Rakkaus hoitaa/ Työnohjausta ym purkamista

Auttajan varjot

Energioille herkistyneillä on yleensä muutamia piirteitä, jotka alkavat sekä rakentaa, että hajottaa vanhaa elämänmallia uudeksi. Eräs niistä on, että suurten ihmismassojen seassa oleilu tulee haasteelliseksi, kun julkisilla paikoilla törmää ihmispaljouteen, ja koko sakin energeettiset systeemit napsahtavat omaan kentästöön. Esimerkiksi Stockmannin Hulluilla päivillä käyminen käy työpäivästä, kun tulee ”hoitaneeksi” kaikki vastaantulijat tavalla tai toisella. Toiset rakentelevat suojauksia ja itsekin aikani sitä tein, kunnes totesin suojausten olevan suhteellisen hyödyttömiä ja vievän energiaa tolkuttomasti. Suojausten avulla pystyy torjumaan jonkun verran toisilta läpi tulevia asioita ja niiden avulla kykenee selviytymän normaalista työpäivästä ilman, että omaan kentästöönsä imuroi kaikennäköisiä energiajäämiä. Tehdessäni hullussa vaiheessa ehkä kahdeksan asiakasta päivässä hierontaa pärjäsin ihan hyvin ilman suojauksia tai jos uuvahdin, riittivät kevyet ”kuivapesut” hoitojen välissä pitämään väsymystä loitolla. Pienen sairaalan kokoinen kompleksi, jossa on ehkä viidestä kymmeneen osastoa menettelee vielä päiväsaikaankin työtä tehden.

Suuremmassa sairaalassa voi laskea olevan samassa kompleksissa noin parikymmentä osastoa, missä jokaisessa on vähintään parikymmentä potilasta ja aamuvuorossa kymmenkunta hoitajaa sekä useampia lääkäreitä per osasto, puhumattakaan laitosapulaisista, kioskien henkilökunnasta, vartijoista, huoltomiehistä ja niin edelleen. Henkilökunta on keskimäärin yhtä väsähtänyttä, kuin potilasaines, joskus kipeämpiäkin. Havaitsin näissä ympyröissä, että suojaukset eivät ole ratkaisu. Ympäristön negatiivisuus, sairaat ihmiset ja orjuutuksen tunne syövät energiaa aivan tolkuttomasti. Prosessi tekee sitä samaa, mutta hitaammin ja erilaisella tahdilla ”ei niin herkille”. Fakta kuitenkin on, että joukossa on paljon herkkiä, jotka eivät halua uskoa olevansa herkkiä tai jotka eivät haluaisi olla herkkiä, vaikka tietävät hyvin olevansa. Työkaluja tarvitaan kipeästi.

Aika oli kuitenkin erittäin hyödyllinen pysähtyminen auttajan varjoja ajatellen. Onko sitten hoitoraivoa puhdistella ihmismassoja, jotka eivät selvästi sitä halua? Onko se ihan luvallista harrastaa ihmisten sähkökentästössä ”leikkejä, joiden seurauksista ei voi olla ihan varma”? Mistä tosiaan voi tietää, että hoidot ovat turvallisia? Millä voidaan taata se, että potilaat ja hoitaminen eivät kärsi tällaisesta salavihkaisesta toiminnasta? Onko aina pakko auttaa? Jos kerran tulee kipeäksi tällaisessa työssä, mikä pakko sinne on nokkaansa työntää – eikö vain voisi opiskella jonkun muun ammatin ja pysyä poissa?

Missä menee ihmisillä yksityisen ja yleisen raja, mistä voidaan tietää, ettei näkyviä tai näkymättömiä rajapintoja ylitetä ihmiseltä oikeasti lupaa kysymättä? Miksei energioita voi hallita niin, että yhteyksiä ei muodostu ja hoitaja pysyisi vain ihan omalla puolellaan eikä tekisi temppujaan työympäristönsä muille ihmisille? Mistä tietää, jos joku menee liian pitkälle? Mistä tunnistaa, että sähkökenttä muuttuu ja miten sen voi palauttaa entisekseen? Miten tällaiselta ”noitumiselta” voi suojautua? Entä jos on ottanut vastaan hoidon ja tulee toisiin ajatuksiin eikä sellaista haluaisikaan? Voiko näitä ”taikoja” vetää takaisin jollakin tavalla? Miten tällaisesta voidaan saattaa edesvastuuseen?

Sähkö ei tunne rajaa. Viimeisetkin rajat ihmisten välillä ylitetään, kun kosketetaan ja matkojenkin takaa rajanylityksiä alkaa tapahtua, kun tajuntaa muunnellaan kemikaaleilla, ts. alkoholilla, huumaavilla lääkkeillä tai muilla päihteillä. Muuntuneita ”oman” ja ”reaali”tietoisuuden tiloja on rajattomasti, yhtä paljon kuin on ihmisiä. Ensimmäisiä konkreettisia tilanteita oli minulle sellainen, kun meitä kätilöoppilaita opetettiin ohjaamaan ilokaasun käyttöä ja toisen henkäisyn kohdalla aloin hysteerisesti nauraa. ”Jaaha, ja nyt Essi aloittaa kirjan kirjoittamisen”, opettaja tuumasi. Ilo sisälläni nousi ja olin todellakin alkanut miettiä, mistä kirjoittaisin. Mistä opettaja saattoi sen tietää? Joko hän tunsi minut todella hyvin tai sitten hän luki ajatukseni. En kyennyt lainkaan nimittäin puhumaan, kun keskityin hengittämiseen, kuten ohje kuului. Eräs synnyttäjä ilokaasuhöyryistään tointuessaan sanoi, ettei tiennyt ”siellä” olevan ruotsinkielisiäkin synnyttäjiä. Todellisuus siis muuntui ilokaasun vaikutuksesta ja hän sai yhteyden toiseen, ruotsinkieliseen synnyttäjään.

Moni sanoo alkoholin vaikutuksesta voivansa olla eri ihminen, antaa itselleen luvan käyttäytyä toisin tai kokee jopa muuttuvansa ihan eri ihmiseksi. Steve Jobs kertoi avoimesti keksintöjensä pohjautuvan LSD-kokeiluihin. Tiukka reaalitodellisuudessa pitäytyminen ei vie ihmiskuntaa eteenpäin, ei hyvässä eikä pahassa. Jokaista keksijää on pidetty enemmän tai vähemmän hulluna ja monien viisaus on tunnustettu vasta postuumisti. He ovat tarvinneet avoimen mielen ja ajatuksen, jota seurata, että on keksitty sähkövalo, autot, lentokoneet ja avaruusmatkailu.

Energiat ovat sähköä. Ihmiset ovat sähköllä toimivia olentoja, muun muassa sydämessä ja aivoissa kulkevat impulssit ovat sähköä. Kehossa tapahtuvien kemiallisten reaktioiden taustalla ovat sähköiset reaktiot. Tietoisuuskin on siis ajateltavissa sarjana kemiallisia ja sähköisiä impulsseja, kuten radiot ja televisiot. Oikein harjoitettuna sähköisen viestinnän avulla ihminen saa yhteyden toiseen sanattomasti, telepaattisesti. Käytännössä tätä tapahtuu ihmisten välillä kaiken aikaa. Oletan myös, että näitä muuntuneita tietoisuuden tiloja olisi mahdollista tutkia, mikäli se otettaisiin tavoitteeksi. Olematta vainoharhainen tai kannattelematta salaliittoteorioita, väitän että erilaiset armeijat näitä jopa tutkivat voidakseen hallita massoja. Millaisia todellisuuksia saadaan aikaan tietyillä kemikaaleilla, tietyillä annoksilla ja tietyissä olosuhteissa? Ihmisten yksilöllinen metabolia on se koetinkivi, joka tähän vaikuttaa. Kaikkiin eivät kaikki kemikaalit edes tehoa, toiset menevät yllättävän ”sekaisin” ihan mistä tahansa.

Eräisiin vaikuttaa herkästi jo toisten humaltuminen, ei tarvitse itse ottaa mitään kemikaaleja kun vaikutus on ympäristön vaikutuksesta jo sama. Kun aloin tuntea ihmisten särkyjä, totesin ne hiukan pinnallisemmiksi, kuin omat oikeat kipuni. Aloin kutsua niitä haamusäryiksi, koska ne hävisivät sitten, kun kivulias ihminen poistui lähistöltäni. Sähköinen viesti kulkee asiakkaasta, potilaasta tai työtoverista minuun, tunnistan sen paikan ja pystyn sen perusteella hoitamaan tai arvioimaan kivun suuruutta tai keskustelemaan tunneperäisistä reaktioista kivun taustalla. Samantapaisella periaatteella tunnen ihmisten krapulat, humalat ja harjoittelemalla voisi myös arvioida, mikä muu päihtymiseen tarkoitettu kemikaali on käytössä.

Hoitamiseen käytettävät energiat ovat rakkaudellisia. Niissä on tietynlainen taajuus ja resonanssi, joka herättää ihmisessä elämänvoimaa. Mikäli jonkun on aika lähteä, rakkaudesta saa voimaa irrottaa tästä elämästä. Energioilla ei siis pitkitetä kenenkään kärsimyksiä terminaalivaiheessa ja toisaalta, mikäli korkeampien olemuspuolten sopimusten puitteissa ihmiselle on hyväksi parantua, se tapahtuu. Koska jokainen ihminen on sähköinen pakkaus, omaehtoinen ”varaus” negatiivisesti tai positiivisesti vaikuttaa ympärillä oleviin. Negatiivinen ajattelu vaikuttaa negatiivisesti ja positiivinen ajattelu positiivisesti. Ei siis ole yhdentekevää, millaisia ajatuksia kannattelee ja millaisessa seurassa liikkuu. 30-metrinen sähkökenttä ympärillä vaikuttaa kaikkialla, minne menee.

Tietyllä tapaa, jos ei koskaan missään olosuhteissa haluaisi vaikuttaa toisiin ihmisiin tai haluaisi joutua toisten vaikutusten alaiseksi, pitäisi muuttaa erämaajärven mökkiin mahdollisimman kauas kaikista. Bussissa viereen istumalla ja imperatiivisissa hoitotoimenpiteissä ihmistä kosketellessa tulee ylitettyä rajoja, vaikkei tahtoisi tai tarkoittaisi. Ja sähkö on siitä merkillinen elementti, että se virtaa ihan itsekseen.

Hoidon vastaanottamiseen, vaikka sen kieltäisi tietoisesti, tai vastanottamatta jättämiseen vaikka sitä tietoisesti haluaisi, vaikuttavat muun muassa korkeammat olemuspuolemme, joita sieluiksi kutsutaan. Egyptiläiset uskoivat kaksiosaiseen sieluun (ka-ba) ja kalevalaisessa ajattelussa on samanlaista kaikua. Ihmisen nukahtaessa, langetessa loveen tai ollessa rajatilassa unen ja valveen välimaastossa toinen sielun osa, luonto, lähtee liikkeelle. Tämä on ovikelloa etukäteen soittavan ”irlantilaisen” tai matkaa tekevän ”etiäisen” taustalla. Korkeammat olemuspuolet voivat sopia keskenään, että hoito on hyvästä ja energiat alkavat virrata.

Tietoisesti virratuksen voi kyllä lopettaa, mutta esimerkiksi sairaalassa kipeiden ihmisten lähellä ne virtaavat kaiken aikaa. Sellaisessa ihmismassassa on vaikeaa päätellä, että ”tuolle ei voi niitä lähettää” tai ”tämä ei niitä halua”. Olen siis jättänyt sen asian korkeampien voimien huoleksi. Hoitamiseen liitetäänkin aikomus ”hoidettavan parhaaksi”, jolloin energioita ei säädellä omasta egosta käsin eikä oman voiton tarpeesta lähtien.

Toisinaan joku on niin kipeä tai kipeitä ihmisiä on paikalla kestämätön määrä, joten on helpompaa ”siivota tila” ylimääräisistä haittajäämistä. Mitä ne sellaiset ovat? Esimerkiksi ihmisten kateita, kaunoja ja katkeruuksia, joita he voivat sairaalaan jättää hoitoa saatuaan. Jos joku sairastaa haimatulehduksen, se on merkki pinttyneestä, puhdistumaan pyrkivästä katkeruudesta. Kun ihminen saa tulehduksen, se on puhdistusreaktio. Puhdistuksen päätyttyä katkeruuden jäämät jäävät sairaalaan, kun ihminen tyytyväisenä lähtee kotiin. Lisäksi ihmisillä on mukanaan auroissaan kaikenlaisia voimia vieviä ”energialoisia”, esimerkiksi vanhat rakkaussuhteet tai lapsuudessa kovasti moittineet sukulaiset saattavat olla tällaisia loisia, joilla on avoin yhteys omiin energioihin. Haittajäämät ovat sähkövarauksia, jotka rakkaudellisesti voidaan neutraloida tai katkaista yhteys kätevästi.

Kaikki eivät katkaisuja halua, koska vanhoissa vihoissa on turvallista ja mukavaa muhia. Tilojenkin puhdistukseen käytän aikomusta ”apua saavat ne, jotka sitä kaipaavat ja haluavat”, sillä toiset todella haluavat päästä elämässään eteenpäin ja tietävät tarvitsevansa itse kaiken voimansa, jotta eivät jäisi menneisyytensä vangeiksi. Aikomuksen perusteella korkeammat olemuspuolet sitten päättävät ottaa apua vastaan tai eivät. Joidenkin vointi kohenee siis tällaisesta aikomuksella tehdystä hoidosta kummasti, toisten ei. Toisinaan näihin ”roikkuviin” ihmissuhteisiin liittyy opetus esimerkiksi rajojen vetämisestä tai anteeksi antamisesta, eikä niitä saa, tai ”anneta” katkaista.

Hyvällä aikeella siis avun saavat ne, jotka siitä hyötyvät eikä ketään manipuloida ilman sielun sopimukseen käsikirjoituksen mukaista lupaa siihen. Raskaat mentaalirakenteet sukupolvien takaa, humalatiloista jääneet ”pöppyräenergiat”, erilaiset entiteetit tai loisenergiatkin saadaan puhdistettua rakkaudellisesti, kun ne lähetetään valoon puhdistuman yhdessä vainajien kanssa. Mihin ihmeen valoon? Sinne, mistä kaikki on saanut alkunsa ja minne kaikki päättyy. Lääketokkurassa kuollessaan ei välttämättä tiedä, mikä on totta ja mikä ei, eikä vainaja osaa suunnistaa siihen valoon, minne pitäisi, vaan seuraa elävien valoa, jääden sitten maan päälle kiertelemään. Sairaaloissa kuollaan paljon, joten siellä on vainajiakin paljon. Ajoittainen puhdistus auttaa merkittävästi henkilökunnan jaksamista ja edistää myös potilaiden paranemista.

Puutarhuri-aspektin kannalta on helppo tutkia näitä haittaenergioita tai energiajäämiä. Ne ovat kuin rikkaruohoja, jotka pyrkivät elämään ja vievät mineraaleja, vettä ja muita elämisen aineksia niiltä, joita oikeastaan haluttaisiin kasvattaa. Olettaen, että halutaan kasvattaa ”kukkia”, antamalla haitta- ja loisenergioiden mellastaa, annetaan tilaa rikkaruohoille. Mitä jää silloin kukille? Ne voivat jäädä niiden rikkaruohojen jalkoihin – ja näin tuntuu sairaalassa käyvän. Henkilökunta uupuu, entuudestaan sairaat potilaat uupuvat ympäristön vaikutuksesta pahemmin kuin kotona sairastaessaan uupuisivat ja se silmälle näkymätön sienirihmasto elää herroiksi. Yleinen hoitotilojen tai julkisten paikkojen puhdistelu ei siis ole hoitoraivoa eikä vaikuta kehenkään negatiivisesti, päinvastoin. Se tarkoittaa sitä, että ihmisellä on enemmän energiaa käytössään, kun niitä ei valu jatkuvasti muualle. Myöhemmässä vaiheessa erottelen sydänyhteyksiä loisenergioista, ne ovat kaksi eri asiaa.

Kun sitten hoitotoimenpiteessä tai bussissa kanssamatkustaja alkaa ”tilata” energiaa tiedostamattaan, sekään ei ole hoitoraivoa. Sähköiset prosessit pyrkivät aina neutraloitumaan, se on kaiken taustalla lähtien ravintoaineiden siirtymisestä mitokondrioihin päätyen nesteiden kulkeutumiseen kudoksesta toiseen. Ihmistenkin välillä energiat pyrkivät tasapainottumaan. Jos jollakin on energiaa käytössään, sitä pyrkivät tilaamaan itselleen ne, joilla sitä ei ole. Sairaalaan tai hoitoihin tulevat ihmiset, jotka kaipaavat itselleen lisää voimaa ja sitä he saavat toisilta potilailta sekä henkilökunnalta. Mikäli henkilökunnalla on hyvä energiatasapaino sekä hyvät energioiden lähteet, he pysyvät asian kanssa tasapainossa ja terveinä. Mikäli näin ei ole, alkaa tuhoisa kierre sairasteluineen ja masennuksineen. Usein potilaan puolelta tulee tiedostamaton tilaus johon hoitaja yhtä tiedostamattomasti vastaa. Joidenkin kanssa kemialliset reaktiot sujuvat paremmin kuin toisten, joidenkin kanssa kohtaaminen on voimaannuttavaa ja parantaa.

Kaikki hoitajat eivät ole kaikkien hoidettavien kanssa samoilla taajuuksilla eikä energia kulje. Joskus hoitaja voi olla niin uupunut, että vie voimaa hoidettavastaan. Toisinaan kohtaaminen ja hoitotehtävän täyttäminen voimaannuttaa molempia, kun ”tehtävä tulee täytettyä” ja matkalla on kohdattu joku sellainen, joka ”pitikin kohdata”. Tätä virratusprosessia tapaa kaikkialla, työpaikalla ja kodeissa vallitsevat hyvät ja tasapainoiset energiat niin kauan, kuin ollaan tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, jotka omaan sielun sopimukseen kuuluvat ja joiden kanssa omia oppiläksyjä oikein oivalletaan. Tietoinen energioiden virratus siis ei ole eettisesti sen huonompi ratkaisu, kuin olisi pistää nenänsä ulos kotipirtistä aamulla muutenkaan. Ne, joilla tämä tietoinen tekniikka on hallussa, kykenevät virrattamaan erilaisia taajuuksia ja suuremmalla volyymilla, siinä on ratkaiseva ero.

Hoitoraivoksi voitaisiin lukea kaiken vastaan tulevan väkisin hoitaminen. Se voi olla suurta tarvetta olla avuksi tai mahtaileva käsitys omasta kaikkivoipaisuudesta. Olen myös havainnut hoitoraivoa olevan sen, että ei osata oikein puolustautua, jos ”narsistinen imuri” tulee vastaan. Koetaan niin suurta rakkauden ja ykseyden tunnetta, että ollaan valmiita antamaan itsestään kaikki sille toiselle ”rakkauden tähden” tai ”kun minä saan häneltä niin paljon”. On ollut pitkä tie käsittää, että ykseys on totta ja siihen on suuri osa maailmasta havahtumassa, siitä pidetään paljon ääntä. Se on ihan totta, nyt-hetkessä jokainen on kemiallisesti linkitettynä ajasta ikuisuuteen, omiin edellisiin elämiinsä ja tuleviinkin karmoihinsa, sekä kaikkeen maailman toisella laidallakin. Jopa Raamatussa sanotaan, että ”Olemme kaikki yhtä Herrassa” ja se tarkoittaa tätä. Ei siis ole yhdentekevää, miten kohtelee itseään ja miten kohtelee toisia. Ei ole yhdentekevää, mitä ajattelee itsestään ja toisista.

Ykseyden kautta kaikkien tuska ja kaikkien riemu ovat yhtä lailla käsin kosketeltavia. Auttamisen tarve ja tarpeellisuuden tarve tekevät hoitoraivosta eroon pääsyn vaikeaksi. Totuus on, että kaikki eivät halua tulla autetuiksi eivätkä kaikki oikeasti halua apua, vaikka sitä pyytäisivätkin, koska avun saaminen ja vastaanottaminen tarkoittaisi liian raskaita luopumisia itselle tärkeistä tunnelukoista ja suojamekanismeista. Ykseys on toisaalta hienoa, kun sen oikein oivaltaa, että ihan kaikki ihmiset ovat samanarvoisia ja että kaikkien kivut ovat ihan yhtä kovia ja että jos jotakuta annetaan riistää, annetaan myös riistää itseä. Ja jos jonkun puolesta kamppaillaan, kamppaillaan kaikkien puolesta. Esimerkiksi sodankäynnissä yksi suuri strategia on tehdä vastapuolesta epäinhimillisiä uskomuksineen, tapoineen, rituaaleineen ja tottumuksineen,. Viholliset ovat kuin eläimiä, joille voikin sitten tehdä kaikenlaista, kun he eivät ole ihmisiä ollenkaan.

Ykseyteen ja sydänyhteyteen pyrkiminen koko maailman kanssa ei kuitenkaan ole mikään tavoite minun nähdäkseni. Oman tietoisuuden pitäminen omassa lapasessa on tärkeintä, mitä voi tehdä. Maadoittuminen pylväsrakenteisesti maasta taivaaseen on ainoa keino säilyttää uniikkiutensa. Erilaiset verkot esimerkiksi riippuvuuksien kautta ja sydänyhteydet toisiin ihmisiin kuitenkin hajaannuttavat valokehoa niin, että maadoittuminen estyy. Maadoittuminen pylväsrakenteisesti on tavoite, vaikka kuulostaakin julmalta.

Maadoittumista edesauttaa verkostojen purkaminen ja karmojen puhdistaminen, toisin sanoen niiden ihmisten kohtaaminen, joita kuuluukin kohdata – oman sielun sopimuksen täyttäminen niiden kanssa, joiden kanssa sopimuksia on tehty. Hoitoraivo, riippuvuus hoitamisesta, on yhtä lailla riippuvuus kuin päihdeongelmakin, ja omanlaisensa verkko. Toisaalta hoitaminen voi olla sielun sopimus ja elämäntehtävä tässä elämässä. Jokaisen harkintaan kuuluu arvioida, mitkä ovat vaikuttimet, kun ketään tai mitään lähtee hoitamaan.

Kun opin ”keräämään valojani” opin myös keräämään pois energioita sellaisista hoitotilanteista, joiden jälkeen hoitamani ihmiset olivat jääneet hiukan epävarmoiksi siitä, olisivatko oikeastaan hoitoa halunneetkaan. Ne voidaan tehdä yhtä lailla aikomuksella ja katkaisuna, kuin esimerkiksi voidaan hakea ”oma voima” talteen sellaisista paikoista, joissa on joutunut kamppailemaan omista rajoistaan. Uhrautuminen, pelottavat tilanteet, syyllisyyttä aiheuttavat teot ja häpäisyt ovat tällaisia. Ja jos toisaalta tietää itse sellaisia tehneensä, ne voi purkamalla, anteeksi pyytämällä sekä antamalla, ja valojensa keräämisellä neutraloida. Tällöin toinenkin tai toisetkin osapuolet saavat omat valonsa omaan käyttöönsä ja vapauden tehdä niillä, mitä haluavat.

Energialoiseksi ja avoimeksi energiayhteydeksi jää helposti sellainen tilanne, jota on vaikeaa antaa anteeksi. Tällaisia energiavirtauksia voivat olla väkivalta, kiusaaminen, seksuaalinen hyväksikäyttö, kaltoinkohtelu lapsena, hylätyksi tai torjutuksi tulemiset sekä uskottomuus. Joku kysyy, että onko pakko tällaista edes antaa anteeksi? Eikö viha ole oikeutettua ja katkeruus luonnollista? Vastaan, että on. Ihminen on ihminen ja hänellä on inhimillisiä tunteita. Mutta, jos haluaa pysyä terveenä eikä ruokkia näitä ihmisiä, jatkuvasti syöttää heille omaa voimaansa elinvoimaksi kuten lapamadoille tai rikkaruohoille, on parempi antaa menneiden mennä.

Jos haluaa olla itsekäs ja pitää oman voimansa, anteeksianto on neutraloiva, vuodot tukkiva teko. Ja jostain syystä usein se, joka syyttää toista näistä onnettomista tapahtumista, syyttää myös alitajuisesti itseään siitä, että antoi niiden tapahtua – täytyy siis antaa anteeksi myös itselleen, että ei ole voinut tai osannut tai halunnut estää tapahtumien kulkua. Joillain ihmisillä tuntuu olevan jatkuvasti samankaltaista ”vuototaipumusta”. Jatkuvasti pettäviä puolisoita, jatkuvasti väkivallan kokemuksia, jatkuvasti hylkäämistä ja torjuntaa, jatkuvasti kiusaamista. Jos jotakin tapahtuu toistuvasti, kyseessä on mestariopetus, minkä oivaltamisen jälkeen sähkökenttä puhdistuu tarpeesta opiskella tätä samaa asiaa toistuvasti, eikä saman asian opettajia enää ilmaannu.

Anteeksi antaminen auttaa siis myös siinä, että ei tarvitse samaan mäntyyn enää törmäillä. Menneisyyden hautaaminen siis auttaa tulevaisuudenkin helpottamisessa. Sairastelu on eräs keinoista paeta elämän totuuksia, mutta myös puhdistaa kehostoaan ja oivaltaa oppiläksyjään. Energioiden suoman rakkaudellisen tunteen turvin oivaltaminen ja irti päästäminen tapahtuvat helpommin ja kokijan kannalta turvallisemmin. Energeettisen hoidon turvin ihminen pääsisi siis mahdollisesti jopa vähän nopeammin asioissaan eteenpäin.

Energiahoidot kuitenkin rikkovat monenlaisia rajoja. Ne rikkovat kosketuksella sen perinteisen käsivarrenmitan rajapyykin, mistä halutaan eettisessä hoidossa pitää tiukasti kiinni. Ne rikkovat myöskin kärsimyskultin rajoja, sillä kaiken on tapahduttava määrätyllä lailla kitumisen kautta; eihän lääkekään ole hyvää jos se ei maistu pahalta. Ne rikkovat hierarkiarajoja, koska energiahoitoa voi opiskella oikeastaan kuka vain, joskaan siihen ei kenellä tahansa ole halua eikä mahdollisuuttakaan. Ne rikkovat hyvän, pyhän ja pahan rajoja, koska virtaavalle sähkölle ei ole toistaiseksi asetettu taajuuksia, joista tietäisi aukottomasti, mitkä kuuluvat Pyhälle Hengelle ja mitkä Saatanalle, eikä niitä pystytä aukottomasti todistamaan – vielä.

Toivon, että ne, joita tämä ajatus naurattaa, miettisivät, kuinka syvällä lopulta suoranainen noitavaino istuu kulttuurissamme. Vaikka moni eroaa huoletta kirkosta, ”onko se turvallista” -ajatuksen taustalla on usein pienen pieni levottomuus siitä, että koska monet täydentävien hoitomuotojen menetelmät tulevat idästä, niiden juuret eivät ole hellenistis-egyptiläis-kristillisvaikutteisia – ja siten ne ovat arveluttavia. Mistä voi tietää, ettei se saatu energiahoito tarkoitakaan kadotusta? Sen johdatuksen mukaisesti, mitä itse olen saanut, pimeän tietä on kaikki se, mikä heikentää elämänvoimaa ja sammuttaa elämänhalua. Itse en koe olevan mitään persoonallista pahaa kuten Saatana, olevan olemassakaan – on vain hätää, sekaannusta ja hajottavia prosesseja.

Kaikki se, mikä saa liekin syttymään ja elämänvoiman virtaamaan, on pyhää ja hyvää – rakkautta. Valon teitä ovat kaikki sellaiset, joista ihmiset saavat itselleen apua, voimaa ja mikä heitä vahvistaa. Pimeän tietä kulkeneiden kertomuksista tiedän sen, että heistä jokainen tietää, voiman tunteen olevan ehdollista ja riippuvan jostakusta toisesta, se on valhetta. Valon tie nousee ihmisestä itsestään, se on totuus joka pakottaa seuraamaan itseään. Tässäpä arkinen esimerkki; kehosto tietää, että kahvi tekee pahaa munuaisille. Jonkun ajan päästä sitä kahvia ei enää voi määrättömiin juoda ja lopulta halu sen juomiseen voi kadota kokonaan, koska keho ei ota sitä enää vastaan, se estää ”myrkkyjen” nauttimista ja pakottaa esimerkiksi nukkumaan paremmin.

Koska energiahoitoja on mahdollista antaa etähoitoina, miten niiltä ja niiden vaikutuksilta voi suojautua, jos joku väkisin niitä syöttää eikä itse niitä halua? Yksinkertaisin suoja on pyyntö tai rukous, että mikään vieras ei pääsisi itseen ja lähiympäristöön vaikuttamaan. Mikäli kuitenkin havaitsee, että esimerkiksi omaa huoneistoa on ”peukaloitu” ja siellä olevat energiatasot tuntuvat vääriltä, yksinkertaiset tilanpuhdistuskeinot ovat suojaavia menetelmiä. Jos niitä ei itse osaa eikä itse hallitse, aina voi pyytää apua ammattitaitoiselta taitajalta. Eettinen energiahoitaminen on aina rakkaudellista ja aikomus hoidettavan hyväksi sisältää usein myös aikomuksen, että mikäli vastaanottaja ei halua hoitoa ottaa vastaan, se menisi lähimmälle tarvitsevalle – tarvitsijoita riittää jokaisen ympärillä.

Mikäli joku käyttää lois- tai sydänyhteyttä omaa egoa pönkittääkseen tai suoranaisesti toisen elämän tuhoamiseen tai mielenterveyden murentamiseen, sen tunnistaa energiatasojen heikkenemisestä pikemminkin, kuin niiden lisääntymisestä. Hoidon voi todeta auttavan, kun oivalluksia elämän solmukohdista alkaa hoidettavalle tulla, hän alkaa niitä tahollaan työstää ja energiatasot nousevat, paraneminenkin käynnistyy. Joskus läpi tulee, hoidolle päivätietoisuudessa vastentahtoisen ihmisen kautta, suuri energiatilaus hoidettavan läheiselle.

Itse ainakin olin melko suojaton tällaisessa tilanteessa. Kivut olivat lamauttavia enkä saanut yhteyttä katkaistua, joten kokeilin kaikenlaista. Ensin pelkästään näiden ihmisten auttaminen ei riittänyt, tilojen puhdistaminen piti oman tasapainon siedettävänä viikon kerrallaan, kun ne viikoksi asetti. Puhdistin varovasti aikomuksella työympäristöä – kas, heti helpotti. Kun työpäivä päättyi ja kipu alkoi kiristää, kokeilin asuinrakennuksen puhdistamista ja kas, helpotti. En edes tiennyt, missä he asuivat, mutta pelkkä aikomus oli tarpeeksi, energia ohjautui heidän tajuntansa ja tietoisuutensa lähistölle. Aika ajoin koin syyllisyyttä siitä, etten uskaltanut ja osannut rajata heitä niin, etteivät he päässeet läpi. Kumpi tällöin onkaan tunkeilija? Se, joka tulee hoitajalle läpi vai se, joka sitten hoitaa?

Kun oivalsin pintojen ja verkostojen merkityksen, aloin puhdistella yhdistäviä pintoja siten, että tarttumapintaa oli vähemmän, jolloin kivutkin vähenivät. Sydänyhteyden erilleen repimisestä johtuva kipu oli niin kova, että lapsenikin sitä oirehtivat. Jouduin tosissani miettimään, missä menevät rakkauden, vallankäytön ja uhriutumisen rajat. Olin melko varma siitä, että nämä ihmiset eivät kyllä lainkaan aavistaneet, mitä minun päässäni tapahtui eikä dialogi ollut mahdollinen, joten käteni olivat melko lailla sidotut. Toisaalta kieltäytymällä hoitamasta ja hyväksymällä kivut pakottaisi heidät itse kohtaamaan kipunsa, sillä hoitaminen vain antaisi aineksia sietää elämäntilannetta, jonka kohtaaminen olisi tärkeää. Toisaalta kivut sitten taas lamauttivat itsen ihan täydellisesti ja menivät läpi edelleen lapsiini. Irti repiminen osoittautui oikeaksi ratkaisuksi aika ajoin, vaikkei siitäkään ollut pitkäksi aikaa hyötyä. Sydänyhteys ei niin vain katkennutkaan.

Totesin, että kaikki kivuliaisuus on rakkauden harhaa ja aloin puhdistella näitä harhakuvia sekä pintoja minun ja yhteysihmisten välillä. Kivut vähenivät asteittain, kun oivalsin näitä karmisia yhteyksiä ja myöskin sukujuurien yhteyksiä, joihin olemme sähköisesti sidottuja lujemmin kuin uskoisimmekaan. Osattuani katkaista oikein esimerkiksi sukutraumoja sekä puhdisteltuani karmoista erinäisiä negatiivisia aspekteja, aloin päästä kipujen kanssa tasapainoon. Oivalsin itsen kautta hoitamisen tärkeyden; mitä enemmän hoitaa itseään, sitä paremmin pääsee irti niistä sidoksista, joita ei edes välttämättä haluaisi.

Kaikilla hoito ei tunnu miltään, vaikka hoitajalla käsiä polttelisi tai kylmäisi kuinka. Joskus hoitaja ei huomaa mitään, mutta hoidettava kyllä tuntee kaikenlaista, lähtien uneliaisuudesta ja levollisuudesta matkaten humalankaltaiseen rakkauden tunteen ja ilon kautta päätyen kipuihin ja itkuun. Kaikki eivät tosiaan ota hoitoa vastaan, koska korkeammat olemuspuolet estävät hoidon vaikutukset ja energiat virtaavat kuin vesi hanhen selästä. Sen ennustaminen, kuinka hoito kenelläkin vaikuttaa, milloin hoidon teho on maksimissaan ja milloin oireita tulee, ei voi ennustaa. Kehosto työstää hoitoa samaan tapaan, kuin se työstäisi lääkkeitäkin. Joskus voi mennä viikko, ennen kuin oivalluksia alkaa tulla tai muut ihmiset reagoivat muuttuneeseen sähkökenttään ja joskus reaktio on välitön.

Monet kokevat kivuliailtakin tuntuneet hoidot hyvinä, koska se on ollut ”pahalta maistuvaa lääkettä”. Hierontaan ja jäsenkorjaukseen saamaani opetusta sävytti opettajien toistelu ”se ei saa sitten sattua” ja kuitenkin yksi jos toinenkin epäluuloinen asiakas kääntyi kannoillaan, kun sanoin, ettei tarkoituskaan ole satuttaa. ”Ei se sitten mitään voi auttaakaan” tai ”tuskin tästä mitään hyötyä oli”. Tarve kärsimykseen on ihmisellä suuri.

Varjotyö

Matkan varrella on tullut jonkin verran takapakkeja, tietenkin. Sitä tietää absoluuttisesti mokanneensa jotakin. Sitä tietää toimineensa epäeettisesti ja sitä tietää, ettei ihan mennyt putkeen. Kukaan ei tietenkään ole täydellinen eikä itseään auttaisi liikaa syyllistää siitä, että kaikki pitää opetella kantapään kautta, mutta virheistään voi myös oppia. Varjotyön keskeinen osa-alue on kohdata omat mörköoopperansa ja katsoa peiliin, kun virheitä tulee tehtyä, sekä pyytää anteeksi. Tärkeä peili on tietenkin yhteisö, jossa toimii sekä asiakkaat, joiden kanssa toimii. Kaikille myös opastetaan vähän eri asioita, joten varmastikaan kaikki eivät voi samastua minun kokemuksiini. Anna Puun laulu ”Säännöt rakkaudelle” on sangen koskettava, sillä myös rakkaudella hoitamiselle täytyy olla jonkinasteiset säännöt osviittana, vaikka niitä sitten eri tavoin sovellettaisiinkin.

Jokainen energioiden kanssa tekemisissä oleva tietää, että kyseessä ovat rakkaudelliset energiat ja hyvä voima, vaikka ihan aina hoidon seuraukset eivät aluksi hyvältä tunnukaan. Sen tiedostaminen, että tämä elämänmeno onkin oikeastaan väärä tie, on tuskallista. Ongelmiensa tiedostaminen ja tosipelkojensa kohtaaminen on hirveää, mutta kerralla niitä ei anneta kellekään. Ihmiselle annetaan vain se, minkä hän kestää. Usein hoitoon ajaudutaan siinä kohtaa, kun tuntuu siltä, että näin ei kestäisi enää päivääkään. Vasta jälkikäteen voi arvioida, että oliko ratkaisu sittenkään oikea tai väärä. Moni, joka kummastelee esimerkiksi pakonomaista tarvetta jättää työnsä tai liittonsa kamppailee sielunsa sopimuksen kanssa ja kantaa turhaa huolta siitä, ettei kykene vaikuttamaan ihan kaikkiin voimiin, jotka elämässä pyörittävät.

Lisäksi ihminen tulee tehneeksi sopimuksia, joiden purkamiseen tarvitsee oivalluksia ja apua ulkopuolelta. Itselleen anteeksi antaminen on kaikkein vaikeinta, mutta se on kaiken alku. Jos ei voi armahtaa itseään, on pakotettu syyttelemään ja tuomitsemaan myös toisia. Kaikkien liitosten ei ole tarkoituskaan kestää loppuikää. Elämme niin pitkään nykyään, että on vaikea tajuta, kuinka henki on varhaisempina vuosisatoina ollut sotien ja kulkutautien vuoksi herkässä. Ihminen on ollut ulkoisten tekijöiden armoilla.

Nykyään ajatellaan tahdonvoiman olevan se, mikä ratkaisee. Lopultakaan ei ole kysymys tahdosta tai sen riittämisestä. Tahtotila ei ole koko totuus, jos keho ja sielu kapinoivat niitä tietoisia päätöksiä vastaan. Täytyy muodostaa konsensus; keho kertoo, jos ollaan vikareitillä ja sielun kipu väärin eletystä elämästä tulee väistämättä keholliseksi jossakin kohtaa. On siis tärkeää kohdata itsensä ennen kaikkea.

Käytössä on voima, jota toiset nimittävät rakkaudeksi ja toiset taikuudeksi. Nämä ovat kalevalaisittain Louhen ja Väinämöisen loitsuvoimia. Ne paljastavat vanhan totuuden aarteesta; se on siellä, missä ihmisen sydän majailee. Joskus aarre on pysyvä paikka, joskus innoitus, joskus matka ja toisinaan taas se on joku ihminen. Aarre voi tietenkin olla vain harhaa; sitä löytää kartan josta aikoo ottaa selvän, eikä ole aavistustakaan, että maksaako seikkailu vaivan. Mutta aarre houkuttaa. Sampo pitää ryöstää itselle keinolla millä hyvänsä. Tosiasiassa aarteet ovat vain heijastus siitä, mitä todellisuudessa haluaisimme. Jos hallussa olisi se Sampo, mitä se kirjokansi itselle jauhaisi? Illuusion ja todellisen taikuuden ero on hiuksen hieno. Illuusio on kuva peilissä ja se vääristyy heti, kun joku heittää peiliin vettä.

Itse koen, että todellinen rakkaus riisuu näitä harhoja, pakottaa näkemään itsen sekä toiset sellaisina, kuin tosiolemus on ja vaatii miettimään, voiko tämän ihmisen kanssa olla tosissaan tai voiko tällaiseen työhön sitoutua täydellä teholla vai ei. Rakkaus myös pakottaa muutokseen, etenkin silloin, kun vastaus ei itseä miellytä. Metamorfoosi on pakollinen; toukka ajautuu kohti perhosvaihetta väkisinkin eikä käärmekään voi välttää nahkojensa hylkäämistä kasvaessaan. Vallankäyttöön, pelkoihin ja omistamisen haluun sidottu rakkaus on sitä vääristävää tunnetta, jonka perusteella on mahdotonta erottaa valhetta totuudesta. Rakkaus itse on pyhä totuus eikä ihminen voi sitä eikä sen vaatimuksia itseltään kieltää, jos sitä haluaa seurata.

Rakkaus pakottaa vapauttamaan kaikki kahleet, myös ne jotka sitovat toisia itseen. Mikäli joku sitten haluaa ilman niitä kahleita pysyä rinnalla, olkoon niin. Elämänvoimaa ei voi hillitä ja se vaatii ehdottoman luvan kasvuun. Jos joku ei sitä elämänvoimaa kaipaa tai halua, se on kerta kaikkiaan uskottava. Eivät kaikki ihmiset haluakaan voida hyvin, eikä heitä kiinnosta parantua – ja se on heidän tiensä. Kenenkään puolesta ei voi elää elämää. Terveyden ja sairauden raja on hiuksen hieno, mutta kullakin on lupa pitää kiinni omista harhoistaan ja elää elämäänsä niiden kanssa. Vain yksilö itse voi muuttaa elämäänsä jos tahtoo. Elämänvoima pakottaa muutoksiin, jos sen ottaa vastaan, mutta aina sitä ei haluta ottaa vastaan. Esimerkiksi päihdepuolella tehdään hyvää työtä sen kanssa, että ihmisten annetaan käydä taistelunsa.

Ratkaisu päihteettömyydestä vaatii muuttamaan koko sosiaalisen kentän, toiminta- ja suojamekanismit sekä luopumaan niistä elämyksistä, joita päihde tarjoaa. Elämänvoima voi pakottaa yhtä lailla perusinsinöörin muuttamaan koko elämän kenttänsä ja rakentamaan kokonaan uuden ajattelumaailman. Varjopuolena onkin halu mahtaa asioille jotakin; halu rakentaa toisille ihmisille ”hyvä elämä” vaikka hyvin tietäisi, ettei se ensinnäkään ulkopuolelta onnistu ja toisekseen yhdelle hyvä kenkä on toiselle puristavainen; hyvän elämän absoluuttista totuutta ei ole olemassakaan.

Elämänvoima tarjoaa sellaisen tunteen, että sitä onkin oman elämänsä sankari – vapaa tekemään tahtonsa mukaan ja sitä pystyy mahdottomaankin, koska se vapauden ja rakkauden tunne antaa konkreettiset siivet. Sankaruutta on kahdenlaista; sitä voi olla tosielämän Aku Ankka, jonka satunnaiset sankaruudet ajoittuvat niihin hetkiin, kun saa esiintyä Taikaviittana tai voi olla Teräsmies, joka esiintyy taviksena toimittajana voidakseen elää tässä maailmassa. Akulla on lupa onnistua ainoastaan salassa. Hän ei voi paljastaa salaisuuttaan, koska joutuisi luopumaan orjuudestaan suhteessa Roope-Setään ja persoonallisuushäiriöisestä kasvatustyylistään suhteessa veljenpoikiin. Tutut kuviot ovat sittenkin turvalliset. Ja huojuminen Iineksenkin kanssa taitaa olla aika mukavaa, koska Iines vaatisi Akua olemaan jatkuvasti sankarillinen ja ritarillinen, jos selviäisi, että Aku onkin Taikaviitta.

Elämänvoiman käyttöön ottamisen jälkeen olo kuitenkin on kuin Teräsmiehellä. Sitä tietää pystyvänsä mihin vain ja voivansa tehdä mitä tahansa – perustaa oman yrityksen, rakentaa onnellisen perheen, saavuttaa unelmansa. Silloin vaatimus hyvinvoinnille ja oman elämän sankaruudelle nousee omasta sielusta. Kalevalaisittain sankaruusvoimat ovat Ainon ja Joukahaisen voimia. Miekan ja ristin tarkoitus nousee tästä asiayhteydestä. Jos ei tiedä, mitä miekallaan ja elämällään tekisi, miekkaansa ei löydä ja siitä tulee pelkkä kärsimysristi ja elämästä tyhjä ristiretki.

Tarkoituksettomuus ja toisten taskuun tahtonsa antaminen uuvuttavat pahan kerran. Uuvuttaja onkin auttajan varjoista pahimpia; se on elämänvoimaa syövä vampyyri, joka ei huolehdi ensin itsestään ja sitten vielä imuroi toisetkin tyhjiin. Toisten syyttely ja syyllistäminen omista tekemättä jättämisistä ja rimanalituksista tekee ihmiselle todella pahaa. Tarkoitus ja keinot pitää löytää itsestä, niitä ei saa ulkopuolelta. Mennäkö siis salaa tekemään sankaritekoja vai ollako salaa ihan tavallinen ihminen, kas siinä pulma.

Onko tämä sitten hyvää vai pahaa tämä elämänvoima? Miten sitä aikoo käyttää? Haluaako sillä rakentaa vai tuhota? Sekä rakentamiseen että tuhoamiseen liittyvät voimat kuuluvat sekä hyvään että pahaan, joten kumpikaan ei ole kumpaakaan aukottomasti. Kalevalaisittain Lemminkäinen ja Kyllikki sekä rakensivat yhdessä elämää, että myös sitä tuhosivat, siinä sivussa toisiaan. Tämä osa-alue kuvaa taisteluvoimaa ja meistä jokaisesta löytyy arkienkeli tai arkipaholainen, valon soturi tai palkkasoturi. Ihan itse saa valita, haluaako olla riidankylväjä vai rauhanrakentaja.

Vanha suomalainen sana "perkele" tarkoittaa riidankylväjää. Toisaalta esimerkiksi hoitoyhteisössä selän takana pahan kuiskuttelu on jatkuvaa tuhon tekemistä, vaikka sillä olisikin ns. hyvä tarkoitus eli puolustaa kokonaista ryhmää yksittäiseltä hankalaksi koetulta henkilöltä. Joskus myös asiakas saattaa kokea hoitajan itse paholaiseksi, kun tämä nimeää asiakkaan puolesta jonkun tosipelon; vaikka sanoa, että parisuhde ei ole kohdallaan. Yksi asiakas suhtautuu tietoon siten, että on sitä itsekin pohtinut ja näkyykö se noin selvästi; toisen mielestä mennään henkilökohtaisen vaarantamisen alueelle, kun kosketellaan aluetta, jonka kohtaamiseen ei olla itse vielä ihan valmiita. Hoitajan kannalta ankaraa on ehkä nähdä ja kokea asiakkaan tuska ja tietää, mihin tuhoon se vie, jos tosipelkoa ei nimetä. Sanoa vaiko eikö sanoa, kas siinä pulma. Sanomalla selviää, mutta toisaalta tosipelon kohtaaminen voi olla niin uhkaavaa, että se romuttaa koko hoitosuhteen.

Sekä Kyllikki että Lemminkäinen toisaalta tylsistyivät arkeen ja Kyllikin lähdettyä ilonpitoon myös Lemminkäinen teki niin – molemmat tavoillaan. Taistelut ihmissuhteissa pakottavat ihmiset muutoksiin, jotka pakottavat taas uusien kasvutehtävien äärelle. Toukan on pakko tuhoutua toukkana voidakseen tulla perhoseksi, se on elämän laki. Koteloitumisvaihe voi olla pelottava ja tuskallinenkin, mutta lentäminen ja vapaus ovat sen arvoisia, elämän kauneus tekee siitä sietämättömän kevyttä ja moni kysyykin, onko siihen edes lupaa? Ihminen hakee taistelua voidakseen uusiutua ja välillä se tarkoittaa kaiken olemassa olevan tuhoamista, että voisi rakentaa jotakin uutta.

Pohjan Neito ja Ilmarinen edustavat luomisvoimia, jollaista mielestäni raaimmillaan rakkaus on. Seppä Ilmarinen on valmis ihan mihin tahansa urotekoon, jotta saisi morsiamen ja morsian antaa nerokkaita ohjeita anopintekeleen aivan mahdottomilta tuntuviin kosiotehtäviin; kuka nyt kyypellon kyntäisi, suitsisi Manalan korvesta suden ja karhun sekä hakisi Tuonelan virrasta jättihauen? Pelkkä hullu. Mutta jos ei koskaan olisi hullu, edes näennäisesti, ei saisi mitä haluaisi. Tarvitaan luovuutta, kekseliäisyyttä ja rakkauden paloa, että selviää mahdottomista tilanteista elämässä. Ilmarinenkin änkesi itse kosintamenoihin; Louhi olisi kaiketi antanut tyttärensä mielihyvin partasuulle ukolle, mahtavalle tietäjälle, mutta Ilmarisesta sai ainakin hetkellisesti hupia.

Samalla tavalla ihmiset änkeävät elämässään alitajuisesti ristiriitaisiin ja hankaliin tilanteisiin itsensä ja luovuutensa haastaakseen. Toisaalta tarina on vertauskuva siitä, kuinka yhdeksi tahtonsa kanssa tuleminen antaa eväitä saattaa tehtävät loppuun maksoi mitä maksoi ja toisaalta tarina on vertauskuva siitä, kuinka pyytämällä apua ja johdatusta, sitä myös saa. Luomisen töitä ovat perheessä esimerkiksi yhteisen kodin tekeminen, yhteisten lasten tekeminen ja yhteisen tilan täyttäminen. Työelämässä ja -yhteisössä niitä voivat olla myös tilan täyttäminen ja yhteen hiileen puhaltaminen, yhteiset projektit tai uudenlaisten ratkaisujen hakeminen vanhoihin ongelmiin. Tämä tarina opettaa, että mitä on runsaus ja mitä on tyhjyys.

Kun yhden runsauden anti on katsottu, etsitään toisenlaista. Joku saattaa todeta, että raha ei ole runsautta, se pätee ihmissuhteissa. Joku taas toteaa, että ihmissuhteista ei aina ole mihinkään ja etsii runsautta henkisyydestä ja joskus kierretään somasti kehää kaiken tämän ympärillä kun vältellään katsomasta totuutta silmiin.

On pelottavaa nähdä tosipelkonsa siitä, mikä on tyhjyys. Luominen alkaa tyhjyydestä. Niin kauan, kuin on runsautta, ei ole mitään tilaa, mihin luoda mitään uutta. Jos tuntuu, että on tasanteella ja saavuttanut jo kaiken, sitä joutuu luomaan tyhjiön voidakseen taas luoda jotakin uutta. Elämä on luomista ja kaikesta luomastaan luopumista. Ihmistä riisutaan vähitellen luopumaan siitä, mikä on annettu ja lopulta käteen jää se, mitä itse on luonut eikä sitäkään saa mukaansa kun fyysinen kehosto riisutaan, mutta sen voi jättää perinnöksi. Tämä kenttä palaa siihen, mitä on jätetty tekemättä tai tehty; mitä tosiaan haluaa saada elämässään aikaan ja mistä haluaa tulla muistetuksi – onko elänyt sen totuuden mukaan, jonka kokee oikeaksi?

Yleisesti ottaen ihmiset kokevat elämänsä, sylinsä ja kotinsa tyhjäksi, jos siellä ei ole rakkautta. ”Ilman rakkautta olisin vain kumiseva vaski ja helisevä symbaali” luetaan lähes jokaisessa vihkitoimituksessa kirkossa. Kuinka moni työsopimus tai avioliitto on jo solmimisvaiheessa ilman rakkautta ja luomisvoimaa? Entä, kun luomisvoima häviää työstä tai liitosta, kun tuntuu, että tällä tavalla jatkaen edessä on pelkkä tyhjiö?

Varjoista löytyivät siis harhauttaja sekä totuuden torvi, vampyyri että uhri, enkeli että paholainen ja luoja sekä tuhoaja, orja että palvelija, äiti että lapsi, huora sekä nunna. Naisen sydämen kaikkinaiset kahtiajakoisuudet selätetään kolmannen vision ottamisella – tie ulos dualismista on aina uudessa ajattelutavassa. Objektiivisuus edellyttää kaikista tunnesidoksista ja niihin sidotuista pintaliitoksista luopumista. Objektiivisuus tarkoittaa käsivarrenmitan ottamista ja vilpitöntä, hyvää tahtoa ja luvan antamista omanlaiseen elämään, omiin ratkaisuihin. Vastapuolelta autetuksi tuleminen edellyttää luvan vastanottamista, uskallusta tehdä päätöksiä ja uuden elämän luomisen tahtoa. Tahditon käytös saa asiakkaan ulvahtamaan kivusta niin henkisesti kuin fyysisestikin ja kiputila pamauttaa aina prosessin alkuvaiheeseensa.

Millä tavoin naisen sydän eroaa miehen sydämestä? Tätä voidaan tarkastella yksinkertaisen esimerkin avulla; kuinka suhtaudutaan toisen puolisoon baarissa kolmen promillen humalassa. Miehet välttelevät toisille varattuja naisia, koska nämä ovat toisen miehen ”omaisuutta” eivätkä haluaisi suin surminkaan loukata toisen reviiriä ja rajoja, koska edessä on kukkotappelu. Tällöin nainen kohdataan objektina, eikä persoonallisuutena ja tällöin objektilla on myös jokin ”käyttötarkoitus” kuten suvun jatkaminen, huolenpitäjä tai vastaava. Tällä mentaliteetilla on rakennettu paljon sisäsiittoisuudesta johtuvia perinnöllisiä sairauksia, kun nainen on kauppatavaraa ja naidaan lähinnä ne pellot, eikä ihmistä. Naisen nähdessä rengastetun miehen, hän ajattelee selkäytimellään, että ”tuossa on toisellekin kelvannut potentiaalinen hyvä suvunjatkaja” sekä arvioi, kuinka paljon vastakohtaisuuksia löytyy omaan fysiikkaan ja naisella on aina halu sekoittaa oma geenistönsä perillisiä ajatellen. Nainen ei osaa ajatella omistusoikeutta, koska naisella ei mieheensä ole sellaista. Näin hän saattaa toimia moraaliaan vastaan siitä huolimatta, että mikäli omalle kohdalle sattuisi ja oma puoliso noin vain pokattaisiin, tuntuisi todella pahalta.

Nainen näkee ristiriidan mahdollisuutena evoluution kehitykseen ja sama pätee myös kaikilla muilla elämänalueilla. Naisen sydän hakee ristiriitoja viedäkseen elämää eteenpäin, tehdäkseen ristisiitoksia ja saadakseen aikaan ”terveitä jälkeläisiä”. Miksi naisella ei ole omistusoikeutta mieheensä? Mikä kulttuurissamme sanelee sen, että nainen on omaisuutta ja hänen tahtonsa on toisten taskussa, kun taas mies saa tehdä mitä lystää ja mitä enemmän valloittaa, sitä enemmän siitä saa pisteitä? Naisen keinot ovat usein passiivisia, kun taas miehen keinot ovat aktiivisia ja miehet myös helpommin ottavat vastuun tekemisistään, koska miesten kulttuuriin sellainen kuuluu ja itsen puolustamiseen on enemmän sekä keinoja, että resursseja. Naisten kulttuuriin kuuluu salamyhkäisyys ja salassa tekeminen, koska vastuuseen joutuminen on menneinä vuosisatoina tarkoittanut henkensä menettämistä.

Dualismi on osa kollektiivisen tietoisuuden painajaiskatalogia, mikä voidaan helposti tässä elämässä purkaa, jos niin tahdotaan. Tosipelkojen ja todellisten uhkakuvien nimeäminen sekä sillä tavoin niiltä voiman vieminen on mahdollista Pohjolassa. Meidän kulttuurissamme ei enää polteta roviolla, joten kuka tahansa voi olla sitä, mitä todella on. Voihan sitä tulla mielenvikaiseksi leimatuksi sillä, että kertoo mitä tuntee ja minkä kokee oikeaksi, mutta käsittääkseni ihmiset ovat kyllästyneitä pelkäämään ja elämään salaisuuksiensa kanssa. Sisäisen todellisuuden jakaminen ventovieraille on vaarantavaa juuri siksi, että ulkopuolelta tulee nopeasti leima, vaikka ulkopuolinen tuntisi täsmälleen samat asiat samalla tavalla, kuin kertojakin. Leima annetaan, ettei tulisi itsekin leimatuksi, mikä on sinänsä surullista. Tällöin annetaan turhaan vääriä tuomioita lähimmäisistä ja rikotaan ennen kaikkea itseä vastaan – oma totuus pitää survoa sitten vielä astetta syvemmälle ja painajaiset saavat lisää valtaa.

Kollektiivinen tietoisuus on pakotettu evoluutioon myös, koska emme enää asu viidakoissa, joten hämähäkeistä tai käärmeistä on verrattain vähän vaaraa. Tietoisuuteemme ja todellisuuteemme vaikuttavat paljon enemmän vaikka verkkopankkiryöstöt tai luottokorttien väärinkäytökset kuin tuomio rituaaliseksistä paholaisen kanssa. On paljon suurempi uhka saada väkivaltapeleistä vauhtia tuhota toisia ammuskelemalla kouluissa, kuin jos naapurin mummo veisi karjaonnen ja ratsastaisi luudalla.

Mitä pahaa siinä sitten on, että uskoo enkeleihin, vaikkei niitä näkisikään? Entä mitä pahaa on uskossa enkeleihin tai rakkaudellisiin voimiin ylipäätään? Viekö hyvän tahtominen ja hyvään luottaminen ihmisiä kenties perikatoon? Periluterilainen ”pakko tuntua pahalta” sitoo ihmisiä aivan turhaan sellaiseen kärsimykseen, että se ajaa ihmisen väkisinkin sairastumiseen. Jos parisuhde ilman vaikeuksia ei ole parisuhde ollenkaan, lääke ja hoito ei tunnu miltään jos siitä ei tule paha mieli, kipua ja paha maku suuhun, mikä sitten auttaa? Jos työ ei ole työtä ilman hammasten kiristystä ja itkua, menee kolmasosa päivästä surkeudessa rypemiseen.

Periaatteessa jopa kristinuskon historiassa mennään pikkuisen vikareitille siinä, että otetaan mallia Kristuksen kärsimyksestä ja ajatellaan, että sen kärsimystien jakaminen edesauttaisi jotakin. ”Hän kuoli, jotta maailma pelastuisi”. Se tehtävä on täytetty. Miksi ihmeessä enää pitäisi kärsiä ja jakaa tämä ajatus kärsimyksen ja pahalta tuntumisen oikeutuksesta? Se yksi kärsi jo ihan riittävästi, mikäli siltä pohjalta lähdetään. Nähdäkseni hyvän tahtominen on sellainen asia, joka auttaisi ihmistä itseäänkin lähtökohtaisesti, jos ihminen uskaltaisi antaa itselleen luvan ensinnä elämään, toisekseen terveeseen ylpeyteen, kunnialliseen työhön, terveeseen seksuaalisuuteen ja onnelliseen perhe-elämään. Vain ihminen itse pystyy muuttamaan nämä olosuhteensa, mikäli havahtuu siihen, että oikeasti tuntuu pahalta. Mutta jos pahalta tuntuminen on normi ja tavoiteltavakin tilanne, mitä jää ihmiselle käteen?

Jos majakan loiste tulee chakroista 4-5-6, se majakan rungon ääret 2-3 -chakrojen negaatioista määrittävät varjojamme kaikkein eniten. Toinen chakra on syyllisyyden ja syyllistämisen pelikenttä. Ketä kohtaan tunnetaan niin posketonta syyllisyyttä, että elämä pitää uhrata kärsimyksen alttarille? Ihmistä syyllistetään kaikkein eniten taloudellisen statuksen, rahaan liittyvien arvojen sekä seksuaalisen tarpeen ja sen toteuttamiskeinojen kautta. Toisaalta kaikki pitäisi saada samalle viivalle tekemään kaikki samalla tavalla eikä kenelläkään olisi enemmän tai vähemmän kuin itsellä, mutta toisaalta se on tyhmää jos itsellä ei ole enemmän jotakin kuin toisilla.

Irtautuminen syyllisyyspeleistä on vaikeaa, koska kulttuuri kieltää olemasta ylpeä tekemisistään, itsensä nolaaminen ja noloilu on sallitumpaa. Jos joku kehtaa sanoa, että osaa jotakin, on heti vain olevinaan ja supina alkaa, kun ei käyttäydytä itseään vähättelevästi. Itsensä vähättely on kuitenkin tuhoisaa. Kaikella puheellaan rakentaa omaa todellisuuttaan. Jos jotakin osaa, se pitäisi rinta rottingilla myöntää. Jos on kivat vaatteet, auto ja muut puitteet, ammattitaitoa, tanssitaitoa ja ulkonäköä, miksi sitä ei saisi olla? Niiden eteen on kuitenkin tehty kaikenlaista – miksei niistä saisi nauttia? Kyseessä on menettämisen pelko hyvin pitkälti. Ei pidä nuolaista ennen kuin tipahtaa, ei saa mainostaa onneaan, ettei sitä menettäisi eikä olla elämäänsä tyytyväinen, etteivät kateelliset pilaisi ilmastoa. Joka tapauksessa joku on kateellinen ja vihaa yli kaiken, joten miksi piitata puheista, miksei nauttisi elämästään ja antaisi toisillekin lupaa siihen?

Kolmas chakra on pelkojen ja voiman temmellyskenttä. Jos joutuu salailemaan ja häpeilemään olemistaan sekä tekemisiään on aina alttiina toisten tölvimisille. Vakaana voimassaan seisovat yksilöt erottaa kyllä. Taistelut on käyty eikä tarvitse antautua syyllisyyspeleihin. Tosipelkonsa nimenneiden ei tarvitse pelätä toisten pelkoja, ei tarvitse kärsiä toisten kahleista eikä kärsiä toisten rakentamassa helvetissä. Hyvässä mielessä esimerkiksi työelämässä tämä näkyy kykynä jättää työasiat ja työhön liittyvät ihmissuhteet työpaikalle, eikä niitä enää kanneta kotiin. Pelko tosiaan aiheuttaa sen, että ihmisillä elämänvoima kuivuu, koska pelko kasvaa niin suureksi, että se pimentää auringon Suuren Tammen lailla. Pienikin voimakas tunne siitä, mikä tammen voisi kaataa saattaa muuttaa pelkurilta elämän; hyväntahtoinen huomenen toivotus, ystävällinen kannustus ja kiitos avusta voivat saada toisen raiteiltaan niin, että hyvä kehä lähtee kierimään ja pelko menettää mahtinsa. Ihan mitättömältä tuntuva ele saattaa olla toiselle hengentärkeä, kirjaimellisesti, ja pelastaa hukkumiselta silloin, kun se juuri uhkaa.

Auttajat auttakoot itseään

Moni tosiaan tietämättään imee itseensä toisten kipuja, suruja, taisteluita, vainajien henkiä ja muita energiajäämistöjä sekä ylläpitää aktiivisia vuotosuhteita erinäisiin suuntiin ja ihmettelee, kuinka sitä sitten onkin vähänlaisesti virtaa omassa käytössä. Energioiden imemisen tekniikka on ikään kuin muistitietoa, joka tyypillisesti ensimmäiseksi aktivoituu. Tämän vanhanaikaisen menetelmän suurin huoli heti imurin jaksamisen jälkeen on kohteen vointi; kun jotakin tällä tavalla otetaan pois, ”opetus” tulee kahta kovempana takaisin toisessa muodossa. Kipujen sekä ahdistusten poistaminen siis ei ole järkevää eikä siitä useinkaan kukaan hyödy. Lisäksi tätä tehdään usein tiedostamatta aluksi, jolloin voi vain ihmetellä, miksi kaikenlaiset energiavampyyrit viihtyvät ympärillä, mutta itse on aivan uuvuksissa. Mikä neuvoksi?

Uudenaikaisten energioiden kanssa toiminta on astetta rationaalisempaa; energiaa välitetään, jolloin kipuilevalle ensinnä nousee omaan tietoisuuteen se syy, miksi mahdollisesti tässä edes kipuillaan ja lopulta asia voidaan kohdata ja hoitaa. Välitettävien energioiden taajuuksista ollaan montaa mieltä; yksi tykkää äiteestä ja toinen tyttärestä tässä mielessä. Kaikenlaisia energioita löytyy vanhasta kunnon reikistä päättyen eneiaan, niin kristillis- kuin new age -sävytteistäkin. Monenlaisiakin taajuuksia voi opiskella ja käyttää, mutta oman vaiston varassa kannattaa valita se taho, jolta kannattaa virityksiä lähteä hakemaan. Käytännössä aurasta aktivoidaan välittämisen keinot ja myöskin kurssituksissa neuvotaan otteet sekä tarpeelliset eettiset ohjeistukset. Kukaan ei tule tällaisella viikonloppukurssituksella autuaaksi, se on vasta tutustuminen kyseisiin hoitomuotoihin. Aktiivikäyttöön toisille energioita ei aluksi edes suositella, vaan ohjataan hoitamaan lähtökohtaisesti itseä ja omia ongelmia.

Kuten monessa muussakin asiassa, etenin tässä asiassa pyrstö edellä puuhun, koska työympäristö pakotti massiivikäyttöön. Se, että olisin ymmärtänyt hoitaa itseäni ihan ensin ja paljon, olisi ollut kaikkein viisainta. Olisin kyennyt paikantamaan omat aktiiviset vuotokohdat ja kenties myöskin oppinut rajaamaan virrattamista johonkin pisteeseen asti. Koska ajattelin aivan väärin lähimmäisten menevän edelle, olin kiinnostuneempi hoitamaan kaikkia muita kuin itseä. Itsen hoitamisesta ei myöskään saanut ehkä samassa mittakaavassa oppia, kuin toisten hoitamisesta. Omia oppiläksyjä annetaan vain sen verran tielle, kuin niitä on valmis kestämään ja koska paraneminen on prosessi, se tapahtui hoitamisen ohessa. Moni viisas lähtee hoitamaan vasta sitten, kun omat resurssit on täytetty.

Energioilla voi aluksi lähteä hoitamaan järjestyksessä ylhäältä alas tai juuresta latvaan kaavan mukaan, mutta en ole koskaan osannut moisia kaavoja noudattaa joten olen toiminut vaiston varassa alusta pitäen – ehkä siksikin, että läpitunkevat kivut herättävät huomion. Läheskään kaikilla ei tule läpi kipuja, vaan hoitojärjestys annetaan tietoon muunlaisina tuntemuksina tai visioina. Intuitiivinen hoitaminen toimii sekä kiinalaisessa, intialaisessa että kalevalaisessa ajattelussa perustana kaikelle; keho kertoo, missä järjestyksessä asioihin pitää puuttua. Ei ole yhtä ainoaa tapaa tehdä eikä yhtä oikeaa tapaa kohdata kipeää ihmistä.

Nyt herää kysymys, että miksi siedin kipuja enkä esimerkiksi torjunut niitä jotenkin. Aluksi en tiennyt, miten niitä torjutaan. Lopulta, kun kehittelin suojauksia, totesin että niiden kannattelu vie kohtuuttoman paljon energiaa. Sitten aloin palauttaa kipuja takaisin alkulähteilleen, mikä tietenkään ei ollut niitä lähettäneelle varsinaisesti mitenkään miellyttävää ja ennen pitkää ne palasivat minulle takaisin. Lopulta käsitin, että mikäli kipua on, se kertoo minulla ja hoidettavalla olevasta yhteisestä ”kipupisteestä” toisin sanoen joko geneettisestä sähkövarauksesta suhteessa sukujuuriin tai karmisesta sähkövarauksesta suhteessa edellisiin elämiin. Koska minulle ei esitellä entisiä elämiä, olen rehellisesti miettinyt kipualueeseen liittyviä mahdollisia anteeksi annettavia töppäyksiä puolin ja toisin.

Esimerkiksi lantion alueelta löytyy sekä rahaan että seksiin liittyviä syyllisyyden tunteita, jotka kipukertoimensa mukaisesti sitten saattavat olla melkein mitä tahansa. Onko tullut ryöstettyä, kiristettyä, alistettua tai kiusattua puolin tai toisin edellisissä elämissä rahaan liittyvillä asetelmilla? Entä onko seksuaalisella alueella tehty väkivaltaa, onko ollut hallintaa, syyllistämistä tai tuomarointia esimerkiksi luostari- tai inkvisitio-oikeudenkäyntien puitteissa edellisissä karmoissa? Onko tullut uhrattua muita tai itse uhriuduttua rahan tahi seksin takia puolin tai toisin? Näitä kaikkia elementtejään voi sitten käydä läpi, pyytää arkkienkeleiltä katkaisuja näihin kyseisen muotoisiin edellisiin elämiin liittyen aikomuksella, että niissä olisi ollut pahantekijän tai uhrin roolissa kummin päin vain. Mitä vähemmän on näitä kipuilevia edellisiä elämiä ”muistijälkinä” omissa sähköissä, sitä vähemmän on tarttumapintaa ja sitä vähemmän on kipuja.

Kaikkein paras ja tehokkain keino on antaa anteeksi, vilpittömästi. Jos kohta on ollut uhrina ja väärin kohdeltuna, yhtä usein on varmasti ollut pahantekijänä. Karman osalta pahuutta ja hyvyyttä sinänsä ei ole; on vain opetustehtäviä, joiden päällimmäinen ja ainoa tarkoitus on opettaa armahtamaan ja rakastamaan itseä ehdoitta, mistä seuraa yhtäläinen oikeutus ja luvan antaminen toisille niin elämään kuin sen osa-alueisiinkin. Syyllisyydentunnot ja salaamisen tarve saattavat nousta satojen vuosien takaa eikä mikään muu auta, kuin kaivaa kiven silmästä se, mistä asia on peräisin. Ongelmallisiin ihmissuhteisiin liittyy usein lukuisia karmakiertoja, jolloin kaikkia mahdollisia pintoja pitää puhdistaa, että niistä pääsee eroon. Puhdistuksen keino on armahdus, vaikkei tietäisi yhtään, että miksi ja mitä pitää armahtaa.

Sydäntasolle kivutessa saatetaan törmätä astraalitason erilaisiin mörköihin. Astraalitaso on kehoton ja siten muodoton taso, jonka toiset näkevät selvästi. Kaikki tavallisesta poikkeavan näkeminen siis ei ole psykoottista, vaan kertoo muuntuneesta todellisuuden tajusta. Miten sellainen muuntunut todellisuuden taju sitten erotetaan psykoottisuudesta? Ne kertovat, jotka entiteettejä näkevät, jos uskaltavat – minä en näe, vain aistin sellaisten läsnäolon. Eräs opettajistani totesi, että tämä voi olla minulle suureksi siunaukseksi ja suojaksi valittu hyvä elementti. Toiset ovat käsittääkseni kokeneet aistiensa osalta evoluution, joka mahdollistaa normaaleista frekvensseistä poikkeavat havainnot. Koirat, hevoset ja kissat pystyvät paikantamaan syöpiä ja näkevät myös aaveita sekä tietävät, ketkä ovat lähdössä tuonpuoleiseen– miksei sellaiseen harjaantunut tai luonnostaan taipuvainen ihminen voisi nähdä? Lapset kasvaessaan sulkevat pois taajuuksiaan ja ne avautuvat uudestaan eri aikoihin.

Naisilla tavallisesti synnytyksien tuomat energiakenttämuutokset hoitavat aktivoinnin ennemmin tai myöhemmin, toisilla vaihdevuodet ja ikä tekevät tehtävänsä. Entiteettejä, sekä sukujen raskaita mentaalirakenteita, on mahdollista katkaisun menetelmin neutraloida, jolloin ”tuntuu kuin ikeet putoaisivat hartioilta”. Tosissaan harkitsin näiden katkaisujen käyttöön ottamista aikoinaan, mutta totesin, että maailma kaipaa evoluutioita eikä minun ole koskaan annettu tehdä energiatasolla mitään sellaista, mikä ei palvelisi hoidettavani kasvua ihmisenä jollakin tavalla.

Silloin, kun myötävaikuttimena on hoidettavan paras ja käytettävänä taajuutena hyväntahtoinen ja hyvään pyrkivä elämänvoiman energia, mitä pahaa sellaisella saadaan aikaan? Korkeintaan herätetään elämänhalu sellaisessa ihmisessä, joka haluaisi jo epätoivoisesti kuolla. Mikäli ihmisen aika todella on lähteä, korkeammat olemuspuolet eivät sallisi kipinän syttymistä. Saatoin kesken hoitotilanteen ”nukahtaa” ja kehossani tuntuivat esimerkiksi selän nikamista ”klunks” ja ”klunks” sellaisilta alueilta, joista näitä entiteettejä löytyi. En pysynyt hereillä, koska en pystynyt tietoisessa tilassa niin raskaita kokonaisuuksia käsittelemään. Kun aloin tehdä katkaisuja, lakkasin torkahtelemasta kesken hoitojen.

Tiloja koskevat samat säännöt, kuin kehostoja. Mikäli jossakin huoneistossa tai kompleksissa alkaa yhtäkkiä uuvuttaa, pikainen puhdistus katkaisuineen sekä ”apua toivovat sitä saakoot” aikomus korjaavat tilanteen nopeasti. Mitä suurempana laumana on ihmisiä, sitä suurempana massana on myös ihmisten sähköissä loisivia energiajäämiä, sitä enemmän on kuormitusta ja sitä nopeammin joukossa uuvahtaa. Mitä surullisempia, kipeämpiä ja voipuneempia ihmisiä ympärillä on, sitä huonommin koko joukko voi. Koska kaikelle pahoinvoinnille ei voikaan mitään eikä kuulukaan voida mitään, edes välttämättömät puhdistukset näistä näkymättömistä, mutta kehon aistittavissa olevista kuormittajista ja oikosulkujen aiheuttajista, auttavat. Yhtä hyvin tämä koskee Kelan konttoria, humalaisten ja krapulaisten kansoittamaa vapputoria kuin sairaalaakin.

Huolimatta jatkuvasta huolesta, jota saan osakseni tehtyäni näitä puhdistuksia, koen tekeväni oikein. Jos energiajäämiin ei usko, mitä haittaa on siitä, että niitä neutraloidaan? Jos niihin uskoo, mitä haittaa on poistaa sellaista, mikä pelkästään kuormittaa eläviä ja terveitä? Ja jos niihin uskoo, mitä pahaa on siinä, että toivoo hyvää ja korkeinta parasta kaikille? Ilmeisesti juuri tässä mennään pahasti vikaan, koska kuka nyt vilpittömästi kenelläkään hyvää toivoo?

Mistä voidaan tietää, mikä on kellekin hyvää ja parasta? Ei ainakaan oikosulkuun tai energiavuotoon uuvahtaminen, jolloin koen tekeväni aivan oikein etenkin silloin, kun jokin entiteetti- tai mentaalirakenne käy omalle hyvinvoinnilleni uhaksi. En ole edes herkimmästä päästä, joten voin vain kuvitella kuinka huonosti voivat ne, jotka ovat sekä herkkiä että tietämättömiä siitä, mikä heitä uuvuttaa. Periaatteessa puhdistamalla julkisen tilan ylimääräisestä jäämästä en koske kuitenkaan kenenkään henkilökohtaisiin opetuksiin tai henkilökohtaisen elämän energiavuotoihin, joissa ihmisillä on keskimäärin kestämistä aivan riittävästi ilman näitä ulkoisiakin rasitteita.

Oma lukunsa on vainajien valoon lähettäminen. Osa vainajista sairaalassa on tulossa noutamaan läheisiään ja osa ei vain ole löytänyt tietään valoon. Periaatteessa ”sisäistä valoa” loistava henkilö saattaa pelkästään terveyskeskuksen ohi kävelemällä kerätä omiin sähköihinsä parit-kolmet vainajat ihan joka päivä, joten rakkaudellisesti heidät oikeaan osoitteeseen lähettäminen ei ole keneltäkään pois. Astraalitasolle jumiutuvat harhailemaan muun muassa äkkiarvaamatta ja lääketokkurassa kuolleet, koska he eivät erota, mitä on tapahtunut ja mikä on harha ja mikä totta. Lisäksi sairaalassa saattaa olla uhriutumalla sairastaneiden energiajäämiä, jos on vaikka jäänyt surkeaan avioliittoon uskaltamatta elää omaa elämäänsä, mutta pakenee ratkaisuaan sairauteen. Hautausmailta saattaa katkaisun tekemällä kerätä helposti itselleen ylimääräisen energiapakkauksen, jos vaisto vetää jollekin tietylle paikalle, kun ”saa kerättyä valonsa” omiin hoteisiin. On oikein lääkitä tuskaiset potilaat, mutta yhtä oikein on ohjata heidät kuoleman jälkeen valoon, jotta he pääsevät omassa elämässään eteenpäin eivätkä rasita eläviä tässä tietoisuudessa.

Käytännössä auran puhdistukseen pyydän arkkienkeleiden apua, jolloin valotyöläisyyttäni ei tarvitse asettaa kyseenalaiseksi. Enkelit huolehtivat siitä, että kaikkien elämä noudattaa sitä Sielun sopimusta, jonka on itselleen ottanut eikä sopimukseen kuuluvia oppiläksyjä noin vain voi viedä. Sitten asetan aikomuksen katkaista ja puhdistaa sellaiset valat ja vannomiset, joita ei tässä elämässä enää tarvita, pyydän puhdistamaan kentästön lois-, entiteetti- ja haittaenergioista sekä siirtämään valoon kaiken sellaisen, mikä on rakkauden harhaa ja estää erottamasta totuutta valheesta. Kunhan siirtymä on tapahtunut, pyydän tilaa puhdistavia energioita tulemaan ja täyttämään tilan siten, kuin korkeampi voima katsoo aiheelliseksi.

Joskus pyydän eri värisiä energioita, tai puhdistavia kulta-, hopea-, tai sateenkaarienergioita, sillä joskus väri kangastelee mielessäni selvästi ja sitä saatetaan erityisestä syystä tarvita. Mielestäni tärkeintä on hyvä aikomus ja se valoisa voima, joka minua tässä tehtävässä auttaa, jotten tekisi mitään omaa egoani pönkittääkseni tai itse tilanteesta negatiivisesti hyötyäkseni. Kunhan työn tein muutaman kerran, havaitsin, että aikomuskin riitti. Lopussa pitää muistaa kiittää enkeleitä avusta, sillä hehän sen suuremman työn tekevät, kunhan saavat avunpyynnön.

Energioilla hoitaessa, kun energiaa välittää, myös itsensä tulee hoitaneeksi samalla. Tärkeää on kuitenkin muistaa itsestään huolen pitäminen; syödä sellaista ruokaa jota keho kaipaa, nukkua riittävästi, tanssia, nauttia ja iloita elämästä, sylitellä kun siihen on tilaisuus ja myöskin rakastella. Ihminen puhdistuu tehokkaasti metsässä ja luonnon keskellä, etenkin mäntypuut ovat loistavia negatiivisuuden puhdistajia. Ymmärrettyäni tämän yksinkertaisen totuuden oivalsin myös, miksi keuhkoparantolat sijaitsevat usein mäntyharjulla. Sydämen surut ahdistavat ja kuormittavat myös keuhkoja, jota mänty siis auttaa puhdistamaan.

Vaistonsa varassa ihminen siis tekee myös oikeansuuntaisia ratkaisuja ympäristöönsä liittyen. On tärkeää hoitaa itseään säännöllisesti, koska hoitaminen tekee hyvää. Läheskään kaikilla ei ole ystävää tai kollegaa, jonka kanssa vaihtaa hoitoja, jolloin itsensä hoitaminen kyllä ajaa asian. Mikäli oma ruukku kumisee tyhjyyttään, ei ole mitään annettavana ulkopuolelle ja tämä on ollut todella essentiaalista ymmärtää. Ja mikäli vastassa on joku, jolla on jatkuva, massiivinen energiavuoto johonkin suuntaan, hoitaminen ei riitä. Energiavuodot minimoidaan sillä, että yhteyksiä vähennetään ja toisaalta myös järjestetään omasta vaikutuspiiristä pois ”pohjattomat kaivot”.

Sydänyhteyksistään on vaikeinta irrottaa, mutta se on myös välttämätöntä. Mikäli tällaisen yhteyden takana on lukuisia suuria energiavuotoja, tulee itse imetyksi kuiviin hyvin nopeasti, sillä mikään määrä ulkopuolista energiaa ei täytä reikäistä astiaa. Jokaisen on kohdattava omat vuotonsa ja hoidettava ne kuntoon. Mikäli välissä olevalle ei saa tietoon näitä asioita, ne on keinolla tai toisella, tietoisen tai tiedostamattoman tasolla, saatava tietoon sille, joka tosiasiassa vuotaa sydänyhteyden ”takana”. Yhteistä pintaa puhdistaa tehokkaasti kirjeen kirjoittaminen ja polttaminen. Toisinaan katkaisu tilapäisesti on mahdollista välikäsien kautta; omasta vaikutuspiiristä ulkopuolisen on mahdollista tehdä katkaisu, jolloin taajuudet eivät ole tuttuja sydänyhteyshenkilölle. Sinä aikana, kun sydänyhteys etsii tietään takaisin, vastapuoli joutuu kohtaamaan sen, kuinka huonosti itse asiassa voi ja hän luultavasti myös joutuu vastatusten sen kanssa, että kuka häntä tosiasiassa riistää. Hoitamalla huonosti voivaa ”välivuotajaa” vain sallii tuhokierteen jatkumisen, eikä se ole missään mielessä viisasta. Mikäli he voivat jatkaa rauhassa omaa systeemiään ja tuhota toisiaan, he sen myös tekevät.

Sydänyhteydestä saa valtaisan hyvänolon tunteen, joka vastaa kohtalaista orgasmia. Kun se poistuu omasta vaikutuspiiristä, sitä etsii kuin huumattu huumettaan, vaikka se tunne olisikin pelkkää harhaa toisen ollessa kyvytön ja haluton siihen luomistyöhön, minkä sydänyhteys mahdollistaa. Sydänyhteydestä irrottautuminen tuntuu epätoivoiselta, se fyysisesti koskee ja valtaisa viha nousee sisimmästä; ehkä kontrastina sille huumaannuttavalle yhteydelle. Pinnan puhdistaminen auttaa, ja armahdus. Tilannetta voi verrata alkoholismiin; mikäli juoppo saa rauhassa toisen kustannuksella jatkaa ryyppäämistään eikä häntä pakota kohtaamaan syitä ja seurauksia keinolla tai toisella, juoppo juo itsensä mielihyvin hengiltä. Kyseessä on riippuvuus; toisella suojelun ja tarvitsevuuden riippuvuus, toisella riippuvuus voimasta, jota kokee itseltä puuttuvan. Totuus on, että voima löytyy ihan kaikista ja että ketään ei voi määrättömiin suojella. Mikään ihmissuhde ei toimi, ellei pohja ole itsenäinen ja tasaveroisuuteen pyrkivä.

Pylväsrakenteinen maadoittuminen on siis oikea ainoa terve malli ihmissuhteisiin; yhteyden rakentaminen altista tuuppimiselle ja pakottaa suorastaan negatiiviseen kierteeseen, koska niitä rajoja on pakko opetella vetämän. Niin kauan kuin niitä ei ole, toiset pakottavat niiden vetämistä opettelemaan. Kemiallinen vuorovaikutus on hyvin yksiselitteistä ja toimii liskoaivotasolla; olet turvassa tai vaarassa, olet suojattu tai suojaton, olet kylläinen tai nälkäinen, ravittu tai tarvitseva, rajaton tai seisot voimassasi. Niin kauan, kuin sisäisessä dialogissa jokin mättää, toisten on sitä pakko opettaa korjaamaan.

Koska kaikki ulkoinen todellisuus on vain heijastus sisäisestä, varjojensa kanssa työskentely on hoitajalle olennainen työn vaatimus. Pitää katsoa peiliin, tuleeko käytettyä liian kovia sanoja tai liian kovia otteita, tuleeko kiukuteltua turhasta työkavereille ja onko mahdollisesti auttamisriippuvuuden riivaama? Itsensä tarpeelliseksi tunteminen on ehkä monelle iso motivaatio olla ja pysyä hoitoalalla, mutta se voi saada myös sairaita muotoja. Aina ei ole pakko auttaa, aina ei edes voi. Koska lintujenkin on opittava lentämään ja kokeilemaan siipiään, ne on välillä potkaistava pesästä. Samoin on itsensäkin laita; joskus on uskallettava kokeilla jotakin muuta ja myös hyväksyttävä se, että kaikki eivät ole auttamiseen halukkaita tai auttamisen piirissä, ihan omasta halustaan.

Mielenkiintoinen seikka sinänsä energiahoitoihin liittyen on, että henkilökunta reagoi sähköisesti tehtyihin tilojen puhdistuksiin usein aika hyökkäävälläkin torjunnalla. Asiasta tullaan kertomaan joko unien kautta tai sitten keksimällä jokin ulkoinen syy järjestää puhdistaja ulos porukasta, vaikka varsinaisesti ei olisikaan aihetta valittaa. Puhdistuksiin reagoidaan ja se on selvä merkki siitä, että ne toimivat. Sairaalan ei haluta edes välttämättä parantavan, eikä oikeastaan ketään voikaan ulkoisesti parantaa. Paraneminen lähtee aina sairastajasta itsestään, korkeampi olemuspuoli valitsee keinot ja syyt joko jatkaa sairastamista tai parantua.

Sairaalassa sovitetaan karmoja sekä kärsimyksiä. Jokainen auttaja on tehnyt jotakin joutuakseen sitä sovittamaan auttajan rooliin ja jokainen autettava taas hakee sitä sovitusta. Sairaalan, päihdeverkoston tai muun ”koukuttajan” voidaan ajatella olevan hämähäkinseitti, ja irti rimpuilua valvoo aina hämähäkki, joka hyökkää katkaisijan kimppuun hyvin nopeasti lamauttavien myrkkyineen, mikäli sitä voimallisesti ja määrätietoisesti tehdään. Vapaapudotukseen ryhtynyt pääsee irti, mutta katkaisija jää kiinni tekemisistään. Etenkin tällöin puhdistettavien pintojen täytyy olla hoidettuina; jos katkaisijalla on vähän pintoja, silloin niihin ei päästä käsiksi ja läpäisevyys, tietynlainen näkymättömyys, toimii suojana.

Järjestelmä on tarpeen ja keinotkin ovat oikeat; leikkaamalla jonkin elimen voidaan vaikka puhdistaa sukupolvia jatkuneen mentaalienergian haittavaikutukset. Tällöin ihminen tarvitsee sen leikkaushoidon tuottaman kärsimyksen ihan omista syistään. Kaikkea ei ole tarkoitus hoitaa energioilla ja luontaishoidoilla, mutta mitä haittaa on siitä hyvästä mielestä, minkä ne voivat tuottaa, koska ihmiset tarvitsevat täydentävistä hoitomuodoista saamaansa kohdatuksi tulemisen tunnetta? Entä mitä pahaa siinä olisi, että joku kävisi mummoja silittelemässä ja hellimässä – vaikka koko energioita pitäisi aivan täydellisenä huuhaana ja hömppänä, mitä pahaa olisi kädestä pitämisessä ja hoidollisessa koskettamisessa?

Auttaja haluaa suojella paitsi omaa asemaansa ja tarkoitustaan auttajana, myös autettavan oikeuksia. Jos jokin ei ole koko totuus eikä voi lopullisesti parantaa, siitä ei olisi muka varsinaista vastetta. Tässä tuntuu periluterilaisuuden kaikuja; miksi ihmeessä satsata johonkin, mistä ei voida osoittaa olevan rahassa mitattavaa hyötyä? Ihmisen tunne-elämä ja psyyke saattavat tarvita jotakin niin absurdia, kuin lämmintä kättä ja kauniita sanoja tunteakseen olonsa turvalliseksi, tullakseen hyvälle tuulelle ja voidakseen nukkua paremmin. Ihan jo näistä syistä koen, että energiahoidoilla voisi olla klassiselle kliiniselle lääketieteelle pala purtavaksi. Ehkä juuri se klassisuus ja kliinisyys kaipaisivat vähän tuulettamista, jotta potilas saisi olla ihminen, eikä pelkkää karjaa, hyötynäkökulmista tehokkaasti hoidettavaa massaa.

Näkökulma on tietenkin radikaalisti eri heti, kun vaihdetaan vinkkeli perusterveydenhuollosta erikoissairaanhoitoon. Mitä pidempiaikaista on sairastaminen, sitä tärkeämpää on terveyden tunteen lisääminen; olosuhteisiin nähden oltaisiin niin terveitä ja toimintakykyisiä, kuin mahdollista. Mielestäni nimenomaan tällaista ajattelua palvelisi täydentävien hoitomuotojen salliminen osaksi hoitokokonaisuutta. Se voisi radikaalisti vähentää sitä kuormitusta, mikä tulee huomiota kaipaavilta tahoilta sekä lisätä hyvinvointia sellaisilla sektoreilla, joissa jatkuvat interventiot eivät ole mahdollisia tai tarpeellisia, koska nykyiselläänkin hoidetaan pelkästään välttämättömin.

Vierestä masentuneiden kamppailuja seuranneena olen huomannut jännittävän ilmiön. Apua ei kannata hakea, ennen kuin on ratkeamispisteessä, kun sitä ei ole antaa, jo ihan resurssisyistä. Katkeamispisteessä keinot, joilla auttaminen tapahtuu, eivät ole enää välttämättä sellaisia, että niillä saataisiin ketään autettua. Apua ei edes välttämättä jakseta hakea eivätkä byrokratian pompottelu ja pitkät jonot helpota hakijan tuskaa yhtään. Esimerkiksi tällaiseen saumaan muutamat perusteelliset hieronnat, vyöhyketerapiat tai energiahoidot voisivat tehdä ihan hyvää. Ihminen, potilas, siellä vaivojensa takana saattaisi vaikka kokea tulleensa kohdatuksi ja olisi edes jotain puuhasteltavaa sen kolmen kuukauden aikana, kun odottaa sitä ”akuuttiaikaa” kriisityöhön. Ehkä katkeamispisteestä olisi voitu jo vaikkapa päästä hiukan paremmalle tolalle ja jonon pää ei tuntuisikaan ihan niin kaukaiselta. Vaikka kuinka olisi hömppää, ihminen saisi tunteen siitä, että hänestä välitetään ja että edes jotakin on tehtävissä.

Mitä tulee hoitojen kehollisuuteen, ihminen myös kaipaa sitä. Niin auttaja kuin autettavakin voivat hyötyä apinatason kirputtamisesta ja rapsuttamisesta, sillä se on ihmiselle, entiselle apinalle, tervettä. Ihmisen ongelmia voi myös paljon havainnoida sen suhteen, kuinka väsynyt murjoo tyynyään tai millaista kosketusta tämä odottaa ja kaipaa. Moni ankarista lapsuuden oloista kuoriutunut aikuinen ei ole koskaan kokenut hellyyttä missään muussa, kuin seksin muodossa. Yhtäkkiä lahjaksi saatu hierontakortti tai hätäinenkin kuumeen tunnustelu ihan käsipelillä tuntuu hoidettavasta arvaamattoman hyvältä. Hoidollisella koskettamisella on oma tonttinsa hoidon kentässä eikä sen merkitystä pidä aliarvioida.

Toisinaan kuulee, kuinka asiakas joutuu epäeettisesti häirityksi vaikkapa hierojan taholta, mutta satunnainen toimija ei voi viedä pohjaa pois kaikkien työltä – samalla periaatteella yksi valelääkäri tarkoittaisi kaikkien lääkärien toiminnan kyseenalaistamista. Kaikilla auttajilla on omat varjonsa, siihen ei auta mikään muu, kuin itsensä kohtaaminen ja niiden varjojensa huolellinen tutkiminen. Varjot ovat osa sitä itse rakennetun kärsimysteatterin kulissia, eikä sitä voi määritellä ulkoapäin kovin helposti, eikä sille voi mitään vaikka oivaltaisikin jotain toisen varjotyöstä. Kaikki lähtee itsestä ja itsensä kehittämisen tarpeesta. Kuinka voisi paremmin palvella?

Puutarhuriverkosto

Jotta kokisi olonsa turvalliseksi, kannattaa olla tekemisissä niiden kanssa, joilta saa hyvää palautetta, ja jotka ymmärtävät, mitä mielessä liikkuu. Ympäristö ja verkostot kannattaa rakentaa sitä silmällä pitäen, että ne palvelevat omaa kasvua ja kehitystä. Saadakseen oppaita ja inspiraatioita sellaisilta, jotka edes alkajaisiksi tietävät, mistä on kyse, voi vaistonsa varassa lähteä hakemaan paikallisten tai lähialueidenkin muita auttajia antamaan vinkkiä siitä, kuka voisi juuri omanlaisissaan asioissa ohjata tiellä eteenpäin. Itse en esimerkiksi olisi pätevä ohjastaja meediolle mitä pidemmälle asioissa mennään, koska en itse saa sellaisia näkyjä enkä käsitä prosessia. Joku kuitenkin aina tietää jonkun, johon tukeutua ja jonkun, jolta voi lähteä hakemaan neuvoja. Erilaisten puutarhojen hoitajat verkostoitukoot keskenään. Ei niin, etteivätkö puutarhurien kokoontumisajot palvelisi kaikkia, sillä puutarhat ovat puutarhoja kaikkialla. Erilaiset maaperät vain tarvitsevat omanlaistaan työskentelyä ja erilaiset kasvillisuusvalinnat ohjaavat tietenkin omanlaiseensa työskentelymenetelmään.

Puutarhat eivätkä puutarhuritkaan oikeastaan ole keskenään vertailukelpoisia. Vaikka kuinka olisi ”parantajan lahja” tai ”profetoimisen lahja”, ilmenemismuotoja on tusinoittain. Yksi kuppaa ja toinen vain koskettaa. Yksi näkee näyn ja toinen sen avaa – yhtä paljon kuin on ihmisiä, on lahjojakin. Itseään, omaa toimintaansa ja omia polkujaan ei auta vertailla muiden kanssa, sillä siinä asiassa ei ole kilpailun varaa. Jokainen saa juuri sitä johdatusta kuin tarvitsee juuri niiltä joilta tarvitsee, että oppisi ajattelemaan ja toimimaan oman intuitionsa mukaisesti. Luomisen työ on sellaista, jonka tulosta ei oikeastaan osaa ennustaa, sillä siihen vaikuttavat monet asiat; kasvuolosuhteet, suunnitelman noudattaminen, tuholaiset, sää ja käytetyt kitkemismenetelmät. Puutarhalla on luonnon sanelema vapaa tahto jättää hedelmät kitukasvuisiksi ja villiintyä, mikäli puutarhuri ajetaan tiehensä.

Luomisen työ tarvitsee aikaa eikä puutarhurilla parane olla liian montaa rautaa tulessa hajottamassa tietoisuutta siitä, mikä on tavoite. Puutarhurin täytyy tietää, mikä olisi tavoite lopputuloksen suhteen ja tehdä sen eteen työtä, mutta puutarha toimii omilla ehdoillaan ja puutarhurin täytyy tietää paikkansa; se on puutarha, joka synnyttää, puutarhuri näkee mahdollisuudet ja luo sille otolliset puitteet. Ei ole kuitenkaan puutarhurin velvollisuus olla puutarha ja alkaa synnyttää porkkanoita tai kukkia.

Tietenkin on hienoa käydä ihailemassa toisten luomisen tuloksia, mutta lopulta on turhauttavaa, mikäli toiset puutarhurit keskenään alkavat astella toistensa varpaille ja sooloilla toistensa puutarhoissa. Onkin siis parempi vain pitää näpit omissa taskuissa ja pohtia, miten toisen luomukset saisi toteutettua omalla tontilla, mikäli sellaisista pitää. Samoin pidetään sammakot oman puutarhan lammessa sen suhteen, kuinka toisen kuuluisi puutarhansa hoitaa. Keskeneräiset puutarhat ovat keskeneräisiä; puutarha ja luominen ovat aikaa vieviä. Häirintä ja puutarhurien keskinäinen riitely ja joskus myös ilonpito estävät ja hidastavat luomisen työtä. Tässä on yksi syy sille, miksi sydänyhteyksien välinen sidos on vaikeaa purkaa; prosessi voi kestää pidempiä aikoja tai lyhyempiä aikoja. Mikäli sydänyhteyttä on arjen tasolla mahdotonta toteuttaa yhteisenä projektina, täytyy silloin antaa toisen keskittyä rauhassa luomisen prosessiin; oli se sitten tyhjiön tai runsauden luomisen aikaa.

Tässä tietoisuudessa on aika siirtyä uuteen ymmärrykseen ihmissuhteista. Luomisen töitä ovat muutkin, kuin parisuhteet ja lapset. Ystävyys, kulttuuri ja uusi maailma vaativat rakkaudellisia ja luomisvoimaisia ihmisliitoksia ilman, että näihin enkelitöihin sekoitettaisiin seksuaalisuutta – niin luomisvoimaista ja keholliselle ihmiselle nautinnollista ja elämysrikasta kuin se olisikin. Sydänyhteys, jonka puutarhuri luo puutarhaansa onkin monessa suhteessa taistelu- ja työsuhde ennemmin kuin parisuhde. Puutarhuri joutuu ennemmin tai myöhemmin vastuuseen tekemisistään tai tekemättä jättämisistään, sillä puutarhuri harvoin omistaa itse puutarhaansa.

Onko sitten puutarhurilla muuta elämää, kuin puutarhansa? Pitäisi olla. Puutarhurin elämä on jossain muualla, kuin puutarhassa. Luomista ja hoitamista pitää tehdä eri kentillä, etteivät työ ja vapaa-aika sekoittuisi liikaa toisiinsa. Puutarhurilla pitää olla voimaannuttavia ja rikastuttavia ihmissuhteita sekä kenties muitakin luomisen menetelmiä käytettävissään, että jaksaisi huomiseen. Puutarhuri tulee helposti revityksi moneen suuntaan. Häntä raastaa työ ja häntä raastavat moninaiset ihmissuhteet. Puutarhurilla on lupa kitkeä rikkaruohot omastakin elämästään ja lupa pakottaa omastakin pesästään loiseläjät hankkimaan itse elantonsa. Puutarhuri ei jaksa hoitaa lopulta ei itseään eikä puutarhaansa, ellei vuotokohtia tukita ja riistäjiä häädetä lähiympäristöstä.

Annettakoon kruunulle se, mikä kruunulle kuuluu, mutta pölyttäviä mehiläisiään hoitaessaan puutarhuri oivaltaa, että jokaisen täytyy löytää luomiseensa keinot ja tavat omien kykyjensä puitteissa itsestään; kaikkea ei voida vaatia siltä puutarhurilta, joka muutenkin tekee raskasta työtä. Puutarhurinkin on lupa luottaa siihen, että häntä ravitaan ja hänestä huolehditaan. Puutarhuri ei voi olla ihan kaikille kaikkea, rajauksia on opittava tekemään tai hunaja ei pysy kennoissaan eivätkä pienet pörriäiset kasva tahollaan tekemään uusia pölytyksiä.

Elämänvoima pakottaa tulemaan tietoiseksi siitä, että mitä oikeastaan elämältään haluaisi ja opastaa hakemaan työnsä hedelmät tavalla tai toisella. Toisaalta kuljetaan suuremman voiman tietä kun ensin haetaan heimo, johon liittyä ja jonka kanssa sitä tietoisuutta haetaan, kunnes hiljalleen opitaan näkemään hiekanjyvässä universumi niin, että kaikki alkaa olla henkistä työtä, teki mitä hyvänsä. Sitten taas toisaalta kuljetaan sitä hiekanjyvän tietä kun ihminen elämän hiekkalaatikolla törmäilee toisiin ihmisiin, hakee paikkaansa kaikenlaisissa hiekkakakkusissa; välillä saa sadetta ja välillä aurinko kuumentaa. Coelho kirjassaan Brida tuottaa näkemyksen auringon ja kuun tiestä, joita kumpaakin pystyy kulkemaan ja valinta tehdään moninaisten vaiheiden kautta. Ihmisen on silti mahdollista kulkea molempia teitä. Kuun tie on mystinen ja täynnä rituaaleja sekä taikaa; auringon tietä kulkien arjesta pystyy luomaan pyhitystä ja konkretian muuttamaan jumalalliseksi, jos niin tahtoo.

Elämänvoima sytyttää halun elää ja etsii tien, kuin siemen joka mullan alta puskee elämään täysin tietämättömänä siitä, millainen se lopullinen tulos on. Perhosen toukka koteloituu ja kääriytyy syntyäkseen perhoseksi kotelovaiheensa päätteeksi ja samoin on ihmisen laita. Ei ole vaikeaa tai mahdotonta lähteä muuttamaan elämäänsä, se on vain pelottavaa. Kunhan uskaltautuu ottamaan elämästään kopin ja lähtee kuljettamaan sitä siihen suuntaan, jollaiseksi sen haluaisi tulevan, se saattaa sisältää vaiheita, jotka askarruttavat. Mistä voin tietää, mitä löytyy sielun pimeästä yöstä ja mistä voi tietää millaiseksi perhoseksi sitä muokkaantuu? Paha sanoa, vaikeaa ennustaa. Sehän on itsestä kiinni, omista voimista ja resursseista.

Miksi pitää matkalla särkyä? Siksi, että vanha rakenne ja muoto eivät toimi. Jos ne vanhat konstit toimisivat paremmin kuin pussillinen uusia, miksi kaipaisi ylipäätään muutosta? Miksi hakisi toiseutta, jos nykyisyys todella riittäisi? Ja jos joka tapauksessa särkyisi jatkaessaan vanhoja ratoja, miksi ei sitten saman tien loisi jotakin aivan uutta ja näkisi itsensä sekä maailman kaikessa loistossaan?

”Ihminen on niin hauras ja sairas ihminen niin särkyväinen” saan kuulla usein ja se on totta. Ihminen on kuin lasienkeli. Todellisuus voi olla kuin usvapilvi joka peittää kaiken, mutta toisessa ihmisessä sitä näkee itsensä kirkkaasti peilistä ja tietää, että itse voi olla ihan samanlainen peili, joskin huuruinen. Ihminen ja ihmisyys yleensä ovat paljolti harhaa, illuusioita luodaan paljon helpommin, kuin niitä konkreettisia puutarhoja. On paljon helpompi saada kaikki näyttäväksi ja hienoksi, kuin puutarha olisi täydellinen ja hienosti hoidettu vähällä vaivalla. Silti puutarhuri tietää, jos se sydänyhteys puutarhaan puuttuu ja tunnistaa heti, jos näkee sellaisen puutarhan, joka itseltä puuttuu. Puutarhuri voi tulla kateelliseksi tai murheelliseksi; miten tuollainen yhteys luodaan ja miten saadaan aikaan se tunne siitä, että puutarhan työstäminen sisältää tekemisen nautintoa eikä pelkkiä viihdyttäviä ranneliikkeitä?

Mitkä ovat sellaisia oikeita ja tärkeitä keinoja, joilla saadaan puutarhaan todellinen yhteys niin, että puutarha uskaltaa luottaa puutarhuriinsa ja antautuu tuottamaan täysillä juuri sitä hedelmää, mitä voisi tuottaa? Mistä tietää, ettei puutarhuri kaskitulellaan vie hedelmäpuilta voimaa tai ettei hän katkaise elintärkeitä symbiooseja kuokkiessaan juuresmaalla? Mistä tietää, ettei puutarhuri vähän vahingossa suolle kuokkansa ja rautakankensa kanssa singahtaessaan kuivita koko valtakuntaa vaan erämaita jäisi vielä tutkijoille seikkailtaviksi? Kuinka siis tietää, etteivät esimerkiksi energiatyön ja intuitiivisen hoitamisen keinot hajota ihmistä kappaleiksi ja hätyytä valmiiksi hauraita potilaita totaalituhoisaan prosessiin?

Kaikki eivät ole hoitajia eivätkä kaikki halua lähteä hoitavaan prosessiin, joten suot ja rämeet turvataan jo sillä menetelmällä. Kaikkea pahuutta ja tuhoa ei ihmisestä saada välttämättä lähielämän aikana kitkettyä, vaikka kuinka moni innokas valotyöläinen siihen pyrkisi. Joidenkin sielun sopimukseen kuuluu tuhon kylväminen siinä, kuin toisten leiviskä on kylvää elämää. Intuitiivisessa hoitamisessa lähdetään siitä, että ihminen tuo itselleen tärkeät asiat siinä ajassa ja niillä resursseilla, kuin hänelle on juuri sillä hetkellä mahdollisuus ottaa vastaan. Ihan samoin, kun lapselle vastataan vaikkapa kuolemasta ja seksuaalisuudesta juuri niihin asioihin, joita hän spesifisti osaa kysyä; myöskään henkisen polun asioista ei vastata kaikkeen kerralla, koska ihminen kasvaa tielleen vähitellen ja kyselee hiljalleen vain niitä asioita, joihin tarvitsee vastauksen. Kaiken hoitaminen kuntoon kerralla ei ole mikään ratkaisu eikä tapahdu ulkopuolelta. Ihmisen täytyy saada jäsennellä asioitaan; palikka kerrallaan asiat loksahtavat kohdilleen.

Intuitiivisella tasolla kysymykset tulevat mielikuvina tai kipuina, ja niihin sielutasolta tai kehon sanattomasti asettamiin kysymyksiin vastataan sekä sanattomalla tasolla kemiallisella viestinnällä, että tietoisuutta herättelevästi sanallisella tasolla. Myöskään hoitamalla tiettyjä osa-alueita hoitaja ei tee ratkaisuja eikä toteuta asioita asiakkaan puolesta; hoitotilanteesta asiakas vie saamansa tiedon ja työkalut omaan elämäänsä, pohtii niitä hiljalleen ja alkaa luoda elämäänsä siihen suuntaan, kuin itse tahtoo. Ei siis ole kiinni hoitajasta tai hoitajan aikomuksista, mitä asiakas tekee niillä työkaluilla, joita itselleen saa omasta hyvinvoinnistaan ja puutarhan rakentamisesta. Hoito ja elämänvoima ovat työkaluja, eivät ratkaisuja.

Elämänvoiman avulla ihmisen on helpompaa erottaa totuus valheesta; mikä syö ja mikä rakentaa. Mikä näennäinen rakenteen ja muodon rikkoutuminen edistää kasvua uuteen elämään ja mikä oikeasti auttaa kasvamaan, mikä rakentaa sitä uutta toiseutta? Jos kerran nykyisyys on sietämätöntä niin emotionaalisesti, fyysisesti kuin psyykkisestikin saatetaan tarvita jotakin sellaista, mikä todella auttaa synnyttämään sen uuden elämän. Elämänvoima auttaa erottelussa sillä tavalla, että ihmisen on vaikeampaa vastustaa sitä tahtoa, joka tulee ulkopuolelta – oli se tahto sitten päihdeverkosto, raastavat lapsuusmuistot tai ahdistava parisuhde. Ihminen uskaltautuu rakkaudellisten tunteiden avulla antamaan itselleen luvan rakentaa oma elämänsä uuteen uskoon.

Ennen kaikkea elämänvoima siis antaa ihmiselle luvan tehdä elämällään, mitä tahtoo. Joillain ihmisillä siihen on pokkaa luonnostaan, kaikilla ja kaikkialla ei ole. Se pokka tai sen siemen voidaan istuttaa, enkä ymmärrä, mitä pahaa siinä on. Se elämänvoima nimittäin auttaa myös siinä, että sillä kunnioitetaan toistenkin kasvua; mikäli voimaa käytetään omien etujen ajamiseen ja oman egon pönkittämiseen, niistä teoista ei hyödy mitään ja esimerkiksi asiakkaiden virta ajetaan muualle. Kullekin annetaan miekka, mutta pitää tietää, mitä sillä aikoo tehdä. Onko taustalla hyviä aikeita vai pahoja, on kaiken ihmiselämän kamppailun ydin. Omat aikomukset ja sisäinen dialogi ovat se loistavan ja hehkuvan sydänmajakan ydin. Puutarhureiden pitää silloin tällöin sytyttää lyhdyt puutarhassa illan pimetessä ja viiletessä; valoa on, ja pimeälläkin on tarkoituksensa tarjoten kasvulle välttämätöntä aikaa lepoon.

Normaalisti ihmisellä tuntuu toimivan suhteellisen hyvin kaksi kenttää kolmesta ja sillä toimimattomalla alueella pitää tarkastella sitä sisäistä dialogia, miten pelko syntyy häpeästä ja syyllisyydestä juuri sen kentän kysymysten kohdalla. Pelko on se, mikä ihmistä lamauttaa, syyllisyys saa hölmöilemään ja häpeä salailemaan. Pimeiden nurkkien valaiseminen on tärkeää, vaikkakin tuskallista. Ydinpelkojensa tunnustaminen vieraalle ihmiselle voi kuitenkin olla todella puhdistavaa, koska kun ne asiat nimetään, ne menettävät otteensa. Ne saavat rakenteet, muodon ja mittasuhteen; entiteetti ei olekaan enää painava varaus joka hengittää niskaan vaan sen pystyy purkamaan osiin ja toimittamaan pois päiviltä. Ihmiset tekevät tietoisessa mielessään lupakirjoja sekä sopimuksia siitä, kuinka luopuvat siitä ja tästä saadakseen tämän ja tuon. Sopimuksia voi luoda uusia, mutta pitää olla tarkkana sen suhteen, mitä itselleen haluaa luoda. Kun se luomistyö on saatu päätökseen, voidaan luoda uusi sopimus, ja sen jälkeen taas uusi.

Koko elämäänsä ei tarvitse varata surkeuteen, koska epäonnistui siinä tai tässä tai tuossa. Ei ole mikään pakko harhailla pimeässä, kun voi ojentaa kätensä ja pyytää apua, jos itse ei onnistu sopimusehtojensa kanssa taistelemisessa. Aina kun pyytää apua, saa arkienkelin lähistölleen, joka ohjaa uuteen suuntaan. Meistä jokainen voi olla arkienkeli ja valaista toisten tietä pimeässä. Kaupungitkin ovat puistoisia ja kävelemme kaiken aikaa suuremmissa tai pienemmissä puutarhoissa, missä on lupa etsiä uudenlaisia viihdyttäviä maisemia tai tunnelmallisia sopukoita, joissa sielu saa levähtää.

Elämä saa ja voi olla nautinnollista, siihen vain on osattava antaa itselleen lupa ja vasta sitten sen luvan pystyy välittämään toisillekin. Pitää siis osata armahtaa ja rakastaa itseään, että sen saman pystyy tekemään toiselle. Kun nämä kemialliset sidokset purkautuvat, käytössä on suuri voima, jolla on paljon suurempi mahti luoda ja rakentaa, kuin tuhota. Voima sen kummemmin kuin sähkökään ei tunne rajoja, se toimii itsekseen ja pitää vain osata ja haluta valita, kuten hevonen sydämenmuotoisine anturoineen, että tallooko sillä sydämiä vai käveleekö rakkaus kantapäissään.