääsisivät vaivoistaan.

Konkreettisen tason suursiivoukset ovat oikeastikin tärkeitä. Pitää voida luopua vanhoista valokuvista, muistoesineistä, turhasta roinasta ja remeleistä, jos haluaa elämäänsä jotakin uutta. Pitää voida miettiä tarkkaan, mitä haluaa, sillä mielikuvien varassa rakentaa todellisuuttaan ja mielikuvat, jotka ovat omia todellisia tavoitteita, toteutuvat kyllä. Toisten toiveiden ja haaveiden toteuttaminen on mahdotonta, mikäli ne eivät palvele omia tarkoituksia. Sähköinen verkosto pakottaa kehoston oireilemaan, jos sisäistä sielun sopimuksen karttaa ei noudateta. Monta kertaa miettii, ettei voi tehdä sitä tai tätä, koska toisten tarpeet menevät edelle ja toisten itsestään selvät oikeudet ovat omia tärkeämpiä. Ikinä ei voi kuitenkaan tietää, mikä on toisen karttaan määritelty hyväksi ja oikeaksi suunnaksi. Joskus tässä hetkessä suunnattoman itsekkäältä tuntuva teko voi olla kuitenkin toiselle paras palvelus ikinä ja omasta toiveesta joustaminen voi olla karhunpalvelus joukolle, joka on suurempi, kuin itse edes aavistaisi.

Energiatielle lähteminen on auttanut näkemään asioita, mutta sitä ei tarvitse kaikkien tehdä. Hymyilyn perhos-efektistä voi tulla tietoiseksi käymättä reiki-kurssia, eikä täydentäviin hoitomuotoihin tarvitse luottaa tai uskoa. Monet kokevat vaivaannuttavinakin ajatukset jostain kummallisesta käsillä parantamisesta. Omaa itseään ja elämäänsä käsittelemällä hyvin konkreettisesti puheen tasolla huomaa, miten suhdanteet ja ihmissuhteet muokkautuvat sillä, miten itselleen ja lähimmilleen puhuu. Miettimällä sitä, kuinka onnellinen tai onneton on ja kuinka onnelliseksi tai onnettomaksi haluaa tulla, auttaa jo itseään paljon. Asiat joita tässä olen käsitellyt eivät ole tosiaankaan radiota tai televisiota tai sähkövaloa kummallisempia ilmiöitä, joten niissä ei ole sinänsä mitään yliluonnollista tai uskonnollista. Mikäli haluaa ajatella puhtaan kehollisesti ja evolutiivisesti, nämä ilmiöt ovat löydettävissä kaikki siitä samasta eläinmaailmastakin, mistä ihminen on keholliselta osaltaan peräisin.

Jokainen rakentaa itse todellisuutensa niin hyvässä kuin pahassakin. Muuttamalla ajatuksiaan voi muuttaa dramaattisesti sekä elämänsä suuntaa että ihmissuhteitaan, mikäli niissä on itsen kannalta toivomisen varaa. Mitään ei voi kuitenkaan tehdä, ellei tiedä, mitä tahtoo. Mikäli seilaa tahtonsa kanssa perheenjäsentensä, puolison ja esimiehen välissä, ei uskalla toivoa itselleen mitään. Mikäli kaikki muut ovat itseä tärkeämpiä, omilla unelmillaan voi pyyhkiä takapuolensa. Terveelliseen itsekkyyteen kuuluu voida nimetä omat unelmansa, oman kunniansa peruspilarit, oman ylpeytensä perusta ja oman voimansa ääret. Oma polku voi risteillä toisten polkujen kanssa, mutta ketään ei voi pakottaa kulkemaan väkisin samaa matkaa. Toisten sopimuksiin ei saa puuttua, toisten yhtäläistä tahtoa ja sielujen sopimuksia täytyy voida ja osata kunnioittaa. Asioiden ja ihmissuhteiden näkeminen suuremmassa kokonaisuudessa auttaa kuitenkin ymmärtämään elämän lainalaisuuksia ja lohduttaa surussa silloinkin, kun joutuu miettimään valintojensa seurauksia.

Valintoja silloin tällöin joutuu kuitenkin tekemään, halusi tai ei. Valintojen perusteena voi olla ainoastaan oma etu. Jos ei elä itsensä näköistä elämää kannattelevien ihmissuhteiden varassa, on kuollut jo eläessään. Rakkaudessa ei ole pelkoa. Pelko on siemen katkeruuksiin ja vihaan, mitkä taas vievät pohjan kaikelta muulta hyvältä ihmissuhteissa. Pelokas ihminen ei uskalla tulla eikä olla lähellä. Pelko estää luottamuksen, jolloin epäilys alkaa kalvaa puolin ja toisin. Pelko yhdessä suhteessa leviää joka suuntaan, se on kuin hämähäkinverkko, johon ihminen kauhuissaan takertuu ja irti räpisteleminen on mahdotonta. Rakkaus piirtää pelolle rajat, tekee muodottomasta uhasta konkreettista ja määriteltävää, jopa läpinäkyvää. Rakkaus saa kaiken pimeässä olevan tulemaan valoon ja kirkastumaan niin, ettei ole sumuverhoa peittämässä mitään. Rakkaudessa ei ole, eikä tarvita salaisuuksia. Kun lakkaa salailemasta itseltään omaa elämäänsä, toimintaansa ja ajatuksiaan, poistuu tarve tehdä sitä toisillekaan. Yhtäkkiä ulkoisen ja sisäisen todellisuuden välinen jännite katoaa ja ihmissuhteet yleisesti ottaen neutraloituvat.

Energiahoitojen ja energeettisen vuorovaikutuksen oleelliset käsitteet ovatkin jännite, vetovoima ja neutraloituminen. Ne tulevat näkyviin ja kuuluviin kehostossa sekä sanallisessa kanssakäymisessä paremmin, kuin selvästi. Heti, kun toiminta johdonmukaistuu, ajatuksistaan tulee tietoisemmaksi ja niitä oppii hallitsemaan, toiset reagoivat niihin vähemmän. Ykseyteen on sidottu sekä yhtäläisyyksillä että eroavuuksilla. Kun eroavuuksiaan oppii jäsentelemään ja yhtäläisyyksiään neutraloimaan, ykseyden mittasuhteet rajautuvat. Omassa voimassaan oleminen on tärkeä läksy. Mitä vähemmän yhtäläisyyksiä toisten kanssa on, sen parempi, että oma valokeho jäsentyisi. Mitä vähemmän eroavuuksia on, sitä vähemmän on ristiriitoja ihmisverkostoissa sekä energiavuotoja toisten ihmisten kautta sinne tänne. Erillisenä yhteydessä oleminen onkin ihmiselle suuri haaste.