Manuska/ Chakrat 7-9

Kruunu-chakra

Aiemmin kruunua pidettiin kaiken kattona – tämä oli tavallaan henkisen heräämisen ja tiedostamisen huipentuma. Kun tämä energiakeskus toimii täydellä teholla, ihminen kokee olevansa henkisesti ja hengellisesti tasapainossa, antautuu elämälle ja sen tarkoitukselle, kohtaa jumaluuden itsessään ja muissa. Tämä energiakeskus sijaitsee aivan päälaella, eikä sen peittämistä kokonaan esimerkiksi energiahoidoissa pidetä kovin viisaana, koska sitä kutta kulkee ihmiseen valtava virtaus ”korkeammilta tasoilta”. Epätasapainoinen chakra taas puolestaan tuottaa masennusta tai perusteetonta surua ja tarkoituksettomuuden tunnetta. Negatiivisena ilmiönä voi olla mahtailu ja esimerkiksi haitallinen egon pönkittäminen toisten kustannuksella. Erilaisia henkisen puolen oireiluja siis voidaan liittää tähän korkeampaan triangeliin. Kokonaisuutena tasot 7-9 ovat yhteiskunnassa olemisen ja vaikuttamisen energiakeskuksia.

Minulle kruunuchakra näyttäytyy jälleen kunnian ja häpeän risteyskenttänä. Tähän chakraan erityisesti vaikuttaa asema yhteisössä, millaisena ja kuinka tarkoituksenmukaisena, koetaan asema tällä hetkellä. Saako positiivista palautetta, tekeekö työtä jolla on tarkoitus? Sarjassa 1-4-7-10 tämä energiakeskus tuo yhteiskunnallisia totuuksia käsittelyyn. Edelleen saa isän ja äidin puolelta erilaisen latauksen siihen, mikä on kunniallista ja mikä häpeällistä, minkä puolueen riveissä uskaltaa olla ja mihin jengiin kehtaa kuulua. Muistan aina kruunuchakran kuullessani Juice Leskisen laulun ”Ei elämästä selviä hengissä”, koska laulussa tuodaan hyvin julki ne moninaiset kahtiajakoisuudet, joita elämä eteen kantaa. Mitä ylemmäs päästään triangeleissa, sitä vähemmän fyysisiä vaikutuksia energiakeskusten toiminnalla on, mutta sitä tärkeämpää on niiden käsittely. Henkistä puolta ei voi erottaa fyysisestä, vaikka kuinka haluaisi. Vakava masennus voi olla yhtä lamauttava, kuin sydänkohtaus ja sen syyt ovat paljon syvemmällä sielussa, eikä niitä välttämättä fyysisin keinoin pysty paikantamaan tai parantamaan. Tietoisuuden laajenemisesta tai laajentumispyrkimyksestä kertova päänsärky päälaella voi olla ainoa selvä signaali, ellei kehossa tunnu muita kohteita, jotka auttavat määrittämään masennuksen syitä.

Esimerkiksi sydänkohtauksen jälkeen monta kertaa iskee masennus. Sydämessä on ollut tukos, ja se tukos kertoo, että totuudet eivät ole kohdillaan. Saa ehkä jatkoajan, kun tehdään pallolaajennus tai ohitusleikkaus, mutta mitä sillä jatkoajalla tehdään? Jos entinen elämä oli väärin ja pielessä, mitä nyt pitäisi korjata? Onko vika ihmissuhteissa, työssä vai missä ihmeessä? Ja onko tämän sairauden kanssa voimia lähteä niitä muutoksia ajamaan? Saako toisen infarktin, jos muutoksia ei tee? Tässäkö tämä oli, koko elämä? Mitä siinä ambulanssissa matkalla sairaalaan tuli ajateltua – puolisoa vai jotakuta ihan muuta? Lapsia? Vilisikö elämä silmissä, kenen vierestä sittenkin pitäisi herätä ja pitäisikö dementoituvaa äitiä sittenkin käydä päivittäin hoitamassa – vai oman terveyden ja mielenterveyden vuoksi pysyä erossa koko ihmisestä? Suhde perheeseen ja valittuun puolisoon ovat melkoisia tabuja siksi, että ne ovat instituutioita.

Kruunuchakrassa ihmissuhteet näyttäytyvät rakenteina, joiden purkaminen toisinaan on välttämätöntä. Ilman sitä sydänkohtausta ei välttämättä tietäisi, että se dementoituva, näennäisen kiltti vanhus, voikin olla hyvin tuhoisa kontakti, koska hän pääsee kaiken aikaa syyllistämään hänen mielestään väärin valitusta ammatista tai väärin valitusta puolisosta. Ilman sitä sydänkohtausta ei välttämättä tietäisi, että tuntee luissaan kuinka vävy hakkaa tytärtä ja lapsia, ja hakkaa siinä sivussa muuten isääkin, jos ei isä puolusta tytärtään ja lapsenlapsiaan, tarjoa suojaa ja turvaa sekä kehota suoraan purkamaan huonoa avioliittoa. Tai ei välttämättä tietäisi, että se puoliso jonka valitsi silloin viisitoista vuotta sitten on kasvanut ihan toisenlaiseksi ihmiseksi, eikä sydän enää tunne häntä omakseen. Tuntuu kunniattomalta jatkaa sellaisia ihmissuhteita tai olosuhteita, jotka riistävät omaa kunniallisuutta, vanhempana, puolisona ja yhteiskunnan osallisena.

Eläkkeelle jääminen on melkoinen henkinen peikko työlle maailmaansa rakentavassa yhteiskunnassa. Pelottaa, että eläkkeellä ”lusmuileva” on rasitteena yhteiskunnalle. Ennen vanhaan maalaisyhteisössä tilaa pitivät nuoremmat, jotka jaksoivat sitä työtä vielä tehdä. Iäkkäämmät sitten tekivät mitä jaksoivat ja taisivat – polttopuita, marjastusta ja niin edelleen. Hyvässä yhteiskunnassa on työtä ja sen kautta olemiselle tarkoitus, sitä tarvitsevalle. Mitä tekee eläkeläinen? Vapaaehtoistyötä? Mihin sitä sitten pakenee kaikkia niitä asioita ja ongelmia, joita ei halunnut kohdata kun töihin pääsi niitä kotoa karkuun? Jos ei kotona ole tuntunut siltä, että joku rakastaa, ja työyhteisössä on ollut kantava voima, mitä sitten tulee tehtyä? Kukas sitten kehuu ja paijaa? Mistä yhteisöstä tulee haettua turvaa?

Moni haaveilee toteuttavansa eläkkeellä kaikki ne unelmat, joita ei töiden kurimuksessa ehdi – ja sitten alkaakin oireilu ja sairastelu, kun joutuukin pysähtymään kaikkien asioiden äärelle. Kaikille pysähtyminen ei ole pakollista, sillä moni kokee eläkkeellä itsensä kiireisemmäksi kuin työelämässä. On lastenlapsia hoivattavaksi ja sitä kautta mielekkyyttä elämässä, tai on ehtinyt rakentaa harrastusmaailmaa, jos on ymmärtänyt niin tehdä. Osa-aikaisuuden tai vuorotteluvapaiden kautta eläkkeelle jääminen ovatkin hyviä ratkaisuja, kun äkkipysäys ei herätä paniikkia, toimintakyky säilyy ja oleminen on mielekästä, tekemisellä jokin tarkoitus.

Tässä triangelissa käsitellään myös yhtä olennaista osaa mielenterveydessä, nimittäin palvelutehtäviä. Synnymme tänne elämään palvelutehtäviin, eri asteisiin. Kaikilla on palvelijoita yhtä lailla – ihmisiä jotka auttavat tiellä eteenpäin ja saavat annettua potkua oikeassa kohdassa oikeaan suuntaan, kannateltua kriiseissä. Mikäli tuntuu siltä, että ei ole kenenkään palvelija vaan kaikkien orja, ollaan negatiivisella puolella, elämää syövällä pikemminkin kuin rakentavalla, ja sekin sairastuttaa. Erilaiset yhteenliittymät ihmisten ja instituutioiden kanssa nostavat ihmisissä esiin erilaisia olemuspuolia, joita seuraavassa luvussa Caroline Myss'n oppeja mukaillen käyn läpi. Olemuspuolten esiin nouseminen luo aina erilaisia muutoskriisejä.

Muutoskriisit ovat juuri niitä juuren ja sydämen totuuksien kanssa käytäviä keskusteluja omasta kunniasta – millaisessa instituutiossa kokee olevansa paikallaan palvelutehtävissä? Mikä palvelee, millainen on eettisesti hyvä vaihtoehto? Millaisen firman palveluksessa voi olla selkä suorassa, kenen rinnalla voi seisoa puhtain mielin papin edessä ja minkälaisesta pankista uskaltaa tai voi hakea sitä lainaa? Mitkä ovat arvot ja mitä tästä itselleen saa?

Orja sekä palvelija ovat eräitä keskeisiä arkkityyppejä, niitä olemuspuolia, mutta käsittelen niitä tässä siksi, että näiden kahden tehtäväkuvalla on paljonkin eroa ja ne leimaavat meillä koko yhteiskuntaa. Ne leimaavat suhteita toisiin yhteiskuntiin ja koko yhteiskunnan sisällä eri kerrosten keskinäisiä suhteita. Näen sen niin, että ison yhteiskunnan sisällä (iso pyramidi) on tiimalasi (vastakkain kaksi rakennetta, heimot ja perheet) ja näiden kolmen kolmion välinen vuorovaikutus kertoo paljon koko yhteiskunnasta, sen kunniallisuudesta tai kunniattomuudesta. Sisäinen asenne kuitenkin ratkaisee. Jos itse voi arvostaa itseään ja tekemistään, tulee todennäköisesti myös arvostetuksi paitsi itse valitussa perheessään, myös työssään. Jos tuntuu siltä, että joutuu olemaan jollain tasolla ”toisten armoilla”, oma pään sisäinen jankutus viestittää siitä, että on ”systeemin uhri” tai ”on henkipatto”.

Asenne vaikuttaa paitsi omaan perheeseen, myös työpaikan ihmissuhteisiin. Ajatellaan isoa organisaatiota, joka tarjoaa kaikille samat edut: sen palkan, ehkä työterveyshuollon, kenties liikuntaseteleitä ja kuntoutusta. Toinen saa samasta työstä, samalla palkalla ja samassa asemassa valtavaa tyydytystä, tarkoituksen tunnetta ja hyviä etuja. Hän arvostaa lääkäripalveluja sekä mahdollisuutta kuntoutukseen. Toisen työntekijän mielestä kyseinen palkka on liian pieni, työ liian raskasta, eduilla voisi heittää vesilintua ja ”jossain muualla” on se parempi työnantaja joka arvostaisi ja kunnioittaisi työpanosta. Ensimmäinen tuskin purisi ruokkivaa kättä ja huolehtisi työnsä tulevan täytetyksi, jälkimmäinen taas ylenkatsoisi työnantajaa kuten katsoo itsensä tulevan ylenkatsotuksi ja vetää välistä minkä ehtii: luistaa työajoissa, tekee työnsä hutiloiden eikä piittaa työtovereistaan.

Taas ne kaksi pöytää häissä: kumman valitsisi? Jos tuntee itsensä orjuutetuksi jossakin, se on itselle kunniatonta ja siksi pitäisi miettiä, voiko mitenkään löytää toista työnantajaa, vai täytyykö mennä elämässä eteenpäin? Jos tuntee olevansa orja avioliitossaan, löytyykö toista liittoa, jossa orjuutuksen tunne väistyy? Vai tuntuuko orjuutus liittyvän siihen itse suhteeseen, instituutioon ja asemaan suhteessa toiseen? Jos tuntee itsensä orjaksi, tunne kertoo, ettei voi vaikuttaa elinolosuhteisiinsa mitenkään, mitä on tehtävissä? Onko ulkopuolisilla asioilla tai ulkopuolisilla olosuhteilla lopulta mitään merkitystä – tuntuuko väheksytyltä joka tapauksessa? Silloin voi kysymys olla orjakierteestä, negatiivisesta dialogista, oman pään sisällä.

Oma sisäinen keskustelu, itsekunnioitus, näkyy kaikissa kerroksissa. Se lähtee juuresta, miten suhtautuu niihin omien vanhempien antamiin opetuksiin siitä, voiko omia juuriaan kunnioittaa vai ei, ja jos ei voi, miten sen voisi kunnialliseksi rakentaa? Kätilökoulutukseni aikoihin luin Furmanin erinomaisen teoksen siitä, kuinka positiivisia muistojaan rakentamalla ja kannattelemalla voi muistella sitä myönteistä puolta lapsuudestaan. Vaikka siinä ei olisi niitä myönteisiä puolia paljonkaan, polttamis- ja hautaamistekniikoilla voi saada tuhoaviin ja stressaaviin muistoihin etäisyyttä, jolloin hyvät muistot jäävät päällimmäisiksi. Muistan lukeneeni tutkimuksista, joiden mukaan parikin turvallista aikuiskontaktia lapsella, esimerkiksi mummoon tai opettajaan, voivat kannatella kohti tervettä aikuisuutta katastrofien täyteisistä olosuhteista huolimatta. On valintakysymys, haluaako elää muistojen keskitysleirissä vai rakentaa itselleen sellaisen sisäisen linnan, joka tarjoaa suojaa ja turvaa.

Siihenkin voi takertua, että aikuisena saa hyvää palautetta, vaikka lapsena sellaista ei olisi saanut. Kun jollakin saralla suostuu positiiviseen sisäiseen keskusteluun, sillä on taipumus rakentaa sitä keskustelua useammallekin elämänalueelle. Kun jokin energiakeskus naksahtaa kohdilleen, se pistää sähkömagneettisen prosessin liikkeelle muissakin energiakeskuksissa. Positiiviset energiat ovat paljon negatiivisempia vahvempia ja menevät nopeassakin tahdissa eteenpäin. Vaikka aluksi tuntuu siltä, että on jossakin omituisessa tuulitunnelissa tai syöksykierteessä jota ei voi pysäyttää sen kerran liikkeelle lähdettyä, liukumäen loputtua voi vain ihmetellä, kuinka paljon paremmalta tuntuu kuin jokin aika sitten. Rehellisyys itseä ja omia arvoja sekä omia totuuksia kohtaan on todella tärkeää.

Yksi osa riippuvuuksien maailmaa on se, että tulee tietoiseksi olemuspuolistaan. Jos uskaltaisi myöntää olevansa eri mieltä asioista yhtä lailla selvin päin kuin addiktiota aiheuttavan objektin alaisena, tulisi peiliin katseltua aivan eri silmin. Riippuvuutta aiheuttava aine muuttaa todellisuutta, mutta jos siihen orjautuu eikä uskalla olla oma itsensä rehellisesti omana itsenään, siitä ei ole varsinaista hyötyä. Kolmas silmä uskaltaa toimia muuntuneessa tietoisuuden tilassa hiukan eri tavalla, mutta siitä näkökyvystä ei ole mitään hyötyä, jos vaaditaan jatkuvasti muuntunut tietoisuus siihen, että uskaltaa olla sitä, mitä haluaa olla. Entä jos uskaltaisikin rakentaa todellisuutensa sellaiseen ymmärrykseen, minkä näkee vaikka humalassa tai aineissa? Sanotaan, että totuuden kuulee humalaisen ja imeväisen suusta. Tulee rohkeammaksi, kynnyksiä ei ole tai ne ovat matalampia.

Lapset eivät ole vielä ulkoisen hapatuksen vuoksi sulkeneet vaistojaan ja intuitioitaan, joten he uskaltavat kertoa enkeleistä joita näkevät ja oman näkemyksensä aikuisten elämästä. Rehellisyys ja kunniallisuus ovat vaativia ominaisuuksia aina, mitä suuremmasta joukosta on kysymys, jonka edessä joutuu haastetuksi. Puolisolle vielä uskaltaa kertoa, että moni asia ei ole kunnossa, mutta työpaikan haastaminen onkin jo isompi ongelma, koska siitä on kiinni leipä ja taloudellisten statuksien kautta muukin asema yhteisössä. Omasta kunniastaan ei voi kuitenkaan joustaa oman terveytensä kustannuksella määräänsä enempää. On yksinkertaisesti kohdattava omat tarpeensa. Kalevalainen perustotuus tässä triangelissa on: ”Toimi oikein”. Mitä onkaan se oikein toimiminen omalla kohdalla? Mikä mukailee sekä omaa, että suvun kunniaa?

Mikäli ajatus ”sisäisistä keskusteluista” tuntuu kovin vieraalta, voi muistella Klonkkua, hahmoa trilogiasta Taru sormusten herrasta. Sormuksen orjuuttama Klonkku puhuu ääneen itsekseen (”My precious”), koska hänellä on vähän osiin jakautunut persoonallisuus, ristiriitaisia tunteita itseään sekä sormusta, että Frodoa kohtaan, jolla toisaalta on hänelle itselleen tärkeä Sormus ja jota hän on luvannut auttaa, mutta toisaalta tällä on myös pelko siitä, kuinka Sormus voisi kadota eikä Frodo sitä hänelle antaisikaan. Klonkku on surkea hahmo, oikea orjuutetun arkkityyppi. Frodo taistelee sitkeästi Sormuksen mahtia vastaan, mutta aika ajoin joutuu sen tempaamana toiseen todellisuuteen, kohtaa monia vaaroja, eivätkä arvet häviä koskaan. Koko prosessiin hän tulee ryhtyneeksi, jotta tehtävä tulee täytettyä, koska muista ei siihen ole. ”Sormuksen viejä on aina yksin”, hänelle sanotaan, kun saattue hajoaa ensimmäisen osan lopuksi.

Jokainen on omien missioidensa kanssa yksin, jokainen tulee omien heikkouksiensa ja aarteidensa raatelemaksi. Päätyäkö kunnialliseen lopputulokseen kuten Frodo ja voittaa se tehtävänsä, vai päätyäkö Klonkuksi vahtimaan aarrettaan ja syöksyä kohti tuhoa? Siinä pohdittavaa ja haastetta elämälle. Mutta mitä ovat sitten ne itse kunkin sormukset ja missiot niiden tuhoamiseksi? Niihin kysymyksiin antavat viitteitä sielun sopimukset.

Sielun sopimus

Kun tulee lähtö matkalle, tarvitaan erilaisia karttoja, kompassi, evästä ja vaihtovaatetta. Mutta matkalla on lähestulkoon aina jokin tarkoitus: olkoon se sitten viihtyminen, opiskelu, maailmanvalloitus, seikkailu tai rentoutus. Ihmiselämä on matka, jonka tarkoitus on olla koulutusmatka. Korkeampi olemuspuolemme, jota tavallisimmin ehkä sieluksi kutsutaan, käy läpi kaikenlaisia kouluja. On erilaisia elämiä tässä maapallon todellisuudessa ja kenties muissakin todellisuuksissa, kuten tähtielämissä tai muilla meidän todellisuutemme rinnasteisilla tasoilla. Nämä aspektit tuntuvat monista vierailta, enkä niihin puutu sen enempää, niitä on vain vähän tuotu minullekaan tietoisuuteen, eivätkä ne kaikkia kosketa lainkaan – nykyhetki, tämä tietoisuus ja tämä todellisuus tässä, on tärkein. Opiskelemme jotakin ja saamme siis erilaisia opetustehtäviä opettaaksemme toisia siinä oman toimen ohessa ja saadaksemme muilta oppia. Eräs perustavanlaatuinen läksy ihmiseksi syntymisessä on kehollisuus, se antaa meille toimintaan sekä ulottuvuuksia että rajoitteita, joiden kanssa pitää oppia elämään. Eräänlainen kartta on sisäänrakennettu sielun sopimus, joka määrittää meille reitin ja kohdattavat matkakumppanit. Usein matkakumppanit ovat jollain lailla karmisia yhteyksiä edellisistä elämistä, joiden kohtaaminen ”tuntuu oikealta” ja jotka saavat matkaamme taiottua lisää sisältöä ja merkitystä.

Tällaisia karmisia yhteyksiä ovat ystävät, puolisot, lapset ja erilaiset muut opettajat. On mukavampia mestariopettajia ja on haastavampia mestariopettajia. Kaikilta kontakteilta opimme, kuinka asioita kannattaa tehdä ja kuinka niitä ei kannata tehdä. Elämä ei olekaan tavallinen partiotaitokilpailu, jossa annetaan kaikille samat rastit koluttavaksi ja samat opit opittavaksi, lähtöviiva tässä ja määränpää tuolla, mars matkaan, mitä nopeammin niin sitä nopeammin. Pikemminkin elämä on vaihtelevan kestoinen suurleiri, missä ollaan erilaisten tehtävien äärellä. Osa vastaa ohjelmasta, osa leiriradiosta, osa nuotioilloista, osa muonituksesta, osa hygieniajärjestelyistä, osa tulee matkankin takaa nauttimaan jamboreen tunnelmasta vieraisiin maisemiin – ja kaikilla on siinä sivussa pientä koulutusrastia sinne tänne. Parasta on kohdata eri lippukuntien ja eri alueiden partiolaisia, oppia uutta ja solmia ystävyyksiä. Opitaan ehkä muutamat uudet laulut ja rakennetaan oman porukan yhteishenkeä. Näin ainakin ideaalitapauksessa.

Myss esittää asian niin, että keksi pyörän uudestaan. Hänelle annettiin selvä visio niistä Jungin kuuluisista arkkityypeistä, miten ne astrologiseen 12-huoneiseen ympyrään laiteltuina muodostavat joustavan persoonallisuuden rakenteen. Se myös selittää suuresti sitä, miksi vaikkapa 12 ihmistä, joilla on ne 12 samaakin arkkityyppiä, ovat keskenään erilaisia. Arkkityyppiympyrän 12 huonetta kuvaavat elämämme eri osa-alueita, jotka ovat staattisia. Riippuu sitten arkkityypistä, joka huoneeseen osuu, millaista toimintaa kyseisellä alueella elämässä sitten sattuu olemaan. Arkkityypeillä on sekä positiivinen toimintapuoli että varjopuolensa. Näihin varjojensa työstämisiin liittyvät arkkityyppiset opetukset. Vain neljä arkkityyppiä ovat jatkuvasti ympyrässä pysyvinä, näitä ovat lapsi (koska kaikki synnymme lapseksi), uhri (koska kaikki olemme tavalla tai toisella elämässämme systeemin tai olosuhteiden uhreja), prostituoitu (koska meistä jokainen joutuu vaalimaan kunniaansa ja vetämään rajoja) sekä sabotööri (koska jokainen pelkää tai varoo muutosta).

Kunhan oivaltaa arkkityyppien opetuksia, kaikki voivat vaihdella paikkoja tai ne kahdeksan muuntua toisiksi arkkityypeiksi. Omasta ympyrästäni esimerkiksi riippuvainen on vaihtunut käsiteltyäni arkkityyppiin liittyvät opetukset. Astrologiassakin esimerkiksi skorpioni voi muuntua kotkaksi, korkeamman tasoiseksi olemuspuolekseen, kunhan karminen oppiläksy kyseiseen horoskooppimerkkiin muuntuu. Pelurin arkkityyppi saattaa olla hyvissä käsissä hieno riskinottaja, mitään pelkäämätön elämän seikkailija, jota ei kammota mikään haaste. Varjonaan toimiessaan taas se ei kunnioita mitään eikä ketään ja pakastaa mummonsakin saadakseen riihikuivaa himonsa toteuttamiseen. Mikään arkkityyppi ei siis ole itsenään hyvä tai paha, eikä ole itse tarkoitus päästä niistä eroon. Opetusten oivaltaminen tarjoaa työkaluja ensinnä oppia tuntemaan itseään, nähdä itsensä positiivisesti pelaamassa juuri omilla korteilla ja omaa peliä ja oppia ymmärtämään toisten kortteja. Arkkityyppejä ymmärtämään oppiessaan ymmärtää hyvin toistenkin pelaamia pelejä.

Arkkityypit ovat olennainen osa kaikkea sosiaalista ja käsitteellistä kenttää. Kun puhutaan tuolista, kaikki ymmärtävät sen tuolin olevan jotakin millä istutaan, oli siinä kolme tai neljä tai kaksi jalkaa. Pöytä on jotakin, minkä ääreen kokoonnutaan, sen äärellä aterioidaan tai kokoustetaan ja niitäkin on eri muotoisia – ne kannattelevat kuitenkin jotakin, ja silläkin on jalat. Papilla on liperit kaulassa, palomiehen kalustoon kuuluu paloauto. Kissa erotetaan koirasta vaikka molemmilla on häntä, korvat ja neljä jalkaa, ja vaikka molempia on runsaasti eri kokoisia, erilaisilla karvoituksilla ja eri värisinä tarjolla. Ymmärretään myös että shamaani on toisen kulttuurin pappi ilman niitä lipereitäkin. Ymmärretään vaikka intiaanien tiipiin olevan heidän kotinsa, vaikkei siinä olekaan kivijalkaa ja savupiippua. Ihmisiin liittyvät arkkityypit ovat vastaavia.

Erilaiset jumaltarustot, kuten vaikka kreikkalainen tai kalevalainen mytologia, tarjoavat runsaasti työstämismahdollisuuksia oman pään suhteen, kunhan itselle mieluisaan kenttään alkaa perehtyä. Nykyajan arkkityyppigalleriaa kuvastavat erilaiset sarjakuvat ja elokuvat, joiden sankareihin on helppo samastua. Edellisessä luvussa mainitsemani Klonkku on esimerkiksi Riippuvaisen arkkityyppi, mutta myös Uhrin ja Kapinallisen. Frodokin on Kapinallinen, mutta myös Marttyyri ja Seikkailija, joka trilogian päätteeksi siirtyy Opettajien ja Taikureiden joukkoon, kun selvittää arkkityyppiinsä liittyvät heikkoudet tuskien ja vaikeuksien jälkeen. Elokuvassa Mustan Helmen kirous nähdään hienoja arkkityyppisiä esityksiä, etenkin eri leireistä. Millaista on merirosvon kunnia verrattuna Kruunun lipun alla purjehtivan kunniaan? Soturit, Prinsessat, Meediot, Don Juanit, Kulkurit ja Merenkävijät vain silmissä vilisevät kun elokuvia katselee, kun ne oppii sillä tavalla näkemään. Disney tekee hienoa työtä pelkästään Aku Ankan varjolla. Roope Ankka on Kirstunvartija, Pelle Peloton on Keksijä, Aku Ankasta löytyvät paitsi Sankari (Taikaviitta), myös Sabotööri. Mummo Ankka on Maanviljelijä, Puutarhuri ja Mikki Hiiri on Salapoliisi. Disneyn maailmassa pahiksia ei pelätä vaan niitä työstetään ja jalostetaan, panostetaan karikatyyrimaailman hiomiseen. Jokainen löytää itsestään kateellisia ja mustasukkaisia puolia, kuten Lumikin julma äitipuoli ja Hirviö.

Meissä kaikissa on kaikki arkkityypit uinuvina, kaikilla on mahdollisuus olla kaikkea mitä haluaa – kun sitä jotakin tiedostaa riittävästi haluavansa ja alkaa tehdä työtä sen eteen. Ehkä juuri siksi sadut, joissa hirviöt ja sammakot muuttuvat prinsseiksi, sekä tavalliset luutapiiat muuttuvat prinsessoiksi, niin kiehtovat mieltä. Ehkä kenellä tahansa on mahdollisuus muuttua sellaiseksi, kuin haluaa. Entä, jos Lumikin julma äitipuoli haluaisikin olla mukava kuningatar, toivoisi tytärpuolelleen kaikkea parasta – eikä tarvitsisi olla niin mustasukkainen, että antaa varjonsa viedä?

Sielun sopimukseen ei kuulu toisten miellyttäminen, siihen kuuluu toisten palveleminen. Siihen eivät myöskään kuulu oman sopimuksen tuhoaminen ja uhrautuminen toisten toiveita täyttääkseen. Mikäli yrittää muuttaa itseään, että sopisi paremmin toisten sopimuksia palvelemaan, se ei yksinkertaisesti onnistu. Jokaisella arkkityypillä on tosiaan olemassa ne varjopuolensa, jotka kiellettyinä ja torjuttuina kasvattavat voimiaan, alkavat toimia sielun sopimuksen täysimääräistä toteuttamista ja ihmisenä kasvua vastaan. Pelurilla on potentiaali tehdä elämästä seikkailu, mutta myös potentiaali tuhota se täysin. Samoin Kuningatar voi hallita lempeästi tai julmasti. Don Juan voi valloittaa ajatusmaailmoja tai puolison yhä uudestaan, sen ei tarvitse valloittaa kaikkia maailman ihmisiä.

Arkkityyppien ymmärtäminen tarjoaa mahdollisuuden ymmärtää omaa käyttäytymistään, antaa ymmärrystä ja viitteitä siihen, miksi toimin kuten tulee toimittua. Arkkityyppien käsittely ja ymmärrys ei anna tekosyytä: ”No kun mulla on toi peluri niin mun on PAKKO pelata” vaan joustonvaraa: ”Miten voisin tämän ja tämän tilanteen pelata toisin etten tekisi kuten ennen tein?” Omiin arkkityyppisiin olemuspuoliin tutustuminen auttaa ymmärtämään myös toisten olemuksia. Yhtäkkiä sitä alkaa nähdä siellä täällä Parantajia, Puutarhureita, Insinöörejä ja niin edelleen.

Monta kertaa työskentely toisia tarkkailemalla herättää vasta viiveellä oivalluksia omasta itsestä. Olemuspuolten moninaisuuden ja muutoskapasiteetin ymmärtäminen tarjoaa vapautta myös itselle nähdä itsessään monenlaisia ulottuvuuksia ja siten se auttaa myös pääsemään elämässä eteenpäin, antaa eväitä positiiviseen kanssakäymiseen itsen ja toisten kanssa. Lapsiaankin ymmärtää paremmin, kun näkee sukupolvien jatkumot. Miten erilaiset piirteet ja käyttäytymismallit ovat mahdollisuuksia pikemminkin kuin haittoja, jos lapsella on kovasti elementtejä jommasta kummasta ja pahimmassa tapauksessa itselle vastenmielisestä suvusta? Lapsella on ne kortit joilla hän pelaa ja aikuinen voi auttaa lastaan käyttämään ominaisuuksiaan hyödykseen.

Ennen syntymäämme sovimme matkakumppaneistamme, heitä ovat ne karmiset yhteydet jotka kohdatessamme tiedämme olevamme oikealla polulla. Kunhan ”tehtävä on täytetty”, sen yleensä tuntee luissaan yhtä väkevästi kuin sen, että tehtävä on saatu, tai että se on vielä kesken. Monet naiset kuvailevat esimerkiksi sitä mystistä tunnetta, kun tulee laitokselta kotiin lapsen kanssa ja ihmettelee, mitä ihmettä tuon miehen kanssa pitäisi tehdä, kun hän ei enää oikein kuulu kuvioon. Tai kun menee uuteen työpaikkaan ja tuntee jo ovella, että täältä se oikea polku löytyy. Tai kun yhtäkkiä alkaa kutitella, voisiko joku toinen työ tai joku uusi harrastus olla tarpeen – yleensä tällainen kutitus on korkeamman olemuspuolen varovaista herättelyä ja valmistelua siihen, että uudet kuviot ja ihmissuhteet odottavat tulevansa kohdatuksi. Ihmisellä on yleensä valmis suunnitelma omassa päässään siitä, kuinka elämän kuuluu edetä. Tiettyyn ikään mennessä on rakennettu vaikka talo ja tehty pesue ja siinä sitten ollaan, nautitaan työn hedelmistä. Tai tiettyyn ikään mennessä on saatu valmiiksi se ja tämä ja tuo tutkinto tai valloitettu Mount Everest. Kunhan nämä suunnitelmat on toteutettu – mitä sitten? Tai kuinka paljon se käy kunnialle, jos suunnitelmat menevät hiukan eri suuntaan, kuin itse toivoi? Entä, jos puoliso ei oikein pidä uusista suunnitelmista? Entä, jos riskinoton hinta on koko siihen astisen elämän maailmanloppu?

Kysymysten kysyminen herättää ne neljä perusarkkityyppiä. Prostituoitu vaatii oman sopimuksen täyttämistä, kehottaa uusia maailmoja etsimään ja kunnian pitämistä. Sabotööri tarrautuu entiseen ja yrittää vesittää kaiken, mihin prostituoitu olisi takki auki menossa. Uhri alistuisi mielellään pitämään yllä kaikkea entistä ja miellyttämään kaikkia muita, sisäinen lapsi ihmettelee kuka tulevassa kaaoksessa pitäisi huolta mistäkin ja kenestäkin – ennen kaikkea hänestä. Joskus sielun sopimuksen mukaiset asiat tapahtuvat riippumatta siitä, kuinka kovaa tahansa itse pistää kampoihin, joskus sitä sitten sairastuu ja masentuu, kun riittävästi uhriutuu ja katkeroituu.

Toteuttaessaan sielunsa sopimusta ihminen saa energiaa tehdessään sitä, mikä itseä palvelee, mikä itselle on mielekästä ja mikä on kivaa. Masennus saattaa olla hyvinkin perua siitä, että ei saa niitä energioita, joita esimerkiksi itselle oikeiden ihmisten kanssa työskenteleminen tai seurusteleminen tuottaa. Äiti Teresa olisi kuihtunut pankkimaailmassa, mutta kukoisti kaduilla kerjäläisten seassa. Prinsessa Diana sai asemassaan hyväntahdon lähettiläänä paljon aikaiseksi, mutta alkoi kukoistaa, kunhan pääsi irti itselleen tuhoisista ihmissuhteista, avioliitosta joka kirjaimellisesti söi häntä (syömishäiriönä ilmenevänä ahdistuksena) rotan lailla. Ihmissuhteet muuttuvat sitä mukaa, kun oma arkkityyppikartasto muuttuu. Esimerkiksi äidiksi ja isäksi tulo, avioliiton solmiminen tai edes yhteisen pankkilainan ottaminen nostavat erilaisia olemuspuolia esiin. Yhdessä hetkessä palveleva ihmissuhde ei sitten jossain kohtaa enää kannakaan. Jotkut ihmissuhteet ovat myös parillisia, kuten oppilas joka tarvitsee aina opettajan sekä kehittyessään itse opettajaksi, opetettavan. Isäntä tarvitsee aina orjan tai palvelijan. Kun alkaa tuntua siltä, että YYA-sopimus on päättynyt, esimerkiksi on tehty ”ne karmiset lapset”, tulee aika irrottaa puolisosta. Tai kun tajuaa, että itse asiassa palvelijan arkkityyppi haluaakin siirtyä yksityiseltä yleisemmälle tasolle, eikä haluakaan enää roikottaa perässään sitä niin kutsuttujen ystävien joukkiota, on tärkeää osata irrottaa myös heistä.

Mitä enemmän elämässä on mukana ihmisiä, jotka eivät oikeastaan ole enää tarkoituksenmukaisia, sitä enemmän voimia kuluu ja sitä huonommalta tuntuu. Vuorovaikutus ihmissuhteissa on nimenomana vuorovaikutusta: vuoroin annetaan ja vuoroin saadaan. Kysymys ei suinkaan aina ole materiaalisesta hyvästä, vaan lämmöstä, luottamuksesta, kunnioituksesta, tuesta ja sielun opetuksista toisilleen. Kun ne ovat täynnä, on aika lähteä. Toisille nämä hetket näytetään päivämäärittäin, toisille ne tulevat äkkiarvaamatta eteen, toiset osaavat tehdä surutyötä hiljalleen kun tulevat tietoisuuden reunamilta hiljalleen ymmärtämään, ettei tämä ystävyys tai rakkaus ehkä kestäkään ikuisesti. Toisten kanssa saa kulkea pidempiä matkoja, toisten kanssa lyhyetkin kohtaamiset voivat antaa enemmän, kuin arvaakaan.

Jos sielun sopimus on kartta, missä aina yhdelle rastille saapuessaan saa mahdollisesti tiedon suunnasta seuraavalle rastille, kompassina toimivat sydämen totuudet, joiden ohjauksessa edetään. Toisin kuin oikea kompassi, joka aina osoittaa pohjoiseen, sydänkompassi varoittaa, mikäli suunta on väärä. Sitä kyllä tietää, milloin toimii itseään vastaan ja sitä tietää, milloin toimii läheisiään kohtaan väärin. Sydän ei tunne oikeutusta väkivallalle perhesuhteissa, se ei myöskään tunne oikeutusta edes emotionaaliselle väkivallalle eikä sen kannattelulle työpaikalla tai kotona. Pelko pitää kuitenkin tehokkaasti otteessaan, moni pitää yllä mieluummin taloudellista turvallisuuttaan kuin henkistä turvallisuuttaan. Moni pelkää, että jos tämä matkan kartoitettu ja tiedossa oleva osuus päättyy, mitä on sen jälkeen? Mitä on tutkimattomien taipaleiden tai sumuisten vuorten takana? Eihän sitä kukaan tiedä. Nuuskamuikkunen lähtee joka talvi sumuisten vuorten taakse kun muumit menevät talviunille. Siellä on varmasti jotain sellaista, minkä vuoksi kannattaa lähteä ihan joka vuosi, vaikka matka on pitkä. Mutta jos tämä taipaleen osuus tuntuu pahalta, sielu on hädissään paitsi omastaan, myös lasten ja puolison turvallisuudesta, ehkä on syytä yrittää edetä jotakin toista tietä.

Aikuisella on vaihtoehtoja rakentaa maailmaa, lapsella ei. Jos ahdistus, joka johtuu elämäntavan kannattelusta, on lapselle vaaraksi, vastuu on aikuisella muuttaa elämä toisenlaiseksi. Perustunne tässä sarjassa oli syyllisyys-ylpeys. Sitä tuntee itsensä perusteettomasti syylliseksi, jos tuntuu siltä, että on väärässä paikassa ja väärien ihmisten kanssa, kun toisinkin voisi olla. Toisaalta tekemästään työstä ja kannattelemistaan ihmisistä pitäisi voida olla ylpeä siten, että ratkaisujensa takana voi seistä selkä suorassa. Mutta mitä sitten on se toiseus?

Yksi osa kartan kartoittamista on tulla tutuksi itsensä kanssa. Millaisia olemuspuolia minusta löytyy? Miten niitä tutkitaan? Liian usein antaa ulkopuolisten määrittelyiden sotkea itseään. Toivoo olevansa jotakin sellaista, mikä palvelisi toisia, että pääsisi helpommalla, eikä tarvitsisi ottaa liikaa tai itselle vieraita riskejä. ”Että puolisoni voisi kanssani paremmin, enkö voisi kasvaa siihen suuntaan?” Voin kuulla hätäisiä kysymyksiä jo nyt. Vastaus on yhtä tyly, kuin lukiessani itse aikoinaan tätä Myss'n kirjaa Sielun sopimus: ei ole. Sinulle on vain sinun sopimuksesi, jonka oikein toteuttaminen palvelee pitkällä tähtäimellä sekä omaa, että mahdollisten lastesi parasta. Itse aikanaan tiesin täsmälleen esimerkiksi sairaanhoitajan ammatin puitteissa, millainen minun kannattaisi olla, jotta menestyisin siinä työssä. Olikin sitten omituista tehdä ne harjoitteet, rakentaa se arkkityyppikartta ja tutustua itseensä. Sehän oli kuolemantuomio sille uralle; ei ihan heti, mutta ajan kanssa kyllä. Tulin tietoiseksi siitä, minkä oikeastaan olin tiennytkin, mutta en oikeastaan ollut halunnut tietää: en jaksaisi sitä kovin pitkään muutenkaan. Oikeastaan halusin muuta. Mutta mitähän muuta? Kartastani löytyivät Pappi, Kapinallinen, Parantaja, Don Juan ja Kriitikko sellaisista asemista, että tiesin niiden pakottavan minut matkaan ennemmin tai myöhemmin. Miten sitten lähestyisi tätä kenttää uudesta näkökulmasta?

Matka on yhä kesken, mutta nyt tiedän sietäväni keskeneräisyyttä paremmin, kun ei-kenenkään-maa on paremmin selvillä. Jokaista olemuspuolta pikkuhiljaa työstämällä osa näistä on muuttunut ja osa näistä on vaihtanut paikkaa siten, että toisenlaisia visioita tulevaisuudesta löytyy vaikka millä mitalla. Matkoilla kelit ovat olosuhteita, samoin vaarat ja viettelykset, joiden suhteen päänsä kylmänä pitäminen sekä tiettyjen riskien ennakoiminen pitää keikkuvan veneen vuolaassakin virrassa edes jonkinlaisessa kurssissa. Coelho onkin osuvasti sanonut: ”Vene on ehkä turvassa satamassa, mutta onko se veneen olemassaolon tarkoitus?”

Ohjeet ovat selkeät ja yksinkertaiset Myss'n kirjassa, joten se kannattaa lainata kirjastosta tai ostaa omaksi, sillä arkkityyppikartta on prosessi, eikä sitä tehdä hetkessä. Omista olemuspuolista otetaan selvää, niihin tutustutaan kirjeitse ja käydään läpi pitkä kysymyssarja jokaista arkkityyppiä haastatellakseen, sen tehtävästä tietoiseksi tullakseen. Itse tein kartongista monikerroksisen ympyrän, johon selvensin huoneiden tehtäviä ja tarkoituksia sekä kyseisessä huoneessa olevan arkkityypin opetuksia. Visuaalisena kokonaisuutena sitä oli helpompi käsitellä ja hahmottaa. Vaikkei jaksaisikaan tehdä koko arkkityyppikarttaa, voi kuulostella ja hyväksyä itsessään erilaisia olemuspuolia, jotka tulevat esiin erilaisissa tunnetiloissa ja erilaisten ihmisten seurassa. Ne näkyvät esimerkiksi erilaisina käsialoina ja erilaisina reaktiotapoina. Omat lapseni kysyvät välillä uteliaina, että ”äiti missäs maailmassa sä nyt oot”, kun vaikka olen ollut jossakin tapaamisessa vanhojen ystävien kanssa tai sitten tapaamisessa uusiin työkuvioihin liittyen. Lapset huomaavat jännite-eron, vaikka itse kuvittelen olevani ihan oma ja normaali itseni. Puolisot saattavat huomata, että sama kysymys ”miten menee” tänään, eilen ja huomenna, herättävät täysin erilaiset reaktiot riippuen siitä, mitä viimeiseksi on jäänyt työmaalta lähteissään miettimään.

Aluksi voi alkaa kartoittaa vaikka ”työminää” ja ”kotiminää”. Työssä eri hierarkioiden kanssa on erilaisia toimintamalleja, itse ainakin huolellisista pyrkimyksistäni huolimatta kohtasin töissä itsessäni neljääkin erilaista olemuspuolta. Kotona taas suhteessa lapsiin, lemmikkiin ja puolisoon on kaikkiin omanlaisensa puolet, vaikka kuinka yrittäisi olla kaikille kaikkea ja samaa koko ajan – ei se onnistu. Crowley ehdottaa yllättävän haasteellista lähestymistapaa. Haetaan itsestä kaksi vastakkaista puolta, vaikka se työminä ja kotiminä. Pidetään viikko sormusta oikeassa kädessä, ajatellaan kaiken aikaa samalla tavalla ja samoilla säännöillä kuin töissä ajateltaisiin. Ja viikon kuluttua vaihdetaan sormus vasempaan käteen, ajatellaan kaikkea kuten kotona ajateltaisiin, kotimaailman säännöillä ja logiikalla, myös työssä. Crowley ehdottaa, että itseä rangaistaisiin viiltämällä aina, kun havaitaan että tästä säännöstä lipsutaan. Coelhon kirjasta omaksuin lempeämmän tavan, painaa kynsinauhaa kynnellä (joka kerta, kun ajattelee itsestä ilkeitä) – pääasia on, että ajatuksen logiikka pysyisi niin sanotusti selkeänä ja jatkuvana. Kunhan saa selville edes, miten erilainen on kotona ja töissä, alkaa havahtua tunnetiloihinsa, joita kannattelee erilaisissa ympyröissään. Missä tuntuu hyvältä, missä ahdistaa, kuka tuntuu miltäkin ja miksi.

Kunhan palikat alkavat kolista seiniin, alkaa valjeta, mikä ympäristö ja mikä ihmissuhdeverkosto tuntuvat kannattelevilta sekä rakentavilta. Olemuspuoltensa tunteminen ja niiden vaihtuminen on kuin vaatteiden vaihtoa aika ajoin. Tänään ollaan tämän värisiä, huomenna ovat nuo pestyt ja puhtaat, ylihuomenna katsotaan mitä rinkasta löytyy. Vaatteitaan pakosta vaihtaminen saattaa olla eräänlaista joukkion vaihtoa myös, koska vaatteillaan leimautuu erilaisiin ihmisryhmiin. Ajatusmaailmat ovat kuin vaatteita, eräänlaisia suojakerroksia, ja niitä voi vaihtaa, kunhan uskaltaa.

Entä jos sitten havahtuukin siihen, että koko kuvio on poskellaan, mikään ei ole hyvin missään? Onko peli jo menetetty? Vastaisin, että ei suinkaan. Luovuus on se ratkaisu, kuten sarjassa 2-5-8-11 aina on. Kunhan ongelmat ovat selvillä, niitä aletaan ratkaista. Ahdistus tuntuu olevan ihan järkyttävä örkkilauma hiiviskelemässä jossain tietoisuuden viidakon rajamailla, eikä saa otetta, että mitä pitäisi tehdä. Jos kaikki on väärin, mistä aloitetaan, että edes jotakin menisi oikein? Mikäli raha-asiat mättävät, niiden kanssa pääsee yleensä tasapainoon, kunhan asioita uskaltaa miettiä. Mikäli kysymys on ihmissuhteista, niissä on aina kaksi tai useampia puolia – voi vain käsitellä oman osuutensa, mutta mikä se on? Omaan dialogiin toisten kanssa voi puuttua, kun tulee siitä tietoiseksi, mitä se heijastaa. Mikäli työ on väärin, mikä siinä on väärää? Miten sen saisi oikein?

Onneksi matkalle suodaan matkaan usein myös tuo saattue uskollisia ystäviä, jotka myös osaavat hämmennyksiin joutuvan sydänkompassin sekoillessa kertoa, että milloin rakasta ystävää kohdellaan hyvin tai huonosti ja mikä ystävää rakentaa tai ei rakenna. Useinkin pohtiessani erilaisia työpaikanvaihdoksia ystäväni pyörittelivät päätään. ”Juu ei sinne. Et sää siellä menesty.” tai ”Ei niillä resursseilla voi tehdä työtään hyvin, sä kuolisit sinne viikossa.” tai ”No sitä sä et ookaan ennen kokeillut, anna mennä vaan.” tai ”Lähde vaan, koko ajan ollaan kaksi askelta sun takana” tai ”Totta kai sä meet, tuu vaan välillä kattoon meitä ja kerro miten etenee.” Hyvän ihmissuhteen mittareita ovat kysymykset siitä, kuinka paljon suhde rakentaa tai hajottaa, kuinka paljon tarjoaa joustonvaraa tai rajoittaa, kuinka paljon ottaa suhteessa siihen, miten paljon antaa. Joskus on osattava sanoa hyvällekin ystävälle, että enää ei voida jatkaa matkaa yhdessä, joskus on uskallettava kohdata uusia ihmisiä.

Kartoittamattomissa alueissa elämässä ja maailmassa on puolensa myös siinä, ettei voi tietää, kuinka paljon omaa elämää rikastuttavia asioita se tuo, kun uskaltaa hypätä uuteen laivaan tai millaisia ihmissuhteita odottaa mutkan takana ja miten itse uskaltaa kasvaa matkatessaan suhteesta toiseen, oli kyse vanhemmuudesta, ystävyydestä tai parisuhteista. Jokainen uusi ihminen tuo elämään rikkautta ja näkemyksiä joita ei olisi uskonut voivansa löytää, mikäli olisi jättänyt katsomatta siihen kuvastimeen, joka kyllä kysyttäessä kertoo niitä sydämen totuuksia, itselle jakamattomia asioita joiden kanssa osaa tai ei osaa elää. Jokainen läheinen on peili, josta näkee itsensä. On haaste sinänsä kurkistaa omankin peilin taakse nähdäkseen kuka minä olen ja millaista peiliä pitelen toisille. Vielä haasteellisempaa on tutustua toiseen omana itsenään, eikä vain peilin pitelijänä.

Arkkityyppikartta tarjoaa mielestäni ennen kaikkea mahdollisuuden ymmärtää se, että tässä elämässä ja tässä hetkessä pelataan juuri näillä korteilla. Mitkä ovat resurssit vuoden päästä, ei voi yrittämättä tietää. Se kuitenkin raotti ovea tilanteessa, jossa tuntui, että itse on väärin päin omassa elämässään. Tajusi, kuten kirjan esimerkkitapauksetkin kertoivat, että itse on mitä on ja elämä ympärillä pitää pyörittää sellaiseen järjestykseen, että sen kanssa pärjää. Tällaisia ominaisuuksia on ja niiden puitteissa kyetään tällaisiin asioihin; niinpä on lähdettävä etsimään uusia polkuja. Helppoa se ei ole, eikä Myss sitä lupaakaan. Jos tuntuu, ettei näissä puitteissa selviytyisi enää hetkeäkään, on pakko kokeilla ihan mitä tahansa muuta – ja itsensä hyväksyminen ensinnä, se tuo ainakin tilapäisen rauhan. Itsetuntemus vapauttaa miettimään uusia mahdollisuuksia ja sitä kautta helpottaa uusien ovien availemista. Pelottaahan se luopua vanhasta, mutta pelottaako vielä enemmän jatkaa sitä painajaista, jossa elää?

Rauhan chakra

Yhteiskuntajärjestyksen triangelissa oleellista on luonnollisesti vähintäänkin aselepo, mielellään täydellinen rauha. Kun kaikki muut tarpeet on täytetty ja turvallisuus on taattu ihmisellä on resursseja myös matkailuun, toisiin kulttuureihin tutustumiseen ja toisten ajatusmaailmojen ymmärtämiseen. Mikäli ollaan orjakierteessä ja jokin olemuksessa lietsoo kapinaa, työ- ja kotirauhakin ovat mennyttä. Tällöin toiset yhteiskunnan kerrokset näyttäytyvät jollakin tavalla itseä orjuuttavina. Hyvässä asemassa oleva saattaa statuksensa uhatuksi; pelottaa että itseltä ollaan vaatimassa jotakin ja tulee tarve suojausvarusteluun tasolla tai toisella. Suomessa on nautittu varmasti pisintä rauhan jaksoa kirjoitetun historian aikana ja asianlaita kaikkien onneksi jatkunee samanlaisena. Rauhan aikana on sidottu ja hoidettu kuntoon isoja sukupolvitraumoja, rakennettu hyvinvointiyhteiskuntaa ja luotu loistavat puitteet olla ja kasvaa. Matkataan sitten itään tai etelään kärsitään jo paljon isommista luokkayhteiskunnan eroista, huumeongelmista, huumeiden lieveilmiöinä ase- sekä ihmiskaupasta. Monet muut sosiaaliset ongelmat ovat pelkästään jo Euroopassa moninkertaisia meidän ongelmiimme verrattuna. Vaikka Suomessa on omat ongelmansa, tänne syntyminen on edelleen monessa suhteessa lottovoitto.

Tällä hetkellä rauhan aika suo mahdollisuuden korjata ja parantaa edellisten sukupolvien traumoja, josta isoin ja näkyvin ongelma on punakapinan henkinen perintö. Kutsutaan sitä sitten sisällissodaksi, veljessodaksi tai kapinaksi, se oli sotaa ja repi rikki perheitä. Aina ei kysytty kumpaanko leiriin kuulutaan eikä sitäkään, että millä ehdoilla. Sotaan liittyvä oheistoiminta, kuten ryöstely, raiskaukset, kenttätuomiot, vankileirit ja muu silmitön väkivalta molemmin puolin on tehnyt asioiden selvittämisestä vaikeaa. Sukupolvia on menty puhumatta tapahtuneista oikeastaan yhtään mitään. Sen tunnen kuitenkin kirjaimellisesti luissani, että monissa suvuissa puhdistellaan niitä esi-isien raskaita kokemuksia juuri kapinan ajoilta, tällä hetkellä on menossa juuri se ”kolmas ja neljäs polvi” isien syntien langettamisesta. Olin hyvin nuori lukiessani Laila Hirvisaaren kirjoja, joissa kyllä ajan tapahtumat maalataan hyvinkin elävästi. Potilaat ovat kertoneet karmivia kokemuksiaan, omienkin esi-isieni tiedän sekä menehtyneen vankileireillä että hädin tuskin selvinneen sieltä siviiliin. Tarvehierarkiassa koko yhteiskunnan tasolla ominaista on leiriytyminen. Jos juuritasolla heimoudutaan ja sydäntasolla rakennetaan oma perhe, yhteiskunnan tasolla rakennetaan isompia ryhmiä.

Hyvinä aikoina ja hyvien olosuhteiden vallitessa on mahdollista levittää rauhan sanomaa ja rakentaa ihmisyyttä yli rajojen, epävarmoina aikoina lietsotaan kapinaa ja tehdään toisista ihmisryhmistä epäinhimillisiä. Epäinhimillisyydellä saadaan rakennettua oikeutus, mahdollisuus ja kyky, toisen rusikoimiseen – keinot ovat monet. Niitä herkkiä kohtia ihmisessä riittää ja niitä voi yhtä hyvin käyttää tuhoisasti kuin rakentavastikin. Rakentavalla herkkien kohtien käsittelyllä rakennetaan ihmisyyttä vauvasta vaariin ja tuhoavilla keinoilla tehdään ihmisistä karjalaumoja. Valta on hyvä renki, mutta huono isäntä.

Yhteiskunnan vakautta horjuttavia elementtejä muista maista käsin katsellen ovat korruptio ja rehottava rikollisuus. Olematon sananvapaus ja halpa yksilön henki tekevät kolmannen maailman elämästä haasteellista. Jos ei syntyessään saa nimeään henkikirjoihin, kuka piittaa siitä lapsen kuolemastakaan? Kätilöopintojen ohessa tuli mielenkiintoinen kurkistus historiaan. Vielä sata vuotta sitten todella oltiin nälän ja kulkutautien riuduttamia, eikä lapsiin rakennettu raskauden aikana tai lapsen heti kohta synnyttyäkään persoonallista suhdetta. Yllätyin, kun lasteni isomummu onnitteli lapsistani vasta kolmen kuukauden kohdalla, kuinka hän olikaan sielu syrjällään pelännyt lasten puolesta siihen saakka – sen jälkeen oli lupa toivoa lasten selviävän. Näin siitä huolimatta, että tänä päivänä korviketta saa kaupasta ja rintamaitoakin riitti. Selviytyminen ei lapsilla edes 40-luvulla ollut vielä mikään itsestäänselvyys. Leipä oli tiukassa ja sodat vasta takanapäin, rintatulehdus tai lapsivuodekuume saattoivat olla kohtalokkaita joko äidille tai lapselle – tai molemmille.

Nykyään lapseen rakennetaan suhdetta jo kohdussa, tiedetään lapsen rytmit suurin piirtein ja sukupuolikin usein jo ennen syntymää. Kyseiselle isomummulle oli elämys nähdä ja rutistaa esikoiseni kantapäätä vatsan läpi – ei hän omista lapsistaan ja raskauksistaan muistanut mitään sellaista. Töissä oltiin raskaudesta huolimatta lähes kellon ympäri. Kuukautiset, seksuaalisuus, raskaudet ja synnytykset tulivat monille täydellisinä shokkeina, koska ajan tapa ei ollut niistä puhua, ja kaikki siihen liittyvä saatettiin torjua täydellisesti. Kolmannessa maailmassakin ne ovat monessa kulttuurissa edelleen tabu, mikä edesauttaa ihmisyyden riistoa monessa suhteessa. Tietämättömyys, keinottomuus puolustautua ja ison väkiryhmän varattomuus ovat massiivinen kompleksi, millä pyörittää valtavaa ihmiskaupan ja lapsiarmeijoiden koneistoa ympäri maailman.

Tietoisuus siitä, että jatkuvasti joku kärsii jossakin ja on isomman koneiston jaloissa, on melkoinen kuorma kannettavaksi. Tietämättömyys ja ymmärtämättömyys siitä, että meillä täällä on oikeasti paljon paremmin moni asia, tuntuu joskus turhauttavalta. Ikään kuin ei osattaisi olla kiitollisia siitä kaikesta, mitä yhteiskunnalla on tarjota. Toisaalta taas siihen kärsimykseen mukaan meneminen on haitallista. Jos ei aio tehdä asialle jotakin, nähdä taistelua jollakin tavalla voitettuna ja jollain lailla kantaa korttaan kekoon, vaikeuksilla päänsä kuormittaminen on melko turhaa. Kärsimyksen määrä ei siitä juurikaan vähene, eikä asia etene, ellei mieti itsensä kokoista taistelua ja ota osaa vaikka hyväntekeväisyysprojektiin. Kaiken maailman murheisiin itsensä kiinnittäminen kuitenkin vie vain omia voimavaroja sekä pahentaa tilannetta, koska se antaa orjuutukselle lisää käytettävää energiaa. Hiusten halkominen siitä, että onko lapsityövoiman väärinkäyttö kolmannessa maailmassa paha asia, kummeksuttaa. Koska olosuhteet siellä eivät ole kuten meillä, työtä tekevä lapsi on paremmassa turvassa, kuin hortoillessaan kaduilla myymässä itseään. Jos kulttuuriin kuuluu, että kaikki tuovat leipää, on se tenniskengän näprääminen varmasti parempaa puuhaa kuin prostituutio.

Suomessakin lapsityövoiman käyttö oli yleistä vielä 1800-1900 -lukujen taitteessa. Punakapinan yksi hyödyistä oli se, että tuli työaikalakeja suojelemaan lapsia ja nuoria. Veikko Lavi lauloi pysähdyttävästi. ”Karjalainen kansa seisoi huutokaupassa”, kun evakoita jaettiin ja myytiin taloista taloihin, eikä siitäkään kovin montaa vuosikymmentä ole. Lapset erotettiin äideistään ja sisaruksistaan, eikä se lasten ryöstely armeijan leipiin kolmannessa maailmassa kuitenkaan yhtään sen kummoisempaa touhua ole. Suomessa lapsilla on lupa olla lapsia ja jos sellaisia yhteiskuntia onnistutaan rakentamaan pohjoisessa, sellaisia ajan kanssa varmasti pystytään rakentamaan etelässäkin.

Toivon kannattelu, visio vaikkapa UNICEF:n ja WHO:n strategioiden toteutuneista tavoitteista ruokkii hyvää työtä ja antaa voimaa hyvälle tulevaisuudelle. Jotta voisi valita häistä sen runsauden pöydän tällä yhteiskunnallisella tasolla, siihen vaaditaan niiden hyvien asioiden rakentamista omissa ja yhteiskuntien visioissa. Iloitaan syntyneistä aselevoista ja rauhoista, iloitaan jokaisesta vesipumpusta ja uudesta koulusta ennemmin, kuin surraan kaikkia kauheuksia, mitä maailmasta löytyy.

Yhteiskunnan rauhaa ja hyvinvoinnin tilaa voidaan määrittää paitsi nykyhetken ihanteiden toteutumisella ja niihin liittyvillä tulevaisuuden tavoitteilla. Meillä ei ole aktiivista sotatilaa käynnissä, mutta sen sijaan hätää huutavia vanhuksia laitokset täynnä, korkeat itsemurhatilastot ja ylikuormittunut lastensuojelu, joiden puitteissa voidaan todeta aikapommin tikittävän. Vanhustenhuolto ja lasten pärjääminen kertovat aina yhteiskunnan sivistyksen mitasta ja resursseista. Jos lapset ja vanhukset voivat hyvin, muukin yhteiskunta voi hyvin. Missä ei voida hyvin, siellä muhii kriisi ja kriisiä seuraa kapina. Suomessa ollaan hyvin kriittisiä osoittelemaan toisia omista ongelmista, muun muassa maahanmuuttajia, mutta kriisin poikasia osaavat rakentaa suomalaiset ihan itsekseenkin.

Teollisuutta on ajettu alas ja viety työpaikkoja ulkomaille, mikä on pahentanut työttömyyttä ja siihen liittyvää oheistoimintaa eli päihteidenkäyttöä. Kun ei ole parempaakaan tekemistä, huolta huomisesta eikä suuntaa elämässä, mitä sitten tehdään? Tapetaan aikaa. EU teki tyhjäksi pientilallisten pärjäämisen, mikä sinänsä tarjosi aikanaan paljonkin askartelua ja puhdetoimintaa isolle osalle suomalaisista. Monet ovat edelleen käsillä tekijöitä, mutta käsityöläisyys ei ole vielä vientivaltti. Päihteidenkäyttö perheissä estää normaalia vuorovaikutusta, sillä päihde on aina perheenjäsen ja syö kaiken muun terveen vuorovaikutuksen. Mikäli työtä ei ole tai tekee työtä, jonka kokee tarkoituksettomaksi, sen kostaa perheelleen – ennen muuta lapsilleen. Kriisiytynyt lastensuojelu ja nuorten ammuskeluiksi äitynyt pahoinvointi pitäisi olla isommassa mittakaavassa voitettuna nähty taistelu – mutta nähdäänkö, että taistelu todella on edessä jos asiaan ei ajoissa tartuta?

Työrauhaan olennaisesti vaikuttaa myös työpaikkojen sosiaalinen hierarkia. Monissa työpaikoissa ollaan edetty tiimityön ja hyvän suomalaisen Rokka-henkisen johtajuuden nimissä erittäin hyviin tuloksiin, osataan ottaa henkilökunnasta motivoitunut ja kannustava ote, jolloin jokainen tietää paikkansa ja tekee voitavansa yhteisen hyvän eteen. Sitten on olemassa niitä murheenkryynejä, joissa vuorovaikutuskehät ovat epätasapainossa. Erilaiset suorittavan portaan nahistelut siitä, kuka täällä oikeasti johtaa ketäkin ja kuka on missäkin nokkimisjärjestyksessä kenenkäkin edellä luovat otollisen ympäristön suoranaisille noitavainojen kaltaisille olosuhteille ja henkisille julmuuksille työpaikalla. Valitettavasti tämäkin murheenkryyni kostautuu kotona lapsille. Jos mehut viedään jo töissä, missä on pakko käydä että säilyy katto pään päällä, ei riitä enää eväitä annettavaksi kotona niille tulevaisuuden toivoille.

Nurkkaan ajettu ihminen käyttäytyy kuin nurkkaan ajettu eläin: se puree. Jos ahdistaa työttömyys, pelko työpaikan menettämisestä tai karmaiseva työpaikka, se kostautuu ennemmin tai myöhemmin hierarkian alimmalle portaalle ja se on aina se suojattomin eli lapsi, joka ei pärjää aikuiselle fyysisesti eikä henkisesti. Epäselvä hierarkia, huonosti tai kuormituksessa johdettu työ sekä esimiesten keinottomuus puuttua työyhteisöjen myrkynkeittäjiin valitettavasti näkyy myös nuorison asenteessa ennen pitkää. Jos aikuiset eivät voi millekään mitään, kuka mahtaa? Jos aikuiset eivät saa keskenään asioitaan ruotuun, miten voidaan olettaa, että koulukiusaamisesta saadaan sellainen yliote, että kouluammuskelut saadaan kuriin?

Väkivalta on olennainen osa ihmistä, se asuu siinä reviiriään puolustavassa liskoaivotasossa ja se asuu siinä poikasiaan puolustavassa nisäkästasossakin. Ihminen on nisäkäs, jolla on kyky kiduttaa omia poikasiaan. Luonnossa nisäkäs hylkää poikasensa ja hylkäämällä kohtelee huonosti, ihmiset saattavat adoptoida näitä kaltoin kohdeltuja tai hylättyjä lapsia toisin, kuin monissa muissa eläinlaumoissa tehtäisiin. Väkivalta tulee ihmisessä esiin pääsääntöisesti kuitenkin silloin, kun sitä on tarpeen käyttää puolustautumiseen. Oma reviiri koetaan uhatuksi tasolla tai toisella, väkivalta ulkoistetaan tai sitten kohdellaan huonosti itseä. Lapset oppivat nämä keinot aikuisilta.

Kiukku, kauna ja katkeruus ovat sisäänpäin kääntyviä itsetuhon muotoja samoin kuin päihteiden käyttäminen ja suoranainen itsetuho kuten viiltely tai itsemurhat. Ulkoiseksi äityessään pääsääntöisesti se viha puretaan heikompaan, koska itseään isommalle harvemmin kannattaa käydä uhittelemaan eikä ruokkivaa kättä halusta purra. Niinpä työpaikkakiusattu kostaa kiusaamisen joko tekemällä kiusaa itselleen tai perheelleen. Lapsiin kohdistettu väkivalta on iso ongelma, johon ei osata tarttua. Vihan kääntäminen itseen ja toisiin ovat kansanterveydellisiä, isoja ongelmia ja kuormittavat suuresti sekä sosiaali- että terveyshuollon resursseja niin pitkällä kuin lyhyelläkin aikajänteellä.

Rauhan chakraan liittyy olennaisesti ajatus huolen pitämisestä. Sarjassa 3-6-9-12 se liittyy turvallisuuden ja turvattomuuden tunteisiin. Orjalla ei ole ihmisarvoa, orja on kunniaton, maaton ja nimetön, siten lainsuojaton. Orjat olivat ja ovat edelleen kasvotonta ihmismassaa vailla sosiaaliturvatunnusta, passia ja olemassaolon oikeutusta. Työpaikkakiusattu voi kokea itsensä orjuutetuksi, häntä on tavallaan esimiehen hiljaisella hyväksynnällä (ehkä tietämättömyydellä tai välinpitämättömyydellä) lupa kohdella huonosti. Kirjailija Sofi Oksanen on julistanut teoksillaan ja kannanotoillaan julkisen sodan sitä hiljaisen hyväksynnän väkivaltakulttuuria kohtaan, joka Suomessa vielä vallitsee. Katsellaan sivusta, kuinka lapset nahistelevat, kuinka oppilaat koulussa kiusaavat toisiaan, työpaikoilla kiusataan, perheissä kiusataan ja hiljaisesti hyväksytään ihmiskauppa, väkivalta ja muukin rikollisuus.

Suomen lainsäädännössä edelleen iso ongelma ovat rikokset ihmisyyttä vastaan, kuten esimerkiksi raiskaukset, jotka puhuttavat jatkuvasti. Rahassa ei voida mitata sitä tuhoa, jonka raiskaus tekee ihmisen mielenterveydelle. Rahassa mitattaviin asioihin sovelletaan kovempia tuomioita. Verokarhun loukkaaminen on suurempi loukkaus kuin pienen lapsen loukkaus. On melkoinen ristiriita, että jopa satanistit kieltävät lasten kaltoin kohtelun, mutta valtiolla ja ylikuormitetulla sosiaalihuollolla on valta katsella heikoimman lenkin ja asioihinsa täysin osattomien huonosti kohtelua sormien välistä.

Sylkykupin osa yhteiskunnassa tai työyhteisössäkään ei ole helppo ja vaatii melkoista rohkeutta taistella tiensä ulos siitä. Täytyy kuitenkin ensin itse tiedostaa asemansa. Kiusaajan ja kiusatun välinen raja on veteen piirretty viiva. Moni uhriutuu ja oikeuttaa huonolla käytöksellään toisen kaltoin kohtelemisen – jonka taas toinen kokee kiusaamiseksi. Esimies voi olla melkoisen neuvoton ongelman edessä, jos vastakkain on kaksi pätevää ja hyvää työntekijää, joista molempien kunnia ja hyvinvointi on uhattuna. Kuinka nitkauttaa raide niin, että molemmat kokevat olevansa tasa-arvoisia ja samalla viivalla esimiehen silmissä? Esimiehelle orjista ei ole hyötyä. Orjat hakevat vapautta, lusmuilevat ja vetävät välistä. Esimies tarvitsee palveluintoisia ja motivoituneita työntekijöitä, joiden parhaat puolet ovat hänellä hyötykäytössä.

Vuorovaikutussuhteiden korjaaminen ja johtajuuden määrittäminen esimiehelle selvästi ja yksinoikeudella kuuluvaksi, on työrauhan perusta. Entä jos esimies on kiusanhenki? Yritys, jossa esimies saa käyttäytyä huonosti alaisiaan kohtaan, on tuomittu yritys. Organisaation johdolla tulisi olla keinot pistää kiusaava esimies kuriin. Jos joku selvästi käyttää valtaansa väärin ja kiusaa alaisiaan, se tietää tappiota isommassa mittakaavassa, sairaspoissaolot ja jatkuvasti vaihtuva henkilökunta kuormittavat jo muutenkin pelkästä työstä rasittuvaa työyhteisöä. Uusien perehdyttäminen kerta toisensa jälkeen ilman minkäänlaista pysyvyyttä henkilökunnassa ei tue jatkuvuutta eikä tietotaidon pysyvyyttä työyhteisössä. Esimies voi pompottaa hienovaraisesti työvuoroilla, järjestämällä sekaisin työntekijöitä joiden keskinäisestä työnteosta ei tule mitään tai pitämällä hovia ja rakentamalla eripuraa, tietoisesti tai tiedostamattaan.

Työnantajalle eli organisaatiolle ja esimiehille tärkeää on, että alaisen siviilielämä on kunnossa. Toisaalta siviilielämäänsä töihin pakenevat ovat esimiehelle ihanteellista ja aina altista väkeä, koska he uhraavat kaiken aikansa organisaation hyväksi. Pitkällä aikajänteellä se tarkoittaa kuitenkin eripuraa työyhteisössä ja loppuun palamista ennemmin tai myöhemmin. Työyhteisössä kaikkensa antajat ovat jälleen orjakierteessä ja korvaamattomuudellaan uhriutuvat, koska ”kukaan muu ei osaa mitään” tai ”ilman minua täällä ei tule mistään mitään”. Heillä on taipumus tehdä toisten työstä tarpeetonta ja moittia työyhteisöstä ulos juuri ne sellaisetkin taitajat, joita porukassa todella tarvittaisiin. Joku, joka osaa tai tietää tai ymmärtää on uhriutujalle uhka, kun tulee osaamisellaan uhittelemaan olemassa olevaa hierarkiaa.

Työelämään ongelmiaan pakenevan työntekijän pitäisi olla esimiehen tarkan silmällä pidon alaisena. Milloin kotona meno äityy sellaiseksi, että tilanteeseen pitää puuttua? Esimiehen paras yhteistyökumppani on työterveyshuolto. Tilapäisiä kriisejä voi paikata työvuorojärjestelyillä, mutta pitkään jatkuvia ongelmia varten pitää olla joitakin purkukanavia.

Esimiehellä on myös näppinsä pahasti pelissä silloin, jos hän työaikajärjestelyillä tekee siviilielämästä mahdotonta tai vaikeaa. Jos työntekijä jatkuvasti pohtii miten kotona lapset pärjäävät, työaikaa ja -resursseja menee hukkaan. Varsinkin vuorotöitä tekevillä on toisinaan rajalliset mahdollisuudet järjestää lastensa hoitoa järkevästi. Alaisensa siviilielämän noteeraamatta jättäminen tai sen suoranainen vaikeuttaminen on esimiehelle itselleen karhunpalvelus. Alaisen elämän vaikeaksi tekeminen ajaa alaiset ennen pitkää kapinaan, jolloin arvokkaita resursseja menee monenlaiseen oheistoimintaan enemmän, kuin varsinaiseen työhön.

Nykyisin monessa paikassa toimivatkin joko ergonominen tai itsenäinen työvuorosuunnittelu, mitkä mahdollistavat monenlaisia ratkaisuja pitkällä aikavälillä. Etenkin erirytmisten ihmisten valinnan vapaus työvuorojen suhteen on iloinen asia. Iltauniset saavat tehdä aamuvuorot ja aamuntorkut huolehtivat iltavuoroista, yökyöpelit öistä. Hormonaalisia prosesseja vierestä seuranneena, itsekin vuorotyötä tehneenä, olen tullut siihen tulokseen, että yötyö ei ole se pahin peikko, paitsi aamurytmiselle. Työvuorojen vaihtelu itselle epäsopivissa vuoroissa on elimistölle suuri kuorma, ei omassa rytmissä pysyminen. Jos joku on yökyöpeli, yötyö on viisaampi ratkaisu kuin aamuvuoroihin pakottautuminen.

Taitava esimies tietää alaistensa elämästä yhtä ja toista. Hän käyttää tietojaan tehdäkseen työstä mielekästä alaisilleen, rakentaakseen näille kaikille mahdollisuudet tehdä sopivasti haasteellista ja tuottavaa työtä kannustavassa yhteisössä. Taitava esimies ottaa jokaisen alaisensa voimavarat hyötykäyttöön ja tukee alaisensa selviytymistä niin työssä kuin kotonakin. Moni esimies kuitenkin käyttää valtaansa väärin, rakentaa itselleen asemaa ja tekee paljon asioita vain osoittaakseen oman asemansa tärkeyden. Työrauha on monella tasolla vuorovaikutuksessa kotirauhan kanssa. Hyvä esimies ymmärtää tämän ja tasapainottaa omalta osaltaan hyvää vuorovaikutusta, koska työssä ja kotona viihtyvä työntekijä jaksaa panostaa omaan hyvinvointiinsa. Mikäli kotona aika menee selviytymistaisteluun, työssä ei ole kaikkea annettavana. Jos taas työ on selviytymistaistelua, se vie työntekijän resurssit ja on lisäksi vakava uhka koko perheen hyvinvoinnille. Mitä isompi työnantaja, sitä dramaattisemmat seuraukset lähiympäristöön.

Suomessa rauha on tahdon asia, siihen vaikuttavat järjestäytyneet ja valtion kontrollissa olevat korruptoitumattomat poliisi sekä puolustusvoimat, rauhanomaisesti neuvottelevat ay-liikkeet sekä demokraattinen päättäjärakenne. Monissa maissa demokratia sellaisena, kuin me sen näemme, ei toimi monestakaan eri syystä, mutta aina voi toivoa, että maailmanrauha ja ihmisten hyvinvointi tulisi yleiseksi laiksi. Näen asian niin, että yhteiskuntarauhan takaamiseksi yksilöiden hyvinvointiin panostaminen, kuten sosiaali- ja terveyspalvelujen kehittäminen tarpeita palvelevaksi, työn sekä työrauhan järjestäminen kansalaisille ovat eräs takeista, joilla rauhaa ylläpidetään. Kansalle on turha tarjota ”leipää ja sirkushuveja”, ne eivät vastaa perustarpeita. Ihminen tarvitsee tekemiseen ja toimimiseen mielekkyyttä, elämälle tarkoitusta, vaikka se tarkoitus ei olisikaan merkitysmaailmaltaan jokaiselle spirituaalinen.

Manuska/ Chakrat 4-6

Sydänchakra

Sydänchakran alueeseen kuuluu niin ikään joukko tärkeitä elimiä, kuten sydän, munuaiset, kateenkorva, perna ja keuhkot. Kullakin niistä on oma tunnelatauksensa, jonka pohjalta niiden toiminta ajautuu liika- tai vajaatoiminnan puolelle. Sydän reagoi suoraan – ei vihaan, vaan suruun. Viha on vielä aktiivinen tunne. Suru ja kaipuu, jotka sydäntä (vasemmalla puolella kehoa) hallitsevat, heräävät riippumatta omasta valinnastamme, ovat siis passiivisia – mutta kuitenkin hallittavissa. Suru säteilee vasempaan käteen sydämestä. Surukin saa aikaan stressiä nostaen verenpainetta ja vaikuttaen pelon ohella munuaisiin. Lisämunuaisten kuorikerroksella on jälleen tärkeä hormonien syntypaikka, jolloin suuret tunnelataukset säätelevät elimistön toimintaa.

Vahva sydänsuru (vasemmassa kädessä) tai pelko toimeentulosta (oikeassa kädessä) voi saada solisluut pois paikaltaan, jolloin kädet eivät nouse normaalisti, tulee tenniskyynärpäätä tai rannelukkojen takia ei käsissä kierrä veri. Henkinen ahdistus voi olla niin suurta, että lopulta keuhkoissa ei happi kulje, kehittyy astma tai keuhkoahtaumatauti, varsinkin, jos on takana tupakkataustaa tai keuhkoja rasittava työympäristö kemikaalien tai pölyn puolesta. Henkiseen ahdistukseen riittää vaikkapa lapsuuden traumoja pitkä rivi, puolison stressi tai sitten pelko omasta asemasta ihan missä tahansa yhteisössä.

Kolmen sarjassa sydänchakra viestittää taas kunniasta. Jos joku ”sydämelle” kuuluva asia tai henkilö on epätasapainossa, on tarve korjata tilanne omaksi kunniaksi. Keuhkojen tunteet ovat ahdistus ja luvan antaminen, munuaisten tässä, ristiriitaisesti, pelko ja turva. Pelkohan tunteena liittyi koko kolmanteen chakraan. Munuaiset kuuluvat fyysisesti kolmannen chakran alueeseen, mutta energeettisesti ja fysiologisesti ne toimivat samassa ryhmässä sydämen sekä keuhkojen kanssa. Kaikki kolme ovat erityisen herkkiä suoloille ja nesteille, turvotukset nousevat stressistä, hermostumisesta, kaikenlaisesta kuormittumisesta.

Kaikki mikä ”käy sydämelle” lähtien lemmikkikissasta päätyen äitiin nostaa paineita tai saa toisaalta toimimaan vajaalla. Eräs asiakas kertoi vasemman käden olevan kroonisesti kipeä, koska lapsi on kroonisesti sairas eikä hän voi mitään lapsensa sairaudelle – mitään ei ole siis tehtävissä surulle, koska aihe ei ole ihmisen hallinnassa. Sekin on valinta. Miksi yrittää omia itselleen toisen kasvutehtäviä? Toisinaan sairaus palvelee myös lapsella korkeampaa sielun sopimuksen oppiläksyä. Tarve korjata viat, myös aikuisten lasten kohdalla, johtuu lapsen läsnäolosta omissa energioissa ja lapsen krooninen sairaus vaikuttaa omaankin terveyteen, sekä kunniaan vanhempana.

Haastavat kysymykset: enkö olekaan lapseni maailmassa kaikkivaltias? Olenko itse syyllinen lapseni huonoon vointiin? Samaan tapaan, kuin itse valitaan oma sielunpolku, lapset ovat valinneet omansa. Jos saa omat oppiläksynsä hoidettua kunnialla, se tavallaan helpottaa lasten sielujen sopimusten toteutumista. Lasten ei nimittäin silloin tarvitse tehdä ihan kaikkea ja selvittää yhtä montaa tehtävää. Koska jokainen lapsi syntyy sukunsa pelastajaksi, jokainen voi omalta osaltaan suorittaa tehtävänsä ja potkaisee samalla muidenkin energeettisiä prosesseja sekä puhdistustehtäviä käyntiin. Aika ei ole lineaarinen, vaan kierteinen ja jokainen selvitetty sukupolvikarma, jokainen esi-isien puhdistettu angsti ja jokainen oma selvitetty uhrikarma vapauttaa myös toisia näiden puhdistusten tekemisistä.

Selvitykset auttavat ”keräämään valoja” eli jäsentämään hajallaan olevaa valokehoa. Edellisiin elämiin ja toisin sieluihin, nykyisen elämän merkkitapahtumiin sekä ihmissuhteisiin jää valokehosta säikeitä, ja näiden säikeiden kokoaminen, oman valokehon vahvistaminen, on tärkeää. Näin myös siinä edellisten elämien rahajupakassa äitini kanssa – kun se saatiin selväksi, molemmille vapautui valoa, molemmille vapautui lisää energiaa tehdä tässä elämässä tärkeitä asioita. Samalla omat lapseni pääsevät irti sellaisesta rahakarmasta, joka on seurannut sieltä edellisistä elämistä minun ja äitini suhteeseen ja olisi myös vaikuttanut lapsiini heidän kasvaessaan aikuisiksi. He saavat jotain kenties vielä tärkeämpiä prosesseja selviteltäväkseen. On tärkeää kuunnella lapsen hyvinvointia. Lapsi saattaa oireilullaan paljastaa monenlaista pulmaa aikuisten välisestä kommunikaatiosta toimiessaan karrikoidusti, sairastaessaan tai oireillessaan muuten oudosti.

Ihmiseksi syntyminen on valinta. On olemassa lukemattomia toisia tietoisuuden tasoja, toisia olevaisuuksia ja toisia maailmoja, joissa yhtä aikaa limittäin ja lomittain on olemassa meidän vastineitamme ja näissäkin maailmoissa tapahtuu puhdistumista sekä prosesseja, kun joku tässä elämässä päättää toimia. Jos tällä tasolla uhriudutaan, lamaannutaan haasteiden edessä ja jäädään paikoilleen, myös vastineilla tapahtuu pysähtymistä. Toisaalta muiden tasojen toiminta vaikuttaa meihinkin. Sydäntasolla määritellään ”sydämen perhe”, johon sitoudutaan ja jonka puolesta taistellaan – tarvittaessa myös kuollaan. Sydänsairaudet ovat suoraa korrelaatiota suruista näiden perheenjäsenien puolesta.

Muuan rouva sai aina rytmihäiriöitä, kun poika ratkesi ryyppäämään, eräs pappa sairasteli tyttärensä eroa. Jos elelee arvojensa vastaisesti ja kokee olonsa kunniattomaksi, sydän tekee tenän. Jos kokee tulleensa nolatuksi ja häväistyksi, sydän kurtistuu pieneksi palloksi ja rinnassa on painon tunnetta. Pelko ihmissuhteiden verkossa selviytymisestä tai niistä luopumaan joutumisesta pelottaa. Pelko vaikuttaa munuaisiin sekä keuhkoihin aiheuttaen stressihormonimyrskyjä sekä ahdistusta. Ihmisen asennosta näkee, että pelkoa on, hän on hivenen kumarassa, käpertynyt suojellakseen sydäntään. Lapaluiden välistä trapezius-lihakset ovat erikoistuneet itkemättömien itkujen sekä suremattomien surujen panttaamiseen. Ne tekevät niskalihasten kanssa aktiivisesti työtä ja erottuvat usein pinkeänä kolmiona, ja jo niiden koskettaminenkin saattaa saada itkun puhkeamaan, vähintään kyyneleet silmiin.

Sydän on monelta taholta ristiriidassa. Toisaalta halutaan olla lojaaleja niitä ihmisiä kohtaan, jotka määrittävät juuria (lapsuuden perhe) ja toisaalta pitäisi myös olla lojaali niitä ihmisiä kohtaan, jotka itse valitsee, esimerkiksi juuri ne puolisot ja työkaverit. Ja lapsiaankin pitää suojella sekä puolustaa määrättyyn rajaan asti. Jokainen näistä ihmisistä, joiden kanssa on tekemisissä, määrittää kunniaa. Jos kohdellaan hyvin ja kunnioittavasti, sydän iloitsee ja riemu on rajaton. Mikäli kohtelu on alentuvaa ja pyritään nöyryyttämään, sydän tunnistaa sen ja pakottaa pyyhkimään pöydän puhtaaksi. Lojaaliuden riskeeraaminen tulee tällä tasolla kalliiksi. Toinen triangeli chakra-järjestelmässä, eli tasot 4-6, ilmentävät tunteiden ja ajatusten osoittamista, kahdenvälisessä kommunikaatiossa. Sydämen valinnat siitä, ketkä itselle ovat tärkeitä, ketkä kannattelevat omaa kunniaa ja keiden puolesta voisi kuolla, saattavat paljastua olevan ihan muita, kuin mitkä heimo määrittelee. Joku ei voikaan sietää aikuisia lapsiaan, toinen ei kestä enää katsellakaan puolisoaan kaikkien vuosien ja muutosten jälkeen, kolmas joutuu pistämään välit poikki vanhempiinsa suojellakseen valittua perhettään alituisilta hyökkäyksiltä ja neljäs vaihtaa työpaikkaa niin kauan, että tuntee tulevansa hyväksytyksi omana itsenään.

Vietämme paljon aikaa toisten ihmisten läheisyydessä töissä ja kotona. Stressaantuneiden, sairaiden ja kuormittuneiden ihmisten läheisyys käy omankin terveyden päälle. Viestitellään suruja sekä murheita magneettikentissä ja sydämen magneettikenttä on erityisen herkkä toisten ihmisten murheille, se pyrkii jakamaan ja tasoittamaan kaikkea ympärillään. Tarvitaan ravitsevia, turvallisia ja hyviä ihmissuhteita kannattelemaan ja ilostuttamaan elämää, jotta sydänchakra pysyisi terveenä. Ahdistukset lievenevät, kun saa osakseen lempeyttä, surut kaikkoavat kun niitä lääkitään rakkaudella ja pelko häviää turvallisuuden tunnetta lisäämällä. Voi oppia sanomaan mitä huonointa käytöstä rakkaudeksi ja hankkiudutaankin kerta toisensa jälkeen sellaisten ihmisten seuraan, jotka käyttäytyvät itseä kohtaan huonosti, koska se tuntuu tutulta ja hallittavalta, siltä mitä on opittu tarkoittamaan rakkaudella. Rakkauden perustunteet ovat kuitenkin kunnia, luottamus ja voima. Kunnioittaako puolisosi sinua? Kunnioittavatko muut perheenjäsenesi sinua? Kunnioitatko itsekään itseäsi? Luotatko itseesi, entä annatko toisille aihetta luottamukseen? Oletko voimakas ja vakaa henkilö, jonka läheisyydessä sielu lepää, vai lusiiko epävarmuus kintereilläsi?

Sydän todella pyrkii tasapainottamaan kaikki mahdolliset negatiiviset tunteet ja rakentaa energeettisiä siltoja sinne tänne pyrkimyksensä täyttääkseen. Ne sillatkin heikentävät valokehoa, valo karkaa muiden käyttöön ja heidän kauttaan edelleen taas koko maailmaan, muihin yhteyksiin. Energioiden hajaantuessa oma voima hajoaa. Valojen kerääminen ja maadoittuminen maasta taivaaseen pylväsrakenteisesti olisikin tärkeää. Tällöin saisi energiaa maasta ja suoraan taivaalta, eikä itse kuormittuisi toisten kuormista tai jakaisi omiaan toisten vaivoiksi. Olisikin tärkeää saada pidettyä sekä itsensä, että läheisensä hyvällä päällä, jolloin maadoittuminen on helpompaa. Negatiivisuuden purkaminen omasta sähkökentästä olisi tärkeää. Negatiiviset ajatukset voi ottaa käsiinsä kuin lumipallon ja heittää ne lähimpään mäntyyn. Ne voi kirjoittaa tai piirtää paperille ja sitten polttaa ne. Tärkeää on kohdata tunteensa ja antaa niiden sitten liitää ikkunasta ulos, toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Mikäli niille antaa asuinsijan, ne alkavat tehdä tuhojaan.

Hyvällä päällä itsensä ja toisten pitäminen onkin sitten hiukan haasteellisempi asia. On eri asia jaksaa, jotta toiset saavat siitä jaksamisesta itselleen voimaa, kuin joustaa aina kaikkien mieliksi – omien periaatteiden kustannuksella. Hyväntuulisuus ja voiman kannattelu ei ole suinkaan mielistelyä, vaan pikemminkin päinvastoin. Kun on omissa voimissaan ja valitsee jaksaa, kun tahtoo jaksaa eikä anna toisten uupumuksen horjuttaa itseään, tahtoo valita voiman ja hyvän mielen. Kaikkia kuitenkin kohtaa elämässä ajanjaksojen sarja, joka vie maton totaalisesti jalkojen alta. Tällöin pitää myös voida myöntää olevansa tarvitseva olento, jolla on lupa tulla toisten kannattelemaksi ja huomata, että on olemassa joukko, joiden turvin jaksaa huomiseen.

On tahdon asia valita mennä maanantaisin hyvällä päällä töihin, vaikka suurin osa työkavereista naulaakin todellisuudekseen Karvisen maanantaiangstia. On tahdon asia kannustaa ja tsempata työkaveria vaikka hymyllä kesken kiireisen päivän tai kertoa hyvä vitsi ruokapöydässä, tai antaa puolisolle voimahalaus kaiken pyykki-tiski-harrastuskuljetus -härdellin keskellä. Jos taas tuntuu kohtuuttomalta menettää putkeen monta omaista ja vielä työpaikka ja ystäväpiiristäkin leijonanosa avioeron tai muun suruajan keskellä, se todennäköisesti onkin kohtuutonta. Vaikeina aikoina tarvitaan myös niitä, jotka tuovat välipalaa, pakottavat syömään, kannustavat huomiseen päivään ja kehuvat, kun muu maailma murjoo. Voi valita, käveleekö hevosten ja yksisarvisten tavoin sydämet anturoissaan vai tallooko kavioillaan toisten sydämiä.

Sydämen orjuutus on perin tavallista ja sitä pidetään korkeimpana rakkauden osoituksena, että antaa sydämensä ja kohtalonsa toisen käsiin. Antamalla toiselle päätäntävallan omista tarpeistaan ja luopumalla omasta herruudestaan voisi yhtä hyvin asentaa orjakahleet kaulaansa ja alkaa ruoskia itseään. Sitä kidutusta nimittäin on luvassa. Se toisen sydän omassa kädessä, se on houkutteleva tarjous. Entäs jos sitä ihan pikkaisen puristelee väärään tahtiin? Sydän kaipaa aina takaisin sinne omaan paikkaan, omaan plakkariin. Sydänten vaihtaminenkaan ei onnistu, sillä se sydämen kaipuu omaan peskiin ei katoa mihinkään ja se raivoaa sekä raivaa väkisinkin tiensä takaisin. Oma sydän, sen viisaus ja tieto on pidettävä itsellä. Sen ääntä voi kutsua jonkun kuuntelemaan, riittävän lähelle, sen tahtiin voi tanssittaa sellaista, joka sitä rytmiä ymmärtää ja sen voi antaa valaista toisen maailmaa, kertoa että aarre on olemassa. Mutta ikinä sitä ei pidä antaa toisen orjuutettavaksi. Sydänten tasaveroisuus ei toteudu, ellei seisota omassa voimassa.

Eräs pysäyttävimpiä musiikillisia hetkiä elämässäni oli kuulla Johanna Kurkelan ”Sun särkyä anna mä en” radiosta eräänä iltapimeänä ajellessani töistä kotiin. Laulu oli uusi ja kuulin sen väärin: ”sun särkyä kanna mä en”. Ajattelin, että onpas erikoinen ajatus. Eikö rakkaudessa anneta tai jaetakaan ihan kaikkea? Silloin myös tajusin, ketkä elämässäni ovat niitä, jotka kantavat minua kipuineni päivineni, ketkä omivat kipujani omikseen (uhriutuakseen) – ja ketkä eivät anna tai kanna yhtään mitään. Läheltä piti, ettei tullut ajettua lyhtypylvääseen. Meni vielä pari vuotta, ennen kuin tajusin kuinka tärkeitä, sekä oikea että väärä tapa kuulla laulu, ovatkaan. Ketään ei voi suojella loputtomiin, sillä oppiläksyjä ei voi eikä saa riistää keneltäkään – ne kun kertautuvat ja toistuvat entistä pahempina. Sitten taas kuitenkin on lupa huolehtia, että oppiläksyjä läpi käydessään ystävällä on turvallinen peili, että ystävällä on käsi johon tarttua ja joku, joka sanoittaa tai auttaa purkamaan ne sekavat vyyhdit, joita piikkilanka ja monet muut ulkopuoliset artikkelit sydämeen ovat saaneet aikaiseksi.

Ei tarvitse viedä toiselta opetuksia, mutta ei tarvitse antaa toisen murskaantuakaan taakkansa alle. Lohdun sana oikealla hetkellä, myötätuntoinen katse sekä armollisuus kriisin ja epäuskon hetkellä tekevät ihmeitä murjotulle sydämelle. Kaikki ne nöyryytykset ja häpäisyt, joita elämä eteen tuo, tulevat kullekin omalla painollaan ja omaan tahtiinsa. Kaikkien opetusten on tarkoitus opettaa vetämään rajaa, tarkoitus opettaa sitä, miten itseä rakastetaan. Lapsen kiukusta näkee yli seuraavaan aterian ja seuraaville unille ja siihen osaa suhtautua kärsivällisesti, mutta itseltään vaaditaan kyllä liikoja. Lisäksi niitä ulkoapäin jo ihan riittävästi tulevia syyllisyyksiä ajetaan itselle läpi ihan urakalla, osallistutaan itsekin siihen prosessiin uunottamalla itseään, että se kaikki, mikä toisaalta tuntuu aika pahalta aluksi, onkin koko totuus ja koska tarvitaan tuota ihmistä, annetaan hänen tehdä itselle mitä tahansa. Tarvitaanko todella ihmistä, joka nöyryyttää ja häpäisee?

Rakkaus-sanaa opitaan käyttämään tietyissä asiayhteyksissä, kuten avioliitossa ja vanhemmuudessa, seurakunnissa ja sisarussuhteissa. Sitä luulee, että kun joku ”puhuu kanssani samaa kieltä” eli hänen käyttäytymisensä tuntuu tutulta ja turvalliselta, se on ilman muuta rakkautta ja että kun tämä yhteenliittymä sinetöidään avioliitolla tai lapsen saamisella, se vahvistaa tunnetta nimeltä rakkaus. Entä, jos tunne ei olekaan nimeltään rakkaus, vaan sisällöltään kateus, mustasukkaisuus, syyllisyys, pelko, häpeä, julmuus ja väkivalta? Tuttuja kieliä, ja sellaisenaan turvallisia. Mutta ovatko ne todella sitä, mitä sydän kaipaa? Kaipaako todella jatkuvaa pahaa oloa ja hetki hetkeltä kaventuvaa omaa minuutta? Orja on se, joka on valloitettu, ja jonka ihmisoikeudet on riistetty, hänet on esineellistetty ja hän on omaisuutta, käyttötarvike tiettyihin tarkoitusperiin: orjatyöhön, seksiorjaksi, narriksi ja ehkä jopa nyrkkeilysäkiksi.

Ihmisinä synnytään ehkä toistensa palvelijoiksi, mutta ei orjuuteen. Orja nousee aina kapinaan, vetää välistä eikä ilman kahleita pysy paikallaan. Orja haluaa takaisin vapautensa ja hankkii sitä joskus epärehellisinkin keinoin. Myötätuntoinen isäntä voi antaa orjalleen vapauden ja kohottaa tämän palvelijan asemaan, ostamalla oikeutuksensa orja voi saada vapautensa – tai orja voi odottaa seuraavaa sotaa ja uutta valloitusta saapuvaksi tilalleen. Sydämen orja toimii myös näin. Häntä ahdistavat ne kahleet, jotka valloittaja kaulaan asentaa, hän pelkää jatkuvasti ruoskaa ja pyrkii saattamaan isäntänsä huonoon valoon tai jopa tuhoamaan hänet. Orjalle isännän nöyryytys on elinehto, koska jos isäntä menettäisi valta-asemansa, orja saattaisi päästä karkuteille.

On vain yksi mutta. Orjan asemaan tyytyvä odottaa aina isäntää. Joskus orja saa isännän toisesta orjan asemassa olleesta, joka voi olla kyllä lempeämielinen isäntä, mutta on kuitenkin isäntä. Tai sitten orja saattaa hankkiutua uudestaan orjasuhteeseen entisestä vapauduttuaan – koska se on niin perin tuttua ja turvallista. Uhrin ja orjan arkkityypit ovat niin syvälle iskostuneita ihmisluontoon useiden elämien saatossa, että nöyryytykset tulevat melkeinpä äidinmaidossa ja sopivia pisteitä sohivia kanssaihmisiä tulee pitäneeksi jotenkin jumalallisina. Orja alistuu asemaansa, koska ei koe olevan mitään ulospääsytietä. Moni antaa taloudellisen tilanteen orjuuttaa itsensä sellaiseen suhteeseen, joka kaikilla muilla tasoilla on erittäinkin epätyydyttävä. Jotkut ovat niin seksin orjia, että sietävät kehnoakin suhdetta ”kunhan se yksi osa-alue toimii, onko suhteessa muutakaan?” Joidenkin mielestä lapset ovat oikeinkin pätevä syy jäädä helvettiin asumaan, muka lasten parhaaksi. Toiset taasen oppivat jo varhain sen, että suhteisiin kuuluu jojoilu tunnetilasta toiseen, epävakaisuus on osa tunneilmastoa.

Omaa tasapainoa on pelottavaa etsiä, koska ei oikein tiedä, mitä tekisi kun keppiä heiluttavaa orjapiiskuria ei olekaan missään. Kun yhtäkkiä onkin vapaa tekemään mitä haluaa ja saakin ajatella asioista mitä tahtoo, se onkin todella haastavaa – ketä sitten syytetään huonoista ja epäonnistuneista päätöksistä? Vastuun ottaminen omista tunteista ja ajatuksista on henkilökohtaista vaarantamista, kun joutuukin valitsemaan toisen ja itsen välillä. Ennen pitkää, jos toiset menevät aina edelle, orja katkeroituu ja viimein sairastuu.

Moni valitsee koiranvirkansa ihan vapaaehtoisesti, koska se on tuttu ja turvallinen asema, onhan sitä tottunut häpeämään itseään joka käänteessä muutenkin. Pois oppiminen vanhoista käytösmalleista onkin aika vaativaa, pitää yhtäkkiä osata ottaa paikkansa ja vaatia kunnioitusta, olla tarvitseva olento jolla on yhteisössä olemisen oikeutus. Yhteisön jäsenenä jokainen palvelee toisiaan ja he saavat sopivaksi katsomaansa palkkaa toimistaan – oli se sitten ruokaa tai rahaa tai palveluksia. Palkkio palveluksenakin on kuitenkin ihan eri asia, kuin suorittaa orjana pakkotyötä. Orjan kohtalosta päättää isäntä. Orja myydään, tapetaan, vapautetaan tai vaihdetaan toiseen. Orjan uhma on aika kaukana siitä palkitsevasta rakkaudesta, jota vapaaehtoisesti vierellä pysyvä uskollinen kumppani, aseveli tai palvelija, tarjoaa. Palvelijalle maksetaan palkkaa, aseveljen kanssa käydään taisteluun rinta rinnan ja kumppanin kanssa on yhteisiä intressejä, mahdollisesti kaupankäyntiä tai matkustelua.

Terve sydänten suhde vaatii aina vapaaehtoisuutta, omavaltaisuutta ja itsenäisyyttä. Rakkauden siemenet kylvetään vapauden peltoon ja ravitaan totuuden sateella. Satona on kunnioitusta, jollaisesta ei olisi uskaltanut uneksiakaan. Se henkilökohtainen vaarantaminen ihmissuhteesta toiseen on kuitenkin inhottavaa läpikäytävää, jokaisella on luurankoja kaapissaan vaikka muille jaettavaksi.

Usein oletukset pilaavat ilmastoa. Kuka häpeää ja miksi? Jokaiselta ihmissuhteeltaan pitäisikin kysyä kaksi tärkeää kysymystä: mitkä ovat ne asiat, joiden vuoksi minua kunnioitat ja minkä vuoksi tuntisit myötähäpeää seurassani? Luultavasti rinnallasi on ihmisiä, jotka eivät edes tunnista kumpaakaan tunnetta, eihän niitä aktiivisesti haasteta tai käsitellä. Ne ovat olennainen osa sanailujen hämärissä kulkevaa piiloviestintää, mutta niistä ei suoranaisesti puhuta. Moni yllättyisi siitä palautteesta, jonka saa. Ja eri ihmiset saattavat hävetä ja kunnioittaa eri asioita – siitä sitten valitsemaan juuri heitä, joiden A) tietää olevan rehellisiä ja puhuvan ”sydämestään”, jolloin heidän vastauksiinsa voi luottaa ja B) joiden käsitys mukailee omaa ajattelua. Mikäli vaikka ammatti hävettää puolisoa, onko paljon tehtävissä? Alan vaihto, jos se itseä kiinnostaa. Jos ei kiinnosta, mitä on tehtävissä? Valitako ura vai puoliso? Työhullussa luterilaisessa kulttuurissamme sillä on yllättävän paljon merkitystä. Samoin on työttömyyden laita. Jos ei asiaa pohdita ja avata, miksi työttömyys olisi tai ei olisi parisuhteelle rasite, tulee paljon turhaa tuskaa käytyä läpi jokaisten YT-neuvottelujen kohdalla.

Olli Lindholm oli mielestäni ratkiriemukas eräässä lehtihaastattelussa. Vaimo syytti alinomaa häntä kaljoittelusta ja ryyppäämisestä. Enempää asiaa avaamatta Lindholm mainitsi parisuhteen menneen kokonaan uusiksi, kun Lindholm lopetti juopottelun. Enää ei voinutkaan syyttää sitä kaljaa parisuhteen huonosta tolasta, oli pakko kohdata sekä mies että itsensä, valita uudestaan. Halutaanko todella olla kytkyissä toisen kanssa? Ja jos niin mistä syystä? Sitä tarvitsee myös tietää, miksi toinen haluaisi tai ei haluaisi olla yhdessä. Jokainen meistä on toisemme mestariopettaja. Jos tuo rienaava elementti, kuten häiritsevä käytös tai työ, suhteen välistä häviää – muuttuuko asia miksikään? Saako edelleenkään suhteelta mitään?

Tietyllä tavalla sydän on itsekäs. Ei ole paljonkaan väliä, vastaako toinen tunteisiin vai ei, rakkaus haluaa olla virtaava vesi ja taivaalla purjehtivat pilvet, jotka kaiken aikaa muistuttavat siitä hyvästä, minkä toinen elämään tuo. On kuitenkin ihanaa saada saatella läheiset ihmiset matkalle halauksin ja suudelmin, ja ottaa avosylin vastaan. Jos sydän haluaa avautua toisen lähtiessä ovesta pihalle (huh helpotus) ja sulkeutua toisen nähdessään (joko se tuli takaisin?), tietää suunnan olevan väärän. Jotakin on pahasti pielessä. Mutta mitä, ja mitä asialle tehdään?

Myötätunto

Sarjassa ylöspäin mennessä vastaan tulee kurkkuchakra, joka käsittää myös korvat, niskan sekä suun alueet. Kaulan alueella kilpirauhaset ottavat osaa hormonitoimintaan ja siksi onkin tärkeää miettiä, mitä kuulee sekä puhuu. Sarjaa ylös kivutessa rehellisyys itseä kohtaan kasvaa kaiken aikaa. Viides chakra resonoi syyllisyys-ylpeys -dialogissa aktiivisena, sillä aktiivisesti puheen tasolla tuotetaan ulos sitä mitä ympäristöstä kuullaan ja mitä kakkos-chakran alueella koetaan omaksi osaksi tulevan. Tämä energiakeskus on tärkeä luovuutta ja itseilmaisua viestittävä kanava. Jos yrittää piiloutua toisilta, jos ei ole järkevää tai itselle tärkeää keinoa purkaa sisäisiä tuntoja, tämä alue herkästi tukkeutuu tavalla tai toisella. Selväkuuloisilla tämä alue on kovilla, koska korvatulehduskierre voi jatkua aikuisenakin seurauksena siihen, että keho pyrkii puhdistamaan ympärillä kuohuvaa epäkunnioittavaa energiaa. Lapset puhdistelevat vanhempiensa sanattomasti käytyjä, energeettisiä valtataisteluja sekä asemasodan asteelle lukkiutuneita perheriitoja. Niskan virheasennosta ja kumaraisuudesta voi päätellä oitis, että joku elää arvojensa vastaisesti.

Vuorovaikutus on sosiaalista toimintaa. Tarvitaan ihmisiä ympärille, mikäli aiotaan tavalla tai toisella tuoda itsestä esille. Matalaenergisin itseilmaisun ja vuorovaikutuksen taso on fyysinen taso – keholliset keinot kakkos-chakrassa. Käytetään paljon elekieltä, ilmeitä ja viestitetään asennoilla paljonkin asioita, siihen useinkaan huomiota kiinnittämättä. Puheen tasolla vuorovaikutus on hienosyisempää, mutta eri syistä tärkeää. Sanallinen osuus vuorovaikutuksesta on todennetusti vain noin 15 % ja se tiedetään kyllä, että usein on ihan sama millä sanoilla itseään ilmaisee, kun kuitenkin viesti sanojen takana menee perille ihan jotain muuta reittiä, sähköisesti ja elekielen kautta. Tekstin kautta vuorovaikuttaminen on hankalaa juuri siksi, että mimiikka puuttuu. Hymiötkään eivät aina auta – jos haluaa loukkaantua toisen viestittämistä asioista, ihan varmasti sen tekee riippumatta siitä, kuinka hyvät olivat lähettäjän aikomukset. Tekstiviestien ja sähköpostien aikakaudella saadaankin uskomattomia perheriitoja aikaiseksi pelkästään viestien perusteella.

Puhuminen on tärkeää, koska tällä tasolla ”ruukku tihkuu sitä, mitä se sisältää”. Kaikki alempien tasojen tunneopetukset tunkevat suusta ulos. Oma sisäinen dialogi paljastuu juuri puheen kautta, koska se, miten itselleen puhuu, näkyy suoraan toisille puhumisen kautta. Kyvyt kunnioittaa itseään, olla terveellä tavalla itseensä ja tekemisiinsä tyytyväinen sekä oma turvallisuuden tunne tulevat suoraan suusta ulos, kun puhe käynnistyy. Häpeäjä häpäisee, syyllistyjä syyllistää, pelkääjä pelottelee. Itseään kunnioittava kunnioittaa toisia, itseensä luottava luottaa myös toisiin sekä oman olonsa turvalliseksi tunteva valaa uskoa ja luottamusta myös toisiin.

Sanat ovat tietyllä tavalla taikavoimaisia. Jos jatkuvasti puhuu omista negatiivisista ominaisuuksistaan, tulee niitä vahvistaneeksi. Jos taas keskittyy omiin mahdollisuuksiinsa ja rohkaisee itseään, ne sanat alkavat kantaa hedelmää. Sanat iskeytyvät aivoihin kuin naula pehmeään puuhun ja puhunkin siksi ”todellisuuden naulaamisesta” puheen tasolla. Millaisia julistuksia tuleekaan itselleen ja itsestään tehtyä päivän mittaan? Entä mitä tulee puhuttua puolisostaan ja lapsistaan? Myös puhuminen on energiaa. On todella tärkeää pitäytyä kunnioittavalla pyramidikehällä, kun puhuu, oli kyse sitten itsestä tai toisista.

Valittamisella, marisemisella ja negatiivisuudella tulee vahvistaneeksi näitä olosuhteitaan. Sade tuntuu valittamisen jälkeen paljon karmaisevammalta, kuin se todellisuudessa olikaan – pelkkä sade. Auringonpaisteestakin saadaan painajainen. Puoliso voi olla itselle sopiva tai epäsopiva, mutta tärkeää olisi puhua aina kunnioittavaan sävyyn, jolloin ei tulisi nolanneeksi itseään siinä sivussa, onhan kyseessä oma valinta. Kun pyrkii näkemään itselle hyviä ja iloisia asioita ympärillään vahvistaa positiivisia asenteita elämää ja itseä kohtaan, jolloin myös oma terveys endorfiinien erittymisen myötä kohenee. Jos pyrkii valittamaan kaikesta, rakentaa itselleen kirjaimellisesti turvattomuutta ja sitä keskitysleirikierrettä stressihormonimyrskyjen kautta.

Sisäinen dialogi tulee todennettua ulkoisen kautta. Aina toista moittiessaan tulee moittineeksi itseään, koska toisessa ärsyttävät juuri ne piirteet, jotka itsessä ärsyttävät. Kun sitä aamukiireessä moittii toista saamattomaksi, syyttää itseään siitä. Kun toisen avuttomaksi heittäytyminen herättää passiivis-aggressiivisen angstin siitä, että ”kuinka tuo kehtaa, kun ei minuakaan kukaan auta” on se vahva viesti siitä, että tarpeitani ei itse asiassa kohdata. Lapsia usein torutaan siitä, että he heittäytyvät ”tarvitseviksi” (eli sylikipuisiksi, apua siihen tai tähän, huomaa minut, leiki kanssani, rakenna junarataa, väsyttää ja niin edelleen) juuri sellaisilla hetkillä kun aikuisen omat voimavarat ovat hiuskarvan varassa. Lapset kiukuttelevat, pitävät meteliä, eivät ymmärrä ja ovat tiellä juuri silloin, kun oikeastaan itse haluaisi olla huomion keskipisteenä, kun tarvitsisi toiselta aikuiselta apua, kun verkostot ovat ratkeamaisillaan ja oma mielenterveys on kiikun kaakun.

Usein ärsyttää puolison kyky heittäytyä yhdeksi lapseksi jonon jatkoksi. Pariskunnan molemmat osapuolet saattavat syyttää toista lapselliseksi, joskin eri syistä ja aina juuri kyseessä on se ominaisuus joka itseä eniten kuormittaa. Toinen pariskunnasta saattaa kuluttaa sujuvasti iltansa sohvalla tuijottaen televisiota näkemättä mitään kotityön tarvetta ympärillään ja toinen velloa rahasuossa, joka näyttää ulospääsemättömältä – ja molemmat kuormittuvat tahollaan, koska toinen tuntuu ”kivireeltä, perässä vedettävältä”, joskin aivan eri syistä, omalle itselle kuormittavalla tasolla. Sisäinen radio tuo tämän viestin toisen korviin ja kemiallisen sodankäynnin mukaisesti hoidetaan sitä negatiivisten viestien tulvaa ensin, sitten vasta positiivisten.

Vasta, kun tarvehierarkiassa ollaan sellaisella tasolla, ettei arki ole selviytymistaistelua tai kun todella ollaan kunnioituskehällä suhteessa omaan itseen, päästään positiiviseen ulosantiin. Tai sitten voi olla niin, että ilmaisu on vähän jakautunutta – saatetaan olla kotona arvostettuja oman perheen parissa, mutta töissä täysin altavastaajia, tai toisin päin. Tällöin siellä, missä kokee olevansa vahvoilla, käytössä on positiivinen kehä ja siellä, missä negatiivista kehää ilmenee, myös ulosanti on vinoutunutta.

Koulu- sekä työpaikkakiusaaminen ovat ilmentymiä tästä ilmaisun vinoutumasta. On tieto, että koulukiusaajalapsilla on usein vaikeuksia kotiympyröissään, jolloin selvästi haetaan itselle kunniallisempaa asemaa tekemällä koulukaverin olosta yhtä kurja tai esittämällä tämä erittäin huonossa valossa, jolloin hetkellisesti päästään kunniakehälle – vaikkakin lyhytaikaisesti ja omanarvon tuntoa pitkällä aikajänteellä nakertavalla epärehellisyydellä. Kiusaaja voi olla toisaalta tahollaan uhriutuvaa tyyppiä jollain muulla tasolla ja hyökkäävällä käytöksellä sitten puolustautuu sisäisen dialogin vinoutumasta johtuen asiaan täysin osattomiakin kohtaan. Hyökkäävä käytös herättää oletetusti vastareaktion puolustautumiseen ja kierre on valmis. Kiusaamistapauksissa harvoin on selvää, kuka on uhri ja kuka kiusaaja. Kiusaamisella pyritään siis parantamaan omia asemia joko pätemisellä tai sitten toista nolaamalla.

Opettajat ja esimiehet pääsevätkin varsin nopeasti perille kuviosta, kun tietävät etsiä dialogista juuri kulmakiviä: millä tavalla ja mistä asioista kiusaaja kiusattua nakertaa. Kiusaaja nimittäin saattaa kokea itsensä itse uhriksi ja oikeuttaa tekosensa puolustautumisella tai jopa toisten turvallisuuden rakentamisella. Saattaa olla, että kiusaaja ei edes oikeasti ymmärrä kiusaavansa, kokee vain olevansa ”suora” ja ”sanomisen” olevan tarpeellista yhteisen hyvän nimissä. Kiusaaja kuitenkin paljastuu sillä, että mieluusti antautuu dialogeihin, joissa tuo esille näitä toisessa epäkohdiksi katsomiaan asioita.

Rakentava kritiikki on taitolaji. Hyvä esimies tai opettaja kiinnittää puheessaan huomiota kehumiseen. ”Huomaatko, osaat tämän ja tämän asian erittäin hyvin, olet saanut hyvää palautetta. Ensi kerralla voit kiinnittää huomiota toimintaasi muulla sektorilla, että kannattaisiko tämä asia tehdä toisin tai lähestyä asiaa eri näkökulmasta.” Hyvä esimies rakentaa kunniakehiä, antaa eväitä suostua omasta itsestä positiiviseen dialogiin. Hyvin toimiva esimies purkaa alaisensa negatiivisia käsityksiä itsestä ja huomaa jonkin erityispiirteen, jonka ottaa työskentelyssä ja ympäristössä hyötykäyttöön, jolloin saadaan mielekkyyttä toimintaan. Syyllistävä kasvatuskulttuuri kulkee sivulauseissa: ”coolisti meni mutku..” tai ”tämä meidän Vertti olis fiksu jos..” tai ”aina saa olla sun jälkiäs siivoomassa” tai ”ikinä ei saa olla rauhassa”. Taas tullaan naulanneeksi todellisuutta, vaikkakaan ei niin kovin suorasti. Suora kehuminen tuntuu olevan lähestulkoon yhtä haasteellista.

Puhetta sivusta seuraamalla huomaa nopeasti ne asiat, joista ihmiset itseään arvostelevat tai syyttävät toisiaan, jolloin häpeä-syyllisyys-pelko -kierre paljastuu. Onkin asiaan vihkiytyneelle melko helppoa alkaa herätellä sitä positiivista kehää: kehittää kunnioittamalla, luottamalla ja voimaannuttamalla toisessa ominaisuuksia, joita itse rehellisesti arvostaa. Suomalaiset ovat epäluuloista kansaa. Jos annetaan positiivista palautetta, se otetaan usein suoranaisena arvosteluna tai nöyryyttämisyrityksenä ja suora katse, rehellinen jankuttaminen samasta asiasta kerta toisensa jälkeen vasta herättää luottamusta. On ihmisiä, jotka ovat niin syvällä suossa negatiivisten ajatustensa kanssa, että ”Huomenta, miten menee” saa vastaansa ”Näyttääkö siltä että menee huonosti” -kommentin. Tällöin tietää, että työtä on edessä luottamuksen saamiseksi, mutta yleensä tämän henkiset ihmiset sen luottamuksen kerran annettuaan antavat sen iäksi.

On tyypillistä, että sydämen totuus tuntuu kehossa ja tekee mieli pistää päänsä pensaaseen, olla puhumatta mitään ettei ”totuus paljastuisi”, se sydämen totuus joka ei tulessakaan pala. Kun sitä yhtäkkiä huomaa häpeävänsä työtä jota tekee, ettei se enää yhtään huvita mutta pakko on jaksaa kun koti ja lainat pitäisi jollain maksaa, sen häpeän ohittaa ja stressi alkaa nakertaa takaraivoa. Työn vaihtamisesta voi sentään vielä puhua puolison kanssa ja ehkä miettiä, miten pärjätään, mutta jos vastassa on muuri, tulee neuvoton olo. Kauanko tätä sitten pitää sietää?

Toisaalta voi päättää, että on kunniallisempaa jatkaa kuten ennenkin, että se olisi suurempi häpeä, jos koti menisi alta. Mikäs siinä, kunhan tietää, millä tolpilla seisoo. Mutta jos tuntuu, että elämänvoima hukkuu siihen ajatukseen, että joutuu tekemään työtä jota en halua ja puoliso estää muutoksen, asia kääntyy parisuhdetta vastaan. Tai jos koko parisuhde on ollut muuten kiikun kaakun ja yhtäkkiä tällainen iso este tulee väliin, vitsit ovat vähissä. Puoliso, jonka kanssa on taloudellisia sitoumuksia, yhteisiä lapsia ja se yhdessä rakennettu rakkaus, niin. Siitä on vaikeaa luopua. Luopumisen tuskaa lisää, jos rakkauden eteen on saanut vaikka perhesuhteiden rakentuessa taistella. Tuliko siis käytyä ihan turhaa sotaa ja nyt heittäisi kaiken ikkunasta? Silloin pitää miettiä, kuinka kunniallista on herätä niistä olosuhteista, jotka ovat itselle kestämättömät.

Vähän liian moni katsoo viisaimmaksi sairastua eli tehdä ”kunniallisen” itsemurhan pakenemalla sairauteen ja kuolemaan tilannetta, jota ei osaa muuten ratkaista. Tai sitten soturi voi tehdä omasta lähtökohdastaan, omasta mielestään kunniallisen ratkaisun, eli ihan oikean itsemurhan. Omaa kunniallisuuden vaatimustaan ja siihen liittyvää totuutta ei voi välttää eikä sitä pitkään voi itseltään piilottaa. Kurkkuchakran alueella rakennetaan todellisuutta puheen avulla ja siksi onkin hyvä kiinnittää huomiota siihen, mitä puhuu työpaikastaan tai puolisostaan. Jos rakentaa hyviä asioita, ei muistele vääryyksiä ja tukee omaa kunniallisuuttaan, tilanne ei ehkä pääse kärjistymään. Jos esimerkiksi karmavelkojen rauettua huomaa tehneensä totaalisen virheratkaisun, on syytä arvioida tilannettaan rehellisesti ja miettiä, millaisessa elämässä voisi suoraselkäisesti elää. Kurkku tuntuu turpoavan, on jatkuvasti pientä hengitystieinfektiota, ahdistaa ja kuristaa, jos elää löysässä hirressä.

Itseään harvoin osaa rehellisesti omista olosuhteistaan syyttää, jolloin tulee syyttäneeksi toista. ”Se on sitten sen puolison/ pomon/ lasten vika että joudun tässä kärvistelemään...” Tuttu virsi joka kolmannessa torpassa, väittäisin. Pelottaa, että on ihan itse vastuussa itsestään ja omista valinnoistaan. Puhumalla selviäisi moni asia, puhuminen auttaa jäsentämään asioita aivokuorella, mutta toisaalta suomalaisilla on kalevalaisittain hyvin selkäytimessä se, että pitäisi sitten ”puhua oikein”, eli naulata todellisuuttaan juuri niin kuin sen haluaisi olevan, eikä niin kuin se huonosti tuntuu olevan. Vainajista ei puhuta pahaa eikä perheestäkään, kuin aseella uhaten.

Pahaa puhumalla perheestään joutuu vastakkain sen tosiasian kanssa, että on valinnut itsensä kannalta epäviisaasti ja sitoo itsensä lisää siihen epäviisauteen. Olenkin paljon miettinyt niitä ihmisiä, jotka huorittelevat vaimojaan tai kukottelevat miehiään, koska eivät luota näihin. Koska epäluottamus on aina lähtöisin omasta epävarmuudesta, miksi olla ihmisen kanssa, joka tätä epävarmuutta lietsoo, tai miksi pitäytyä kunniattomassa suhteessa? Surkuhupaisaa on, että jos itsensä ”pitää kiinni” toisen kunniattomassa käytöksessä, syö omaakin kunniaansa. Ehkä sitä ei aina tule niin ajatelleeksi, mutta perinteinen ”akkansa huorittelija” tekee itsestään väkisinkin aisankannattajan – ja miehen maailmassa se on paha se. Jos ei voi naisiin luottaa ylipäätään, mistä se tulee ja mistä se kumpuaa?

Oliko äiti kehno, vai onko mies kokenut naisten parissa kovia? Luottamus pitää rakentaa eri keinoin, sitä ei saa muualta, kuin itsestä. Hellenistinen kulttuurihan lähtee syvältä siitä, että nainen ei ole edes ihmisen asemassa, joten miesten välinen ystävyys ja rakkaudellisuus olivat ainoata ”todellista” rakkautta. Homofobiselle kulttuurillemme tämä on myrkkyä. Naisiin ei voi luottaa mutta miehenkään kanssa ei voi mennä kimppaan. Mikä neuvoksi? Askeesi? Oma käsi? Entä naiset – kun miehet eivät luota tai ole luottamuksen arvoisia käydessään vieraissa, turvautuako toiseen naiseen, joka/ jota aina ymmärtää? Entä jos vain mies on vaihtoehto? Taasko odottelee nunnaluostari, vai keplotellaanko miten kuten suhteessa, joka ei anna mitään ja henkinen virike haetaan muualta? Epäluottamuksen kalvaessa kysymys kuuluu: kuka ja mikä on alun perin epäluottamuksen takana, entä onko mahdollista antaa anteeksi?

Armollisuudella sekä myötätunnolla annetaan myös itselle lupaa tehdä uusia arvioita tilanteista, joissa on menty metsään. Kun pystyy antamaan anteeksi itselleen, on se jo helpompaa antaa anteeksi toisellekin. Jos tulee itse törppöiltyä, ymmärtää, ettei se ole helppoa toisenkaan housuissa niitä ratkaisuja tehdä. Sukupolvien välisiä kiistoja selvitellessä on hyvä muistaa omassa tilanteessaan, lapset ja lainat ja työttömyys ja kaikki muu karmeus, olisiko osannut välttämättä itse valita toisin? Olisiko voinut tehdä toisin? Kun nyt tässä jamassa ollaan (usein täysin samassa tilanteessa), aikoisiko ja toimisiko toisin?

Hankaliakin olosuhteita ja tilanteitaan voi purkaa harrastamalla luovuutta. Luovuus on totuuden ohella kurkku-chakran rakennuspalikka. Keinoja purkaa kuristus ja sanoittamattomat möykyt sielusta voi olla vaikka siivoaminen, lenkkeily, kokkaaminen tai maalaaminen. Toisaalta intohimoiseen toimintaan on helppo paeta ikäviä tosiasioita, tai sitten se antaa niin paljon voimaa, että se peittoaa kaiken muun ahdistuksen ja antaa sillan taas uuteen huomiseen. Kun huomaa luovan toiminnan kääntyneen vääristyneeseen malliin ja reaalitodellisuuden pakenemiseen (eli hulluna tai hampaat irvessä suorittamiseen) on aika kysyä itseltään: mitä pakenee? Jälleen 85% ihmisistä tietää tasan tarkkaan mikä on se asia tai olosuhde, joka mättää niin paljon, että hikilenkki auttaa piiloutumaan edes hetkeksi, ja kutimet kutsuvat meditoimaan.

Luova toiminta tyhjentää aivot ja antaa tietoisuuteen väylän uusille ratkaisuille, jos niille muuten kykenee antamaan tilaa. Jos ei kykene, jos tuntee kirjaimellisesti kahleet kurkussaan ja ranteissaan, elää kärsimystietoisuudessa, sydämen orjuudessa. Luovassa harrasteessa ei tarvitse olla paras, ei ole pakko järjestää näyttelyä tai voittaa kilpailua. Pääasia on keskittyä sillä tavalla toimintaansa, että pää kirjaimellisesti tyhjenee: unohtuu se ainainen jäkätys korvien välissä tai työhuolet. Kaikki negatiivinen päivän mittaan kertynyt olisi hyvä iltaisin kirjoittaa paperille ja polttaa, tai sitten nojailla illalla viimeiseksi puhdistavaan mäntyyn, jotta myrkyt eivät syövyttäisi elimistöä. Uni on puhtaampaa ja rentouttavampaa, kun negatiivisen poistuttua on tilaa uusille ideoille ja tulkinnoille.

Kärsimystietoisuudessa eläminen on, kuin istuisi häissä ja saisi valita kahdesta pöydästä: siitä, missä on kaikki ruoka mitä kuvitella saattaa, hyvää seuraa ja sopivasti juomaa. Toisessa pöydässä tulee torjutuksi, tulee tappeluita, alituista riitaa on juomisesta ja juomatta jättämisestä, pitää varoa sanojaan ja saa pelätä onko liian ahne vai nirso jonkun toisen mielestä. Olosuhteissaan voi sitten miettiä, kumpaan pöytään arpa lankeaa. Ja jos lankeaa itselle kurjaan, niin miksi? Ketä se palvelee? Jos taas kahta pöytää ei ole, mistä sellainen tehdään? Millainen seura itseä miellyttää, mikä ruoka ravitsee ja millainen juoma sammuttaa janon? Paljon on itsestä kiinni.

Erilaiset unelmakartat tai kirjaimellisesti ”istutushommat” voivat palvella tällaista ”mitä haluan elämältäni ja ihmissuhteiltani” -rakentelua. Kun tekee unelmakartan, jossa paperille leikataan lehdistä itselle tärkeitä asioita tulevaisuutta maalaamaan, tai jos istuttaa ruukkuun uuden alun symboliksi kukkia, niitä unelmia hoivatessaan hoitelee myös omaa päätään - ja tätä hetkeä. Täytyy olla tarkkana kuitenkin näitä tehdessään. Unelmakartta on hyödytön, jos sen tekee siten, että ”olisin sitten kelvollinen puolisolleni/ pomolleni kun muuttuisin tällaiseksi”. Unelmakartta ei toimi omaa polkua palvelevasti vaan puolison/ pomon polkua. Jos tietää, ettei kelpaa omana itsenään, Juice Leskistä lainatakseni: ”Kuusessa ollaan”. Korkeampi olemuspuoli johdattaa uudestaan ja uudestaan näiden läksyjen äärelle, jotta oppisi puolustamaan itseä ja omaa kunniaa, eikä syyllistyisi omien tarpeiden toteuttamisesta.

Kun vanhemmat huolehtivat itsestään ja omien tarpeidensa täyttämisestä, se palvelee myös lapsia. Kyetessään itseilmaisuun ja tarpeidensa toteuttamiseen järkevästi, lapsetkin oppivat sen. Mikäli omat tarpeet jäävät jollain tasolla huomiotta, toiseksi viimeinen keino on sairastuttaa ja pakottaa terveeseen itsekkyyteen. Mikäli sekään ei toimi ja sielu ajautuu umpikujaan, kuolemaan sairauteen kun todellisuus on liian karmivaa jatkettavaksi, oppiläksyt siirtyvät kuoleman jälkeen seuraavaan elämään opiskeltaviksi. Eikä tätä pidä sekoittaa siihen, että joskus kuollaan nuorena siksi, kun oppiläksyt ja tehtävät ovat täyttämättä. Joku nuorikin isä tai äiti saattaa menehtyä juuri siksi, että omat oppiläksyt on suoritettu ja lapsen sielun sopimukseen kuuluu orpouden opiskelu vielä tässä elämässä.

Sairastuminen ja jatkuva sairastelu ovat kuitenkin puhdistusreaktioita tavalla tai toisella. Puhdistellaan sitten omaa elämää tai suvun tarinoita, ne kuuluvat tavallaan asiaan. Sairastuessa voi vilpittömin mielin kysyä itseltään; mikä opetus sairauteen liittyy. Väistämättä siihen kysymykseen vastataan ja tietoisuuteen tuodaan, keinolla tai toisella, minkä asian korjaamisesta nyt on kysymys. Kaikkien on kerran lähdettävä, mutta jos prosessi on oma, onko ihan pakko ehdoin tahdoin jatkaa prosessia hautaan saakka? Onko vielä tekemätöntä, kokematonta, näkemätöntä ja muutama malja nostettavaksi? Kenen leivissä haluaisi työskennellä, entä kenen vierestä herätä? Voisivatko lapset seistä haudalla ylpeinä vanhemmastaan ja henkisestä perinnöstään, vai huvittaako kuolla saadakseen nähdä heidän sanovan sen minkä haluaisi kuulla: ”Rakastamme ja kaipaamme sinua, miksi menit pois? Tule takaisin!” Kun täältä on lähdetty, paluuta ei ole. Moni harjoitus peilaakin kuolemaa: voi esimerkiksi ”kuolettaa” symbolisella hautauksella elämästään asioita, jotka tuntuvat kiristävän vannetta päässä. Tällaisia voivat olla vaikkapa turhat muistot traumaattisista tapahtumista tai orjuutuskierre parisuhteesta toiseen ja niin edelleen.

Ensimmäisessä harjoitteessa ”leikitään kuollutta”, kuvitellaan itsensä arkkuun miettimään miltä tuntuisi herätä elävältä haudattuna ja miltä se kuolema tuntuisi. Eräs potilaani sanoi sattuvasti: joka pelkää elää, pelkää kuolla. Jos ei jää niitä sanomattomia sanoja, syömättömiä aterioita hyvässä seurassa, juomattomia iltoja rakkaiden seurassa ja rakastelemattomia rakkauksia matkan varrelle, sitten ei jää elämälle velkaa ja on helppo lähteä. Jos taas arkun reunat alkavat ahdistaa, pullistella kaikista niistä asioista jotka olisi pitänyt tehdä tai sanoa, sitten on syytä palata mielikuvaharjoitteesta takaisin tietoisena opetuksesta: elää elämäänsä siten, kuin sen voisi taakseen hyvällä mielellä jättää.

Toisessa harjoitteessa kirjoitetaan hyvästelykirje niille asioille, jotka halutaan omasta elämästä kuolettaa, mennään metsään ja kirjaimellisesti ystävä/ kaupunkishamaani/ vastaava valittu henkilö, toimittaa hautajaisseremonian. Vartalo peitellään päätä lukuunottamatta, luetaan kirje jolla kuoletetaan vanhat asiat. Tilaisuuden toimittaja lukee myös valinnaiset syntysanat uudelle elämälle ja kun aika on kypsä, ”noustaan kuolleista”. Kirje poltetaan ruukussa ja tuhkat sekä hajotettu ruukku haudataan sinne metsään. Tilaisuuden jälkeen mennään saunaan ”pesemään entiset pois”. Kesäaikaan voi käyttää puhdistavaa pihlajavihtaa. Saunan jälkeen pukeudutaan vaatteisiin, joita ei ole koskaan ennen käyttänyt ja niissä esiinnytään julkisella paikalla. Harjoituksen voima on uskomaton, pään sisäinen kovalevy pyyhkiytyy kertakaikkiaan. Ja kun emotionaalista etäisyyttä menneisiin asioihin saa näin todella otettua, anteeksi antaminen mahdollistuu.

Aika on rajallista silloin, kun se on nautittavaa ja tuska tuntuu mittaamattomalta kidutukselta, jos se eletään itse rakennetussa helvetissä. Monta kertaa tuttu helvetti on helpompi elellä ihan turvallisuuttaan, kuin vieras paratiisi. Itse sitä seisoo sen paratiisinsa tiellä ja kieltää itseltään onnen, monessa suhteessa. ”Kuka kuvittelet olevasi?” tai ”Ansaitsisitko muka sen ja sen ihmisen lähellesi?” tai ”Kuvitteletko tosiaan voivasi muuttaa maailmaa?” Sydämen totuus on myös se, että läheisten ja rakkaiden kautta saa luvan ja vähän potkuakin elämään lähteä tavoittelemaan unelmia ja tehdä elämästä iloista sekä onnellista. Kanssakärsijät helvetissä usein maalailevat piruja seinille: ”Ei täältä karkaaminen onnistu” tai ”Ei paratiisia ole olemassakaan” tai ”Miten luulet sinne pääseväsi?” Jos löytyy joku antamaan vauhtia, suosittelen tarttumaan kiinni elämänlangasta. Elämä voittaa aina.

Kolmas Silmä

Sarjassa tämä energiakeskus käsittelee toisaalta intuitiota nähdä asioista läpi, ja toisaalta uskallusta kohdata elämänsä sellaisena kuin se on. Sydän viestittää meille ne totuudet eri ihmisistä, joita ympärillämme on ja suumme tuottaa kyllä nämä asiat ja ajatukset todeksi. Mutta uskaltaako niitä sitten kohdata? Tämä chakra on henkilökohtaista vaarantamista pahimmillaan. Sen jälkeen, kun elämänsä näkee kaikessa riemussaan ja karmeudessaan sellaisena, kuin se on, jotakin on tehtävä. Ei ole mitään hyötyä siitä, että näkee energiakeskukset tai energiat, henkiä tai metsän keijukaisia, jos ei suostu kohtaamaan omaa elämäänsä ja mörköjään, ynnä sitten tee asioille jotakin.

Lähtiessäni henkiselle tielle takaraivossa hakkasi epämiellyttävä ajatus siitä, että ”kaikki ei ole oikein” ja silloin selvittäessäni itselleni, mihin suuntaan olisi hyvä lähteä, tiesin kyllä mitkä muutokset tulevat olemaan väistämättömiä – mutta tutuista ja turvallisista asioista luopuminen pelotti. Oli pitkäkestoisia suunnitelmia, sitoumuksia ja velvoitteita, joihin oli panostanut jo paljon ja siitäkö pitäisi sitten luopua? Lopulta ratkaisut syntyivät nopeasti, kun ajautui pikku hiljaa selkä seinää vasten, mutta painotan tätä jokaiselle asiakkaallenikin. ”Sinähän tiedät kyllä, mikä on vialla ja mikä mättää. Mutta uskallatko nähdä sen asian? Uskallatko muuttaa elämääsi parempaan, itsellesi sopivampaan suuntaan?”

Koko kolmiorakennelma ohjaa meitä oikeastaan yhteen suuntaan ja se on suostumista positiiviseen dialogiin itsensä kanssa. Tiedän, mitä teen väärin ja tiedän, mitä pelkään, mutta siitä on ilkeää kantaa vastuuta ja vielä ilkeämpää pakottaa toiset siihen vastuun kantamiseen mukaan – tai sitten vapauttaa heidät sellaisesta, mitä he ovat alun pitäen vastustaneet.

Kolmannen silmän problematiikkaa ovat päänsäryt, aistiongelmat, immuunijärjestelmän vaikeudet, hermostollinen oireilu, aivojen sairaudet sekä taipumus dementiaan. Jos aktiivisesti pyrkii sulkemaan tietoisuudestaan ne asiat, jotka estävät elämässä eteenpäin menemistä ja kasvamista henkisesti tasolla tai toisella, se on kuin yrittäisi kameralla kuvata asioita linssi pimeänä. Sitten ihmettelee pimiössä, miksi kuvat ovat pimeitä eikä näy mitään järkevää. Tai se on kuin vetäisi huivin silmilleen ja törmäilisi sitten edestakaisin, tekisi itsestään sokean vaikka voisi valita nähdäkin. Kyseessä on todellisuuden pakeneminen, keinolla tai toisella. Jos kyseessä on oma prosessi, saatetaan kärsiä vaikka migreenistä tai sairastua MS-tautiin, tai sitten esimerkiksi pelätä eläkkeelle jäämistä ja elämänmuutosta sairastumalla asteittain dementiaan. Joskus tosiaan puhdistellaan koko suvun pelkoa tästä ”näkemisestä”, tai paetaan niitä poikkeuksellisen vahvoja intuitioita siitä, kuinka olisi pitänyt tehdä – mutta ei ole voinut. Kuten jo aiemmin mainitsin, vielä sata vuotta sitten olosuhteet olivat ankaria ja naisen asema on ollut heikko. Moni, joka nyt sairastaa vaikkapa reumaa, saattaa sairastaa esiäidin energioista jäämiä, tietämättä sitä itse.

Viittasin aiemmin myös kasvukipuihin, kuinka ne tekevät fyysisestikin kipeää. Monta kertaa migreeni yllättää, kun tiedostaa että parisuhde ei ole nyt kunnossa – mutta ei uskalla tai halua kiskoutua prosessiin, eikä hajottaa toisen maailmaa. Kasvu tapahtuu eri tasoilla henkisesti, toiset ovat meditaatioporukoissa ja enkelityössä lapsesta saakka kiinni, osalle asiat eivät avaudu koskaan, eikä ole tarkoituskaan. On eri-ikäisiä sieluja, jotka ovat eri tavalla kiinni kasvutehtävissä ja ajattelurakenteissa, eikä senkään vuoksi mikään totuus palvele ihan kaikkia. Yksi hakee oppia kärsimyksestä ja toinen loistosta, eikä kenenkään oppi ojaan kaada, ei tässä eikä seuraavassa elämässä. Kaikki käyvät metamorfoosia läpi toukasta perhoseksi kaiken aikaa kerros kerrokselta, ihmissuhde ihmissuhteelta. Joku vaihe päättyy ja toinen alkaa, joku ihmissuhde käy tarpeettomaksi ja uusia ilmestyy. Yhdelle alkaa tulla tärkeäksi tutustua uusiin puoliin itsessään ja toiselle tulee tarve perheellistyä. Joku haluaa kehittyä henkisesti lähtien etsimään itseään ja toinen viisastua hankkimalla tutkintoja.

On monia polkuja, on monia tarinoita, on monia kerroksia. Murrosiän jälkeen tulee varhaisaikuisuus, sitten kasvetaan vastuuseen ja lopulta siitä luovutaan, kun ihmistä aletaan riisua irrottamaan elämästä. Kasvukivut alkavat jo pienillä lapsilla. Toiset ovat valmiita heittäytymään takki auki joka muutokseen, menemään mahdollisimman äkkiä potalle ja kiipeämään toisten perässä puihin niin korkealle kuin vain suinkin, äkkiä kouluun ja reppureissaamaan maailman katolle. Toiset taas vetäytyisivät suojaan kaikelta, pysyisivät turvassa ennen kuin alkaisivat tutkia varoen ihan omaa kotipihaa. Toiset jumittavat siinä välissä – jollain saralla otetaan kengurunloikkia ja toisella pysyttäisiin äidin helmoissa. Kohtalainen tasapaino pitäisi löytyä, että elämän eri osapuolet etenisivät harmonisesti. Jos jokin taso kovasti jumittaa, muillakaan ei pääse eteenpäin. Elämä on virtaa, sähköistä flow'ta ja jos jotakin prosessia yrittää estää, mikään muukaan ei toimi. Jos rakentaa padon yhteen kohtaan, se tukkii koko väylän.

Jouduin jonkun verran miettimään erästä untani, jossa laitoin lapseni isäni kyytiin autoon, jossa oli vain peruutusvaihde käytössä. Ymmärsin kyllä, että se liittyy nimenomaan pelkoon. Eteenpäin meneminen on vaativaa, koska ikinä ei tiedä, mitä on tulossa. Suomalaiset uskovat hurjasti uniinsa, mutta niiden kryptisyyden vuoksi on vaikeaa tietää, mitä ne todella viestittävät. Selkä edellä eteneminen rikkinäisellä laitteella talvisissa olosuhteissa pakotti miettimään, miksi en ottaisi vastuuta omiin käsiini ja kyyditsisi itse lapsiani – toistamalla tai järkeilemällä toisin ne isän suvun mentaalienergiat jotka sitä vaikeutta tekivät? Nimenomaan lasteni turvallisuuden takia. Kunhan Solar plexuksen pelot on voitettu, se prosessi pakottaa puhdistamaan myös ylemmän sarjan pelot, näkemään elämästä asiat jotka ovat pielessä. Vasta, kun ymmärtää ja hyväksyy asioiden olevan hakusessa, niihin voi yrittää ratkaisukeinoa.

Sydämen totuudet viestittävät siitä, että nyt eletään henkisesti heikoilla jäillä ja turvallisuutta haetaan monella tavalla. Paras turva on omassa kunniassa, millaista elämää haluaisi elää? Sitähän määrittää paitsi omansa, myös puolisonsa ja lastensa elämää. Jos tuntuu siltä, että joutuu elämään pelossa, mykkänä ja sokeana elämäänsä, silläkin on kerrannaisvaikutuksensa ympärillä oleviin. Turvallisin ratkaisu ei aina ole se, että pönkittää sitä nykyistä elämäntilannetta kestämään hamaan tulevaisuuteen. Joskus on pakko haastaa koko todellisuus, oleminen ja eläminen. Tekeekö työtä, joka on mielekästä, saako kotoa kannustusta ja saako jakaa asioita parisuhteessa? Onko lasten turvallista elää tässä perheessä – jos pelkää olla oma itsensä, joutuvatko lapsetkin pelkäämään kasvamista sekä vastuun ottamista, paitsi tässä hetkessä, myös tulevaisuudessa? Rajoittamalla omaa kasvamistaan ja näkemystään elämästä rajoittaa myös läheistensä kykyä tehdä niin.

Väkisinkin joutuu haastamaan kaikki tutut ja turvalliset käsitteet. Mitä ovat luottamus, kunnioitus ja rakkaus? Mitä ovat yhteistyö, ystävyys ja avunanto? Voiko olla itselleen ja toisille rehellinen tarpeistaan, toiveistaan ja unelmistaan? Entä, jos pitkän vaitiolon jälkeen yhtäkkiä alkaakin haastaa näitä näkemyksiä – uhkaavatko potkut, ero tai konkurssi? Ensin pitää kuitenkin ”tulla kaapista ulos” ihan itselleen, että voi sitten tehdä sen toistenkin suhteen. Tässä vinkkelin vaihdoksessa saattaa olla apua siitä, että ihmetellessään näitä omia mittasuhteitaan vaihtaa välillä sammakkoperspektiivistä lintuperspektiiviin, hakee toisten ihmisten ja kulttuurien näkemyksistä skaalan vaihtoja, rakentaa tulevaisuuttaan itselleen sopivaksi pikku hiljaa. Millainen maailma olisi itselle sopiva?

Länsimaissa on jonkun verran varaa rakentaa ja ottaa huomioon näitä olemisen mahdollisuuksia, miksei sitten vähän ottaisi systeemistä iloa irti? Jos on aina halunnut maalata, kansalaisopistoa ja yksityisopetusta löytyy. Jos haluaa opetella soittamaan saksofonia tai opetella ratsastamaan, aikuisille löytyy kursseja. Kaikenlaiset maailmat ovat hyvin pitkälti itse rakennettuja, toisten asentaman ohjelmoinnin mukaan.

Vanhemmat ja sukulaiset, ystävät ja kylänmiehet kertovat innokkaasti, millainen maailma on ja millainen sen pitäisi olla, ja sitten sitä itse yrittää hampaat irvessä suorittaa. Toisten todellisuutta. Entäs oma? Mikä on oma visio? Tuleeko elettyä omaa vai puolison elämää, omaa vai äidin elämää, omaa vai naapurin elämää, omaa vai ystävien elämää? Joskus tulee vimmattu tarve vaihtaa ystäväpiiriä, mutta sitten ”ei voi”, kun on velvoitteita. Näiden ja näiden ihmisten kanssa kuuluu olla tekemisissä, on aina oltu. Entäs, jos heidän seurassaan on paha olla? Entäs, jos puolison kanssa on paha olla? Paha olo ei katoa, vaikka juoksisi karkuun sitä tunnettaan kuinka paljon tahansa, päätään survoisi hiekkakuoppaan kuin paraskin strutsi tai kaivautuisi poteroon siltä jokapäiväiseltä pommitukselta, joka pään ympärillä viuhuu.

Kolmas silmä näkee peittely-yrityksistä huolimatta ne olosuhteet, jotka ympärillä tekevät huonoa, ja pakottaa tuntemaan, että kaikki ei ole kunnossa. Ja sitä voi joko sitten takertua niihin mentaalirakenteisiin, joiden varaan on elämäänsä rakentanut, tai sitten repiä pussin päästään ja alkaa ihmetellä uudestaan kaikkea, kuin lapsi. Jaa-a, mitä tarkoittivatkaan värit vihreä ja keltainen, entä mikä on horsman, kiven ja kävyn syvimmät olemukset? Kaikki kyseenalaistetaan ja aletaan ihmetellä, mikä osa vanhasta elämästä toimii ja miksi, mikä osa vanhasta elämästä pitää pistää uusiksi. On nimittäin lapsen viisautta se, että ei osaa olettaa, millään ei ole mitään valmista muotoa. Koko elämä on täynnä sellaisia taikurin hatusta pomppivia valkoisia kaniineja, joita voi seurata milloin mihinkäkin ihmemaahan.

Avautumisprosessi on tässä chakrassa joskus perin kivulias. Toisilla on toistuvia päänsärkyjä, migreenikohtauksia ja selkäkipuja. Kivut johtuvat siitä, että energiakeskus alkaa vastaanottaa ja lähettää uudenlaisia taajuuksia, vanhan systeemin mukaiset rakenteet ja ajattelumallit alkavat mennä uusiksi ja tämä ihan fysiologinenkin prosessi voi olla kivulias. Jos joutuu onnettomuuteen, minkä seurauksena esimerkiksi vasen jalka lakkaa toimimasta hermopuristuksen seurauksena, aivoissa alkaa tapahtua muutoksia. Hermotus alkaa hakea uusia toimintamalleja, jotta edes osa toimintakyvystä palautuisi. Samalla tavalla aivoissa tapahtuu kaikenlaisia muutoksia, kun ajattelutapa alkaa muuttua: mittasuhteet, merkityssuhteet ja tärkeysjärjestykset menevät uusiksi esimerkiksi sairastelun, läheisen poismenon tai vaikkapa työttömyyden vuoksi.

Yksi osa sielun sopimusta on, että ”tilataan” itselle pakollinen pysähtyminen, jos eivät aiemmin pienet vihjeet ole toimineet. Kun on pakko pysähtyä, on pakko miettiä mitä tehdä seuraavaksi. Jotkut tietävät sairastumisestaan, että ”tämä oli vain muistutus siitä, kuinka tärkeää on elää omaa elämäänsä”. Toiset taas joutuvat syvempien opetusten äärelle. Kaikella on merkitystä ja sen oivaltaa ennemmin tai myöhemmin. Joskus merkitykset avautuvat monissa kerroksissa useassa vaiheessa.

Tiedän kyllä herättäväni närää niissä 15% ihmisistä, joilla ei ole mitään käsitystä, miksi sairaus osuu kohdalle, miksi on pakko elää avannepussin tai pyörätuolin tai rollaattorin tai hengityskoneen varassa, miksei voisi vain päättää päiviään rauhassa ja kuolla kunnialla. Tai mitä kärsimys muka pyhittää? En tiedä jokaista tapausta erikseen, mutta opetus siihenkin sairasteluun liittyy sielun tasolla, vaikka arkitietoisuus ei sitä tavoittaisikaan. Se 85% kuitenkin arvaa hyvinkin pian, mikä on sairastelun takana, osa on sen valmiimpi myöntämään ja osa ei. Osan mielestä olosuhteille ja ihmisille ei voi olla katkera, osa taas haluaa katkeroitua. Osan mielestä elämään kuuluu kärsimys ja toiset haluavat tehdä ihan mitä tahansa päästäkseen eroon koko sairaudestaan, ainakin ollaan valmiita hidastamaan prosesseja, jos kohta on enää mahdotonta parantaa sairautta pysyvästi. Kun sen ymmärryksen saa, mistä tämä on peräisin, sen prosessin voi purkaa ja puhdistaa. Kun sen työn tekee omalta osaltaan, siitä prosessista irrottaa jokaisen läheisensäkin. Vanhemmat ja lapset osaavat ehkä irrottaa omista katkeruuksistaan, peloistaan ja vihoistaan, kun näytetään esimerkkiä.

Energiatasolla tehty työ vaikuttaa sähköiseen auraviestintään, sitä kautta tieto välittyy siinä kierteisessä ja kaarteisessa syklissä läpi koko sukulinjan eteen- ja taaksepäin: tämä on täytetty. Oivallettu, hoidettu pois päiväjärjestyksestä. Sillä tavalla kevenee koko taakka. Arvet muuttavat muotoaan, eikä tunnu enää niin pahalta, tulee toisia opetuksia ja toisia mahdollisuuksia. Vapautuu sidottua energiaa, joka antaa tilaa luoda elämään jotain uutta punosta, ihan toiseen suuntaan. Kun oppiläksyn oivaltaa, se muuttaa ihmissuhteita ja vapauttaa taas siihen positiivisempaan suhtautumiseen itseä kohtaan. Itselleen luvan antamisella omanlaiseen elämään antaa sen luvan kohtalaisen monelle muullekin ja on eri tavalla voimaa kohdata seuraavan triangelin haasteet.